IN A MILLION WAYS

Ei se sitä ole, etteikö mun elämässä tapahtuisi mitään, se on enemmänkin sitä, että niitä asioita ei pysty kertomaan niin, kuin ne ovat. Mä olen taas kai jotenkin kryptinen, mutta en mä halua kaikkien pystyvän tunnistamaan mua, onks se tyhmää silloin, kun mulla on aika moni teistä lukijoista myös Facebook-kavereina? Mä varjelen jotain pientä, niiltä satunnaisilta lukijoilta kai.

Mikä viikko, voi pojat. Se valtavan suuri julkaisu, se meni hyvin, mutta töitä on tullut tehtyä kirjaimellisesti enemmän kuin laki sallii. Ylityötunteja plakkarissa jotain 420, kun lain mukaan saisi olla korkeintaan 250. Toisaalta, kukas sitä nyt valvoisi, kun mä satun olemaan se työsuojeluhenkilö meidän firmassa...

Torstaina muun firman suunnistaessa launch-bileisiin, jäin mä perinteisesti yksin pitämään linnaketta pystyssä. Mä istuin koneella ja jännitin, seurasin maailmanlaajuisesti tuotteen arvosteluja ja mahdollisia teknisiä ongelmia. Mä nautin suunnattomasti siitä hommasta, se on jotenkin niin palkitsevaa, ettei mikään ikinä, ja varsinkin silloin, kun mitään teknistä bugia ei löydy. Puoli kahdeksan maissa illalla mä hyppäsin taksiin (istuttuani koneen ääressä puoli kuudesta aamulla) ja suunnistin sinne bileisiin itsekin, ekaa kertaa koko urani aikana päätin osallistua.

Mä astuin sisään kuumaan ja pimeään klubiin, jossa soi paska musiikki aivan liian lujalla. Mä astuin sisään, vastaanotin muutamat hölmistyneet tervehdykset ja bongasin Hurahduksen, joka jäi tuijottamaan minua siinä tungoksessa. Sen suu levisi epäuskoiseen hymyyn ja se astui mua vastaan, levitti kätensä ja veti syliin, sellaiseen ikuisuushalaukseen, josta mä olen jo kuukausia haaveillut. Mä tunsin sen nuuhkivan mun hiuksia, se rutisti mua lujaa ja mä olin se, joka päästi irti ensin. Meidän ympärille kerääntyi liuta vastaavia teknikoita ja tuottajia, jotka hymyili korvasta korvaan, ne kertoi Hurahduksen tarkistaneen vähintään vartin välein, että onko multa tullut viestiä (se on se yhteyshenkilö, jolle mun olis pitänyt ilmoittaa, jos jotain olisi ollut vialla). Mä olin jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa, mun päässä vielä pyöri sen halauksen tunne ja samalla mä kuitenkin tervehdin lämpimästi kaikkia ja kerroin asiallisesti mitä kaikkea oli tapahtunut töissä.

Joku ruuhka erotti meidät toisistamme ja mua halailtiin joka suunnasta. Jopa itse toimitusjohtaja oli kiitospuheestaan omistanut osan meikäläisen hommille, sääli, etten sitä kuullut. Mun käteen tuupattiin tuoppi jos toinenkin, mun omat tiimiläiset ympäröi mut niin tiiviisti, että se melkein jo alkoi ahdistaa. Ne itketti mua kertomalla, että olen paras pomo, mitä kuvitella voisi ja että minua kovasti rakastavat. Mä olin jotenkin niin pihalla, väsymyksestä ja joo, edelleen siitä halauksesta. Mut mä onnistuin rentoutumaan, onnistuin juttelemaan ihmisten kanssa, olemaan melkein oma itseni.

Jatkoillehan siitä piti lähteä, vaikka kotiinkin teki mieli. Mä istuin baarissa parinkymmenen testaajan kanssa ja pääsin juttelemaan monen sellaisen kanssa, joiden kanssa ei koskaan livenä ehditä. Mulla oli hauskaa, mutta mua samalla vaivas mua vastapäätä istuva Hurahdus, sitä on niin virittynyt siihen ihmiseen, että tietää sen liikeet, vaikka ei katsoisikaan. Me mentiin tupakoimaan pihalle ja kuinka ollakaan, siihen me jäätiin. Me juteltiin, me puhuttiin koko se homma siitä mun tiimiläisestä ja niiden suhteesta, ja se oli aivan kauhuissaan, että ei heillä mitään muuta ole kuin pientä flirttiä, että ei hän ikinä aloittaisi sen kanssa mitään. Hän oli pahoillaan siitä, että moinen sekaannus on aiheuttanut mun ja tiimiläisen välien rikkoontumisen ja puuskahti useaan otteeseen, että ei halua enää olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, kun se ei osaa olla liioittelematta kahta yhteistä lounasta parisuhteen aluksi. Se ei halua sitä ihmistä osastolleen, joten mä olen jumissa sen kanssa edelleen.

