RED LIGHT GREEN LIGHT

Tämä olisi kahdestoista hääpäiväni, jos hän olisi saanut elää. Se ei satu enää, ei se ole sattunut sillä lailla moneen vuoteen, mutta ikävä, se on se, joka aina välillä iskee kuin metrinen halko. Ei kukaan voi tietää, oltaisko me edes yhdessä enää, mutta sehän tässä surullisinta onkin, ettei voi tietää.

Mä vietän perinteistä joulua, eli istun yksin kotona pimeässä, katson dokumentteja netistä, juon mehua. Mä aion käydä kyllä jossain, ehkä kaljalla, jos ois rahaa niin istuisin varmaan baarissa jo. Ehkä mä yritän lainata joltakin vähän, mä nimittäin sain eilen tietää, että firma maksaa mulle 1700 euroa bonusta ensi viikon lopulla. 1700 euroa bonusta! Ihan mieletöntä.

Pari viime viikkoa on mennyt niin tiiviisti töissä, että itseäkin hirvittää. Muutama 18-tuntinenkin päivä, niiden normi 12-tuntisten lisäksi. Mä rakastan sitä, edelleen ja aina vaan, mut joskus olisi nukuttava. Hurahduskollega tunkee uniin ja päiväunelmiin myös, olisi päästävä niistä ajatuksista eroon, mutta samaan aikaan on fantastista tuntea olevansa ihastunut, tää onkin eka kerta aika moneen vuoteen.

On vaikea uskoa, että eletään jo joulukuun loppupuolta. Tää vuosi on mennyt nopeasti ja ollut elämäni paras.

Joulua, hyvät lukijat.

NO ONE KNOWS

Joo joo, kaikki on hyvin, rakastan rakastan.

Miten ne on aina, vuodesta toiseen, ei, vuosikymmenestä toiseen ne saatanan samat asiat, jotka stressaa ja vituttaa eniten? Miks se ei muutu, vaikka elämä muuten heittäis kuinka häränpyllyä?

Eräs virasto on tehnyt joitakin asioita, millään lailla niitä perustelematta, joiden ansiosta meen loppuvuoden semmosella viidelläkympillä eurolla. Mua ottaa niin päähän tää, mä en jaksas niinko oikeasti edes ruveta selvittään tätä sotkua, sillä mä joko sorrun huutamaan ja vittuilemaan tai vaihtoehtosesti purskahdan hysteeriseen itkuun.

Mä lajittelen äitivainaan kultakoruja, että onko ne nyt myytävä sitten.

Mä teen 10-16 -tuntisia työpäiviä, mä oon totaalisen ja täydellisen hurahtanut yhteen kollegaan, mä kävelen kummasti, koska mun selkä ja lonkat on ihan klesana. Mun pitäis joskus nukkua, mun pitäis rauhoittua.

Ehkä mä joudun aloittaa sen lopettamani mielialalääkityksen uudestaan.

Ja kyllä, mua vituttaa, ihan todella, lapsellisesti ja uhmakkaasti se, että lukuisista keskusteluista ja suoranaisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei järjestänyt mitään syntymäpäiväni kunniaksi. Täytin sentään hei pyöreitä.

KICK OUT THE JAMS

Voi kuinka ihanaa elämäni on!

Olen nähnyt mahtavia keikkoja mahtavilta artisteilta, juhlinut ystävieni kanssa, tehnyt töitä, mutta myös ollut vapaalla. Olen nauranut ja itkenyt, halaillut ihmisiä, suudellut upeaa naista, saanut halauksen ihmiseltä, jota olen pitänyt idolinani jo kaksikymmentä vuotta. Olen tärissyt sisäisesti, jännittänyt, myhäillyt itsekseni ja rakastanut koko maailmaa.

Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa elämäni paras. Olen saanut työn, jota rakastan. Olen muuttanut kotiin, jota rakastan. Olen rakastanut ystäviäni ja he minua. Vuoden kohokohtia on ollut niin paljon, että niitä on tosi vaikeaa nimetä. Ateena oli varmasti yksi niistä, samoin kuin viime lauantain Ginger-keikka. 

Mä kirjoitan tämän joka vuosi, enkä aio perinnettä katkaista: näin vanhaksi en olisi koskaan uskonut eläväni. Hyvää syntymäpäivää minulle.

