THELMA AND LOUISE

Pieniä asioita, joista tietää stressin olevan liian kova: sekavat unet, alati jatkuva vatsakipu, hartioiden uskomaton betonijumitus. Häiriöt näkökentässä, elohiiri silmässä kolmatta kuukautta.

Ensimmäistä kertaa tämän uuden työn aikana mä oikein odotan pidempää vapaata: pidän maanantain 5.12 ihan luksuslomapäivän. Joo, mä luen työmeilit tunnin välein, mutta mä en aio reagoida niihin kuin vasta keskiviikkona 7. päivä.

Huomistakin mä odotan itse asiassa kovasti. Mä en mene toimistolle, mä teen etäpäivän ja sitten vietän illan villasukkaillen, suosikkisarjaa katsoen, kirjaa lukien. Mä en tahdo lähteä perjantaisin ulos, se on asia, joka muuttui täysin, kun mä sain tän ihanan kämppäni. Lauantaisin mä olen levoton, mut jos jään kotiin, oon oikein tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mä en tahdo baariin, mä en jaksa niitä naamoja enkä samoja sataan kertaan kuultuja juttuja. Mä tykkään olla itsekseni, omassa kodissani, omissa puuhissani.

Miten sitä voi nauttia niin älyttömistä asioista jotenkin ihan suunnattomasti? Pyykinpesusta. Astioiden latomisesta astianpesukoneeseen. Kotona keitetystä kahvista. Suihkussa käymisestä.

Stressitekijät kasautuvat niskaan. Yksi kerrallaan niitä on purettava, on tehtävä lujasti töitä ja tähdättävä siihen, että tammikuussa lähden Jenkkilään kouluttamaan. Jos en, niin ei sitten. Sitten keksitään uusi tavoite. Kuten pääsiäisen New Yorkin reissu, vaikka se ei työtä olekaan. Ensi kesän loma Ateenassa. Kaksi viikkoa tämänvuotisen yhden sijaan!

Jaksaa, jaksaa. Vielä mä tämän selätän, eikö?

Mä olen silti niin sanomattoman onnellinen. Mä rakastan tätä kaikkea.

PYHIMYS

Kuinka väsynyt voi ihmisparka olla? Mun on vaikeaa päästä liikkeelle aamuisin, mä tahtoisin vain pysyä lämpimän peiton alla, kääntää kylkeä ja nukkua ja uneksia. Marraskuu, alkaneet pikkupakkaset, järjetön työmäärä, tää kaikki jotenkin vetää mua kotiin, varsinkin nyt, kun on koti, missä viihtyy.

Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.

Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.

STRANGE FRUIT

Hullua tämä elämä, ihan totta, unelmien duuni ja nyt myös unelmien koti.

Muutin perjantaina. Täällä on vieläkin aikamoinen kaaos, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt saada kaikkea paikalleen. Lauantaina nimittäin tapasin vanhan ystävän, joka tuli kotoaan Pekingistä työmatkalle Suomeen. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui istua vieressään, höpötellä mukavia, nauraa ja hieman kauhistellakin kaikkea, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Palasin tapaamisesta vasta yöllä, pienesti hiprakassa, selkä ja jalat satojen kirjojen kantamisesta särkevinä, mutta niin onnellisena.

Mulla ei vieläkään ole sänkyä, mutta kaikki aikanaan. Muuttaminen on kallista. Vuokratakuiden lisäksi niitä kaikkia pakollisia, pakun vuokrausta ja muuta. Satasen sain menemään myös kodinkoneliikkeeseen, kun piti hankkia vihdoin se imuri. Loppukuu mennäänkin sitten ihan pyhällä hengellä, mutta en valita, en kirveelläkään, sillä mä todella rakastan tätä paikkaa! Täällä on lämminkin vielä kaiken muun hyvän lisäksi.

Jollain lailla tää on todella uusi alku. Mä en kaipaa edes seuraa, mä olen mielelläni tässä paikassa nyt vielä yksin. Keväämmällä sitten, kutsun ystäviä varmasti kylään, järjestän grillibileitä terassillani, kokkailen kauniissa keittiössäni, kerään kukkia maljakkoon.

Ei malttaisi edes töissä käydä, kun tahtoisi vain nauttia tästä olosta, tästä ympäristöstä, tästä hetkestä. Vaan arki on arkea ja hommat on hoidettava. Onneksi viikonloppuun on vain vähän aikaa...