Me puhuttiin muustakin; entisistä ja tulevista, musiikista ja kuolleista rakkaista. Mä kavahdin sen halutessa halata mua taas, mä olisin nimittäin romahtanut sen käsiin siinä paikassa. En tiedä miksi, mä en kai vain halunnut enää päästää sitä fyysisesti lähelle, kun tarpeeksi lähelle en olisi kuitenkaan päässyt.

Jengin vähetessä me vaihdettiin vielä paikkaa jatkojen jatkoille ja siellä meitä olikin enää neljä. Yhdet vielä ja sitten pois. Mä kipusin taksiin ja suunnistin kotiin, jo taksissa mä huomasin tekstailevani sen ihmisen kanssa, sitä jatkuikin sitten pitkälle aamuun. Mä menin nukkumaan puoli viideltä ja aamulla sitten seitsemältä sorvin ääreen taas. Väsynyttä meininkiä, mutta helpottunutta ja vapautunutta. Mä tajusin kristallinkirkkaasti, että Hurahdus pitää minusta, mutta vain sillä ystävän tasolla. Se kunnioittaa mun ammattitaitoa ja arviointikykyä, nauttii mun huumorista ja hämmästelee ihmistaitojani. Sillä ei ole harmainta aavistustakaan mun todellisista tunteista sitä kohtaan, mikä on itse asiassa aika hassua. Ei se tyhmä ole, se ei vain ole virittäytynyt lukemaan ihmisiä kuten minä.

Perjantaina toimistolta poistuessani mulla oli ihan voittajafiilis.

Eilisen mä teinkin sitten taas aamusta iltaan töitä, koska eräs asia meni rikki jossain ja se vaikutti koko firman toimintaan. Mä sain oikein korkealta taholta jopa kiitosmeiliä, että säästin nopealla toiminnallani firmalta 100000 euroa. Ei sitä sillä lailla osaa ajatella, rahapuolelta, kun ajattelen lähinnä sitä asiakkaiden tyytyväisyyden kannalta.

Olen niin väsynyt, niin lopen uupunut. Mä kelasin kohta hiippailla suihkuun ja yrittää unta. Ateenapäivämäärät on tälle vuodelle lyöty lukkoon, mikä ilolla todettakoon. Kaksi ja puoli viikkoa Ateenan aurinkoa ja kissoja. Siinä mulle palkintoa kyllin.

STRUNG OUT

Sitä pyörittää mielessään semmoisia kliseitä kuten "liika on aina liikaa" ja sen vastapainona "too much ain't enough". Ei osaa pukea ajatuksiaan ja tunteitaan järkeviksi sanoiksi, kun ei ole varma siitä, mitä oikeastaan tunteekaan.

Jotenkin kaikki muuttui isosti, kun kuulin ja näin mitä kuulin ja näin, Hurahduskollega ja se minun tiimiläiseni, niin ne nyt aloittelevat yhteistä taivaltaan, vaikka kovasti toivoin, että eivät. Onnistuin emotionaalisesti etääntymään aika hyvin, mutta hetkittäin tuntuu tosi pahalta. En mä tiedä onko se edes huono juttu, että näin kävi, ei välttämättä, mutta omat sekavat tunteeni tahtoisin laittaa jonnekin piironginlaatikkoon tai minne lie saunan taakse, jos siellä vain on tilaa. Samaan aikaan olen vapautunut; tiedän ihastumisen tunteiden olevan mahdollisia, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja jo se itsessään on vapauttavaa, sillä se on käsitykseni mukaan inhimillistä. Ja jottei totuus unohtuisi: en mä mihinkään oikeaan ihmissuhdetyyppiseen judanssiin olisi missään tapauksessa ollut valmis. Romanssiin? Ehkä.

Nyt mä keskityn tuuppaamaan sen tiimiläiseni firman sisällä toiselle osastolle, jottei mun tarvitse joka ikinen päivä katsella ja kuunnella sen reaktioita ja supinoita. Näin kävi, tässä ollaan, meikä siirtää sen, koska pystyn siihen.

Paitsi, etten mä siihen nyt varsinaisesti ehkä hei keskity. Pyörän laitoin pyörimään jo, saa nähdä missä ajassa se sitten tapahtuu. Mua ei kiinnosta, mä teen töitä, mä pärjään kyllä.

Iso maailmanlaajuinen julkaisu tulee ulos tällä viikolla, ehkä suurin, missä olen koskaan ollut mukana. Olen jännittynyt ja innoissani. Tällaista on olla menestyvässä firmassa töissä, joku lehtikin oli oikein uutisoinut mun ylennyksen, en mä tiennyt, että asioita niin tarkkaan maailmalla seurataan.