THELMA AND LOUISE

Pieniä asioita, joista tietää stressin olevan liian kova: sekavat unet, alati jatkuva vatsakipu, hartioiden uskomaton betonijumitus. Häiriöt näkökentässä, elohiiri silmässä kolmatta kuukautta.

Ensimmäistä kertaa tämän uuden työn aikana mä oikein odotan pidempää vapaata: pidän maanantain 5.12 ihan luksuslomapäivän. Joo, mä luen työmeilit tunnin välein, mutta mä en aio reagoida niihin kuin vasta keskiviikkona 7. päivä.

Huomistakin mä odotan itse asiassa kovasti. Mä en mene toimistolle, mä teen etäpäivän ja sitten vietän illan villasukkaillen, suosikkisarjaa katsoen, kirjaa lukien. Mä en tahdo lähteä perjantaisin ulos, se on asia, joka muuttui täysin, kun mä sain tän ihanan kämppäni. Lauantaisin mä olen levoton, mut jos jään kotiin, oon oikein tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mä en tahdo baariin, mä en jaksa niitä naamoja enkä samoja sataan kertaan kuultuja juttuja. Mä tykkään olla itsekseni, omassa kodissani, omissa puuhissani.

Miten sitä voi nauttia niin älyttömistä asioista jotenkin ihan suunnattomasti? Pyykinpesusta. Astioiden latomisesta astianpesukoneeseen. Kotona keitetystä kahvista. Suihkussa käymisestä.

Stressitekijät kasautuvat niskaan. Yksi kerrallaan niitä on purettava, on tehtävä lujasti töitä ja tähdättävä siihen, että tammikuussa lähden Jenkkilään kouluttamaan. Jos en, niin ei sitten. Sitten keksitään uusi tavoite. Kuten pääsiäisen New Yorkin reissu, vaikka se ei työtä olekaan. Ensi kesän loma Ateenassa. Kaksi viikkoa tämänvuotisen yhden sijaan!

Jaksaa, jaksaa. Vielä mä tämän selätän, eikö?

Mä olen silti niin sanomattoman onnellinen. Mä rakastan tätä kaikkea.

PYHIMYS

Kuinka väsynyt voi ihmisparka olla? Mun on vaikeaa päästä liikkeelle aamuisin, mä tahtoisin vain pysyä lämpimän peiton alla, kääntää kylkeä ja nukkua ja uneksia. Marraskuu, alkaneet pikkupakkaset, järjetön työmäärä, tää kaikki jotenkin vetää mua kotiin, varsinkin nyt, kun on koti, missä viihtyy.

Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.

Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.

STRANGE FRUIT

Hullua tämä elämä, ihan totta, unelmien duuni ja nyt myös unelmien koti.

Muutin perjantaina. Täällä on vieläkin aikamoinen kaaos, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt saada kaikkea paikalleen. Lauantaina nimittäin tapasin vanhan ystävän, joka tuli kotoaan Pekingistä työmatkalle Suomeen. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui istua vieressään, höpötellä mukavia, nauraa ja hieman kauhistellakin kaikkea, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Palasin tapaamisesta vasta yöllä, pienesti hiprakassa, selkä ja jalat satojen kirjojen kantamisesta särkevinä, mutta niin onnellisena.

Mulla ei vieläkään ole sänkyä, mutta kaikki aikanaan. Muuttaminen on kallista. Vuokratakuiden lisäksi niitä kaikkia pakollisia, pakun vuokrausta ja muuta. Satasen sain menemään myös kodinkoneliikkeeseen, kun piti hankkia vihdoin se imuri. Loppukuu mennäänkin sitten ihan pyhällä hengellä, mutta en valita, en kirveelläkään, sillä mä todella rakastan tätä paikkaa! Täällä on lämminkin vielä kaiken muun hyvän lisäksi.

Jollain lailla tää on todella uusi alku. Mä en kaipaa edes seuraa, mä olen mielelläni tässä paikassa nyt vielä yksin. Keväämmällä sitten, kutsun ystäviä varmasti kylään, järjestän grillibileitä terassillani, kokkailen kauniissa keittiössäni, kerään kukkia maljakkoon.

Ei malttaisi edes töissä käydä, kun tahtoisi vain nauttia tästä olosta, tästä ympäristöstä, tästä hetkestä. Vaan arki on arkea ja hommat on hoidettava. Onneksi viikonloppuun on vain vähän aikaa...

TUULEE

Joka päivä mä mietin, että tää mun pitää kirjoittaa blogiin. Joka päivä jotain, paljonkin kaikkea, mutta ei aikaa toteuttaa sitä kirjoittamisosastoa. Hommia piisaa, kävin Tampereella taas Lost in Music-festareilla, stressaan muuttoa, paiskin töitä, ostin villapaidan, sain lahjaksi hatun, sain hankittua vanhaan kämppääni vuokralaisen, hankin ehkä sängyn, siitä en ole ihan varma, koska kuljetus- ja varastointipulmat ovat todellisia.

Mitähän vielä? Mä hypin seinille stressistä, mä haaveilen perjantai-illasta, jolloin sataa lunta vaakasuoraan, jolloin voin mennä kaupan kautta uuteen kotiini, mennä kuumaan suihkuun, laittaa pesukoneen päälle ja keittää kahvia. Näin pieniä ne ovat, näin käsinkosketeltavia juuri nyt, ne suurimmat haaveet.

Olen onnellinen, onnellisempi kuin ikinä.

WHAT ABOUT NOW

Kuinka onnellinen ja sekaisin voi ihmislapsi olla? Mä sain unelmieni asunnon. Mä todellakin sain kuulkaa sellaisen kaksion, että oksat pois! Talo on melko uusi, vain muutaman vuoden ikäinen, joten kämppä on ihan briljantissa kunnossa. Sen sijainti on melko täydellinen, samoin kuin sen pohjaratkaisu. Avokeittiössä on runsaasti kaappi- ja työskentelytilaa, kylppäriin mahtuu isokin pesukone, makkarissa on kaappeja vaikka muille jakaa. Kaiken kruunaa oma iso terassi, jossa tulen järjestämään grillibileet jos toisetkin! Tupakalle on helppo livahtaa, työmatka ei hankaloidu yhtään, edellinen asukas on halukas myymään hyväkuntoiset astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen. En ihan tajua tätä vielä, mutta olen niin innoissani, että hypin seinille!

Jollain lailla pitäisi nyt vain pystyä hoitamaan takuuvuokrat, kahden kämpän marraskuun vuokra sekä kalusteiden ja koneiden ostaminen. Huoh. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta tiedän, että jollain lailla minä vain tästäkin tilanteesta selviän. Pakkohan mun on, sillä mut on luotu asumaan tuossa kämpässä!

TIRED OF YOU

Alkuviikko on tässä mennyt kuulkaa kotitoimistolla villasukissa hengaten, niin pitkää päivää tehden, että pikkuisen hirvittää. Kävin keuhkospesialistilla, joka pisti koko astmalääkitykseni uusiksi, se on vaikea ja pitkä taival tämäkin. Uusi lääke aiheuttaa aina alussa vapinaa, kovaa yskää ja kurkun kipeytymistä. Vasta viikon, parin kuluttua voi sanoa, onko se alkanut toimia. Hingun ja vingun, yksin ja hyperventiloin siihen saakka.

Asuntojahti jatkuu, maanantaina kävin unelma-asunnossani, jota en todennäköisesti saa, koska siitä ei ole kuulunut mitään. Onhan se epätoivoista, haaveilla kaksiosta yksin, kun työssäkäyviä pariskuntiakin olisi vaihtoehdoksi. Huomenna näen taas kaksi asuntoa, joista kumpi tahansa voisi olla se oikea, taikka sitten ei. Esittelykuvat valehtelevat niin, että niistä ei tolkkua ota. (Jollain lailla tässä olen menettämässä jo toivoani, ehkä olen jumissa tässä saakelin kaninkolossa loppuikäni.)

Huomenna aion hiihtää aamulla toimistolle ensimmäistä kertaa koko viikolla. Jengi on onneksi pysynyt
ruodussa, koska olen online tiimin sisäisessä chatissa koko ajan, hah, se se on varsinainen huumorikanava vailla vertaa. Hillitöntä herjanheittoa, runsaasti rakkautta ja hymiöitä, jonkun verran myös kyllä työasioita. On oikein ikävä sitä porukkaa taas, olen vain ollut niin huonossa kuosissa tämän helvetin hinkumisen kanssa, että ei ole ollut järkeä mennä sinne. (Itse asiassa ei olisi järkeä huomennakaan, mutta on pari sellaista palaveria, joista en halua olla poissa.)