Vaan mä hyppään nyt imurin varteen, sillä loppuviikolla ei varmaan kotona käydä kuin nukkumassa, jos sitäkään.

THE MAN WHO SOLD THE WORLD

Miten sitä voikin hyppiä tunteesta toiseen, riekkua vuoristoradalla niin, ettei itsekään pysy perässä? Aivo tulee puoli tuntia myöhässä ja pettymys iskee vatsan kautta koko kroppaan, vaikka just äsken on kuumotellut ihan muissa tunteissa?

Mä en haluaisi olla näin ailahteleva, näin kovin herkillä.

Mä luulen, että kaiken vaikuttaessa kaikkeen, mä olen kunnon yöunien, hieronnan ja pitkän itkun tarpeessa. Se mun sedän kuolemakin, kaikesta vieraantuneisuudesta huolimatta, se koskettaa, sillä se oli kuitenkin mun suosikki niistä faijan veljistä.

Mä mietin sen masennuslääkityksen aloittamista uudelleen. Mä en oo varma siitä, että pärjään ilman. Oon pärjännyt jo pitkään, mutta pelkään. En tiedä mitä tehdä, eikä mulla ole ketään, kenen kanssa puhua siitä. Listata plussat ja miinukset, heittää jotain huonoa herjaa aiheesta ja tulla johonkin lopputulokseen. Milloin musta tuli tällainen, outcast ja erakko? Mitä tapahtui todella, muutuinko minä vai muuttuiko vain elämä? Miten mä saan itseni kuosiin, älyämään muutakin elämää kuin duuni? Miten löytää jotain balanssia, se on multa aina hukassa.

Päivän hienoin hetki, hurahduskollegan kanssa kahdestaan tupakalla, silmiä siristellen auringossa, niin lähellä, että olisi voinut koskettaa... Sillähän mä taas elän pitkään, mutta jostain syystä sekään ei nyt riitä. Mikä sitten riittäisi? Kuusi tuntia unta, keskeytymätöntä unta, yksi halaus ja parempi fyysinen vointi? Mä en tiedä.

Katotaan sit keväämmällä. Ainahan mä oon helmi-maaliskuun vaihteessa aivan paskana.

VAGABONDS

Mun piti kirjoittaa viime viikonlopusta ja siitä, kuinka hauskaa oli istua hassu hattu päässä pari vuorokautta ystävän luona. Mun piti kirjoittaa siitä tunteesta, kun lähellä on tuttu ja turvallinen suuri mies, jonka halaus tuntuu aina niin hyvältä, suojaisalta ja lohduttavalta. Mun piti kirjoittaa siitäkin, kuinka kaunista oli kävellä sunnuntaiaamuna auringonpaisteessa pitkin Kallion katuja kohti kotia. Mä mietin lauseita ja jäsensin ajatuksia, mutta mulla ei sitten ollut aikaa sitä kirjoittamistoimenpidettä itseään suorittaa, sillä mä aloin tehdä töitä, pää väsymyksestä sumeana ja silmät kirvellen.

Mun piti sitten seuraavaksi kirjoittaa siitä, kuinka tilanteet työpaikalla ovat kiristyneet yhden osaston henkilöstöä kohtaan niin, että siellä jo kirjoitetaan ns. checklistaa asioista ja tapahtumista. Mä en kirjoittanut siitäkään, sillä mun piti puoleenyöhön asti testata yhtä peliä, että josko mä saisin sieltä yhden tietyn bugin esiin.

Sitten mä suunnittelin kirjoittavani lyhyen postauksen hurahduskollegastani ja siitä, kuinka olen viimein saanut tunteitani hieman kuriin, mä käyttäydyn normaalimmin sen seurassa ja tavallaan jätän ne muut ajatukset sitten siihen hetkeen, kun mä pääsen puhtaiden lakanoiden väliin ja suljen silmäni. Mä olen siitä iloinen ja samalla tietenkin, tuttuun tyyliini, jollain lailla vähän haikea. Näin se meni, näin se aina menee ja tulee menemään.

Mä en ole siis juuri kirjoittanut, ja tämäkin jää lyhyeksi, sillä mä himoitsen sinne puhtaiden lakanoiden väliin, lasken pääni upouudelle, tänään ostetulle tyynylle ja hymyilen vähän, luen kolme sivua David Bowien elämäkertaa ja toivottavasti sitten tipahdan autuaan hetken ajaksi syvään uneen.

Mä en kirjoittanut edes siitä, kuinka isän pikkuveli kuoli viikko sitten ja kuinka syvältä se minuun sattui, vaikka tekemisissä ei oltu enää vuosiin. Mä kirjoitan kuitenkin sen typerän ajatuksen, joka mieleeni tuli heti, kun uutisen kuulin: mä toivon, että sä tapaat mun äitini siellä, sillä mä tiedän, kuinka sä häntä rakastit.

Hyvää yötä, maailma.