Olen onnistunut rikkomaan toiset nappikuulokkeet tänä vuonna ja se vituttaa. Kuuntelen jatkuvasti musiikkia kuulokkeillani eivätkä yhdetkään kestä menoani puolta vuotta kauempaa. Nyt löysin jotkut ilmaiseksi saadut liian suuret napit, jotka saavat luvan palvella jonkun aikaa.

Ihastuttava seinänaapurini päätti alkaa imuroida viime yönä puoli yhdeltä. Olen koko päivän miettinyt, mitä työntäisin postiluukustaan sisään.

ISTÄLLET FÖR LJUD

Miten se onkaan joskus niin tahmeaa, arki. Olen edelleen puolikuntoinen (lekurijäärän mukaan työkyvytön, mutta en ottanut saikkua) ja töissä on kiire. Kaikki sujuu siellä edelleenkin todella mahtavasti, uudet tyypit ovat loksahtaneet kohdalleen (ainakin toinen, toisesta olen yllättäen hieman epävarma), tiimissä läppä lentää ja kaikki viihtyvät. Minä hypin kokouksissa enkä pääse etenemään käytävällä metriäkään ilman, että joku tulee joko halaamaan tai kysymään neuvoja. Nautin niin suunnattomasti kustannuspaikan ilmapiiristä, monenlaisten kollegoiden seurasta, itse siitä duunista nyt puhumattakaan.

Samaan aikaan asuntoprojekti on jämähtänyt täysin paikalleen, en saa niitä asuntoja, jotka haluan. Niitä, jotka saisin, en sitten ota, koska ne ovat joko kamalia tai karmeita. En oikein silti osaa luovuttaa asian suhteen, katson vapaat kämpät kymmenen kertaa päivässä ja lähestyn välittömästi sähköpostitse, kun näen kiinnostavan ilmoituksen. Tennarin kautta kuulin Flemarilla olevasta pienestä, vasta remontoidusta yksiöstä, joka vapautuu muutaman kuukauden kuluttua. Se on tosiaan melko pieni, mutta uudenveroinen, joten käyn toki sitä katsomassa, kun tilaisuus ilmaantuu.

Yritin mennä tänään ostamaan imurin. Hah, valitsemani kauppa olikin huono valikoimiltaan, ainoa mahdollinen malli maksoi reilut 200 euroa. Vehje jäi hyllylle, mutta jostain olisi semmoinen toimiva ja tehokas yksilö nyt löydettävä. Ostopaikalla on väliä, sillä kuljen julkisen liikenteen varassa eikä ole kivaa joutua raahaamaan painavaa laitetta kävellen. (Hei, taksit on käsittääkseni keksitty. Mä en vieläkään tajua, että mä tosiaan voin mennä joskus jonnekin taksilla.)

Kuuma suihku ja hyvä kirja odottavat minua tuossa takavasemmalla. Miksi ovat niin hankalia nämä illat, miksi en halua mennä nukkumaan?

(Lopetin mielialalääkityksen, muuten, ihan tuosta noin vaan. Kohta viikko takana ilman mömmöjä, saapa taas nähdä miten tämä onnistuu.)

ASHES TO ASHES

Puolikuntoisena töissä käyminen on kyllä suoraan saatanasta, etten paremmin sano. Yritä siinä nyt sitten kouluttaa ja olla asiantunteva opas, kun henki ei kulje, paleltaa ja hiki valuu, yskä on kammottava ja pään ympärillä tuntuu olevan kymmeniä senttejä paksu superlonikerros. Eilisen mä vielä jotenkin handlasin silkalla adrenaalinilla, mut tänään oli toinen ääni kellossa. Mä nimittäin onnistuin taas kerran viime yönä murtamaan yhden kylkiluun yskimällä. Mä nukuin ehkä jotain tunnin koko yönä, mä yskin niin, että ikkunat helisi ja kämppä tärisi, mä yskin ja yskin ja hinguin ja vinguin ja mua sattui ja pisti. Tänään koko, mikä se on, bröstkorget, rintakehä on ihan hiton kipeä ja yskähtely sattuu niin, ettei mitään järkeä. (Miten kummallista, että mun piti ihan Google Translatella katsoa tuo sana!)

Vaan tämä viikko on jaksettava, on painettava viimeiseen saakka, sillä asioita tapahtuu ja minun on pysyttävä kärryillä.

Asuntosaaga saa yhä kummallisempia piirteitä. Mä ilmoitin, etten ota sitä mulle tarjottua isoa yksiötä, ja oikein asiallisesti selitin siinä, että se on hintaansa nähden niin huonossa kunnossa. Mä sain sitten välittäjältä tänään sähköpostia, että omistaja on valmis alentamaan sitä vuokraa jonkun verran, jos vain suostun muuttamaan siihen. Huoh. Mä olin kelannut tän olevan jo selvä, mutta alennettu hinta saa mut miettimään uudestaan. Se on Kallion yksiöksi niin mielettömän suuri, 44m2, siinä on erillinen kylppäri ja wc, vaatehuone sekä kunnon alkovi. Se olisi helppo sisustaa, minä näen sen sieluni silmin sellaisena, kuin sen haluaisin olevan, kalusteineen ja verhoineen. Odotan edelleen, silti, viestiä siitä ihanasta, siitä, joka on vain 36m2 ja nyt samanhintainen kuin tuo toinen.

Valintoja, valintoja. Tänään mä otin viitisenkymmentä työhakemusta töistä mukaan, niitä pitäisi tässä illan ratoksi tutkia ja pisteyttää. Mä kuuntelen David Bowieta, juon kahvia ja pähkään asuntoja sen sijaan.

KISS A WISH

Neljässadas antibioottikuuri tänä vuonna, kuudessadas kortisonikuuri. Pientä liioittelua, as always, mut onhan tämä nyt ihan vakavasti persiistä tämmöinen sairastelu. 

En sitten saanut sitä henkistä ja fyysistä helpotusta, että se tietty sairaus olisi löytynyt. Kaikki veriarvot lähes täydelliset, ja nyt voin sanoa ihan suoraan, että vituttaa. Jatketaan sitten näin, ihan helvetin pahoinvoivana ja fyysisesti paskana, kun ei muuta voida.

Eilen mä sain puhelun, mä sain sen yhden kämpän, jossa kävin. Ei, en sitä ihanaa, jonka jo pääni sisällä sisustin ja varustin ja kalustin, en tietenkään, vaan sen, joka ei kolahtanut ollenkaan. Se on lähes tuplasti nykyisen asuntoni kokoinen, mutta kun se ei tunnu oikealta... En tiedä mitä tehdä. Jotain putkiremonttia sinne varmasti tulee parin vuoden sisään, siellä ei ole parveketta, äh, en mä ollenkaan nyt tajua, kuinka toimia. Siitä ihanasta ei ole vielä kuulunut mitään, se välittäjä sanoi näytössä silloin, että on saamassa tämän kirotun flunssan eikä tiedä milloin saa tämän hoidettua loppuun, ensi viikkoa veikkaili. Tiistaihin saakka mulla on aikaa miettiä asiaa, mutta onko järkeä edes miettiä, jos homma ei tunnu oikealta?

Mulla on kirjoja, ruokaa, rakas läppärini, kaikkea mitä viikonlopuksi tarvitsen ihan tässä käden ulottuvilla, mutta minä haluan jumalauta töihin. 

TUBTHUMPING

Niin sitä jollain lailla kuvitteli, että antibiootit hoitelisivat keuhkokuumeen ja muunkin elämän hyväksi taasen, vaan paskat. Ollaan nimittäin kuumeiltu huolella ja nielun kipua ihmetelty ja yskää yskitty. On ilmeisesti vain kovin sitkeitä flunssia liikenteessä, enkä ihan heti muista, olisinko sen sairastamani sikainfluenssan jälkeen ollut kertaakaan näin huonossa kuosissa.

Asuntoja on käyty ihmettelemässä tänään oikein kaksin kappalein. Ensimmäinen oli uudehko, tilava ja järkeväpohjainen yksiö, jonka sijainti on täydellinen. Lisäksi saman kämpän keittiö ja kylppäri olivat taivaalliset, viime vuona uusiksi laitetut, muutenkin sen kunto oli moitteeton. Ehdottomana plussana siinä oli myös parveke, keskeisestä sijainnistaan huolimatta se ja samalla koko asunto ovat todella rauhallisia, koska ikkunat ovat sisäpihan puolelle. Jos mä tuon kämpän saisin, mä en enää olisi intiaaninimeltäni Nainen, joka ei halua asua kotonaan.

Toinen tänään näkemistäni asunnoista oli lievä pettymys. Se on lähes tuplasti nykyisen asunnon kokoinen, sijaitsee upeasti tässä aivan hoodeilla, mutta, mutta. Se ei vain tuntunut kodilta. Ei ollenkaan minun kodiltani. Huolimatta vaatehuoneesta (!), erillisestä wc:sta ja kylppäristä, hyväkuntoisestä keittiöstä, se ei vain ollut minun kotini. Joskus on niin.

Vaan yksi ystävä ilmoitteli, että hänen talossaan vapautuu kohta yhtiön omistama, asumiskäyttöön muutettu entinen liiketila. Kiinnostaa, kovasti kiinnostaa, vaikka entinen asukas olikin huumetrokari ja näin ollen ovikello voi soida hieman kummiin aikoihin. Innolla odotan lisätietoja siitäkin, kylläpäs on nyt muuttointo taas kasvanut!

Huomenna olisi kyettävä töihin, sillä flunssasta ja typerästä kuumeilusta huolimatta firmalla menee lujaa ja siellä odottaa jotain neljätoista uutta kriisiä ratkojaansa. Minua. Mikä mä olen, palomies tulta sammuttamassa?

JOHN, I'M ONLY DANCING

Heittäydyinpä tuossa oikein lääkäriin, kuulkaa, vihdoin, miljoonaa asiaa pääni sisällä puituani. Funtsin, että kun meillä nyt sattuu olemaan lähes kaikenkattava vakuutus tuolla töissä ja erinomaiset työterveyspalvelut, niin minäpä menen sinne kysymään, että miksi helvetissä on koko ajan niin huono olo ja semmoista kaikkea.

Ihan sitten välittömästi ensimmäisenä kävi ilmi, että mullahan on tässä koko ajan keuhkokuume taas päällänsä, keuhkojen käytössä oleva kapasiteetti semmoiset 35%. Että ei se ihme ole, kun ahdistaa ja on vaikea hengittää ja kaiken ja laista.

Muitakin juttuja siinä sitten puitiin ja pähkättiin ja labraan laitettiin ihan saatanallinen läjä kaikenmoisia kokeita, joissa olen tämän alkuviikon hypännyt. Joskus ensi viikolla sitten uudestaan lääkäriin, jahka tässä nyt aikaa joutaa varailemaan, kun on nimittäin tuota työtä aikamoinen määrä kuitenkin. En minä mitään sairauslomaa halunnut enkä semmoista, kovemmat astmalääkeet vain ja antibiootithan sieltä sitten mukaan taas tuikattiin.

On hassua ja kummallista sanoa, että toivottavasti sieltä nyt se tietty tauti taustalta löytyy. Toivon sitä, ettei minun tarvitsisi enää haroa pimeässä ja jatkaa päänsisäistä pähkäilyäni aiheesta.

Mitäs muuta? No, joulukuiset synttäribileet peruutin kokonaan, sillä samaisena bilepäivänä suuri idolini ja suosikkini Ginger keikkailee Helsingissä, siinä sitä on bilettä kerrakseen. Töissä on ollut raskasta, mutta kivaa. Kehityskeskustelin puolitoista tuntia ihanaisen esinaiseni kanssa, tilasin ja sain kymmenkunta aivan helvetin kallista puhelinta ja tablettia testattavaksi, koulutin neljä temppiapulaista, keskustelin San Fransiscoon ja Shanghaihin työmatkalle lähdöstä, sain kehuja yllättävältä taholta sekä puursin töitä töitä töitä.

Olen palellut armottomasti ja kaiholla muistellut Ateenan kuumia katuja. Tuleehan se kesä ensi vuonnakin, tuleehan?

TEE MITÄ VAAN

Ah, Keba. Vaikka minä kuinka tulen vanhaksi ja entistä rumemmaksi, on musiikki minulle silti edelleen se, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, sopusuhtaiseksi, nuoreksi, onnelliseksi. Kuinka voisin elää ilman noita hetkiä, jolloin paksut hiukseni hiostavat päätä, tanssin paikallani ja olen musiikissa, minä olen musiikki, sydän hakkaa samaan tahtiin bassorummun kanssa enkä voi lakata hymyilemästä?

Ilta oli muuten vähintäänkin kummallinen, ystävä lähti keikan jälkeen emmekä vaihtaneet yhtään lausetta, toisen ystävän kanssa ajeltiin raitiovaunulla kantikseen, jossa vietin aikaa tulevan työkaverini kanssa sekä exäni Erään entisen bändin kitaristin kanssa. Hän ja kihlattunsa kutsuivat minut kotiinsa yöllä, menin soittamaan kitaraa ja laulamaan, nauttimaan muutaman oluen ja puhumaan puhumaan puhumaan. Olen kummallisen lähellä heitä, vaikka oli aika, jolloin en pystynyt vihaltani edes katsomaan kitaristiheppua silmiin. Nyt hän haluaa tehdä kanssani musiikkia, kihlattunsa haluaa minun kyläilevän ja tapaavan lapsensa, mitähän tässä tapahtuu? Olenko löytämässä uusia kuvioita vai elänkö limbossa matkalla helvettiin, uusiin pettymyksiin? En uskalla edes ystävystyä, saati ihastua, vaikka semmoinenkin on käsittääkseni ihan normaalia ihmistoimintaa.

Vietän lauantaita kuolemanväsyneenä, olen viimeiset kaksi tuntia ollut menossa suihkuun, mutta sitä ei vain nyt tunnu tapahtuvan. Ehkä menen, ehkä uloskin, ehkä en. En ole onneksi sopinut mitään, haluan nauttia yksin kotona olemisesta, katsoa ehkä vielä neljä jaksoa Sinkkuelämää, haaveilla ja olla vain.

PIILOPAIKKA

Viikonloput huitaisevat menemään niin kovin nopeasti, on syksy ja mielessä niitä alituisia syksyn mitä jos -ajatuksia, jos olisin tehnyt niin tai mennytkin tuonne ja mitä kaikkea. Syksy on minulle haikeaa aikaa, se on luopumista kesästä, auringosta, naurusta. Se on sisäänrakennettua melankoliaa ja henkistä kuurupiiloa, now you see me, now you don't.

Pitkästä aikaa sain musiikilla perhosia vatsanpohjaan, kuuntelin Kebaa odottaessani ensi perjantain Tavastian keikkaa. On muutama biisi, jotka saavat punastumaan ja hengästymään, mielen liitämään kauas nuoruuden päiviin, jolloin oli olemassa vain yksi Suuri Rakkaus, se saavuttamaton, se aina yhtä unenomainen. Huolimatta kiusoittelevista suudelmista poskille ja käsille, tajunnanräjäyttävistä flirttailevista katseista ja keskusteluista, aina unenomainen, etäinen, hallusinatorinen ja niin saatanan hellä. (Vatsani kramppaa tätä kirjoittaessani, onko niin, että nuoruuden huuma saa elimistön sekaisin edelleen, vai olenko tulossa vain kipeäksi?) Muistan Kouvolan, Joensuun, voi luoja, muistan Tampereen ja Rauman, siivouskomerot ja miehen hameessa. Muistan sen, kuinka hän liu'utti jääpalaa kädessään yli kuuman ihoni, argh, ehkä mä en ole edes haikea vaan vain puutteessa?! Neljäs vuosi selibaattia menossa, hei, voitaisko me nyt mennä viimein sinne siivouskomeroon?! Mun taitaa olla parasta lakata kuuntelemasta tätä levyä.

Vaan uusi kiireinen ja jännittävä viikko on alkamassa. Firma tekee vihdoin työvopimukset niiden henkilöiden kanssa, jotka päätin palkata tiimiini. Luvassa siis uusia vanhoja työkavereita, todennäköisesti runsaasti naurua, väärinkirjoitettuja raportteja, huonoja lounaita, liikaa tupakkaa, liian vähän unta, palelua ja helvetillistä kiirettä. Rakastan sitä kaikkea niin, että en voi sanoin kuvailla!

FOREST

Jottei elämä liian helppoa ja mukavaa olisi, on tämä päivä ollut hitonmoista tunteiden vuoristorataa. Aamusella töihin kömpiessäni tajusin, että kaksi tiimiläistä, joiden piti työvuorolistan mukaan olla töissä, loistavat poissaolollaan, eikä kumpikaan edes ilmoittanut mitään. Toiselle näistä kahdesta tämä oli jotakuinkin kahdeskymmenes kerta. Kumpikaan ei koko päivänä vastannut puhelimeenkaan, mahtavaa. Töitä olisi ollut aivan helvetisti, piiskasin itseäni tekemään enemmän ja nopeammin, enemmän ja tehokkaammin, enemmän ja pidempään. Huomenna joudun ensimmäistä kertaa antamaan työntekijälle virallisen kirjallisen varoituksen, molemmille pidämme manageritason henkilön kanssa puhuttelun. Ei tämä ole kenellekään mukavaa, mutta näin on toimittava, aikuisten ihmisten maailmassa.

Toinen tunteita kuohuttava asia on se, että jos rakas äitini olisi saanut elää, hän täyttäisi tänään huikeat 60 vuotta. Minulla on koko päivän ollut häntä niin ikävä, aivan kuin hänen poismenostaan olisi vasta muutama kuukausi, vaikka siitäkin alkaa olla jo ihmisikä. Minä haistan hänet, kuulen hänen naurunsa, tunnen lämpimän halauksensa. Voi äiti, kuinka sinä olisit minusta ylpeä nyt, olit aina, vaikka kuinka sekoilin ja aiheutin huolta. Äiti, minä rakastin sinua niin hirveän paljon.

Pitäisi joskus nukkua.

I CLOSE MY EYES

Uudistivat sitten tätä Bloggeriakin, eikä tätä meinaa samaksi tunnistaa. Siis täältä sisältä käsin, hallintapaneelista. Entiseen oli jo niin tottunut, että silmät kiinni saattoi blogata menemään, nyt ei ihan onnistuisi.

Asuntoasiat pyörivät mielessä, olen jo kymmeniin asuntoihin ihastunut, niitä mielessäni sisustanut ja laittanut ja sitten kuitenkin hylännyt ajatuksella "en minä tuota saa kuitenkaan." Yksi niistä, jota vakavasti harkitsin sen nähtyäni, pyörii edelleen tuolla vapailla markkinoilla ja nyt minä jopa voisin sen saada, kun firma on halukas sen nimiinsä vuokraamaan. Epäröin silti, en tiedä mitä tehdä. Kun olisi elämässä joku oraakkeli tai tulevaisuuden ennustaja, tietäisi miten tässä käy, lähitulevaisuudessa, pysynkö firmassa tai paremminkin pysyykö firma, sillä ala on niin kovin omanlaisensa ja nythän tämä kannattaisi myydä, jos joskus.

Eilen kokouksesta kokoukseen hypähdellessäni tajusin, että noin vain, nyt se olenkin yhtäkkiä minä, joka päätän monen ihmisen tulevaisuudesta. Että saako meiltä töitä ja millaista se arki siellä rividuunarina on. Niin monessa liemessä olen uinut, mutta en kuitenkaan koskaan ennen tällaisessa mittakaavassa ole ollut osallisena muiden ihmisten tulveaisuuden takaamisessa. Yksi tiimiläinen oli viimeistä päivää tänään töissä, muuttaa viikon päästä Japaniin opiskelijavaihtoon. Jatkaa vielä töitä firmalle sieltä käsin, mutta muuta, ei enää minun tiimissäni. Ja minä jotenkin huokaisin, niin ne linnut lentävät pesästä ja tänne sitä jäädään murehtimaan, että miten ne pärjäävät.

Surkuhupaisaa ja silti jollain lailla myös lohdullista.

HOTELLET

Tietenkään en olisi minä, jos keuhkoputkentulehdus ei painaisi päälle kolean ilman saavuttua elämääni lähes suoraan Ateenan helteistä palattuani. Kuumetta, check. Hinkuva, vinkuva hengitys, check. Järisyttävät yskänkohtaukset, check. Räkää pää täynnä, check.

Ei tässä jouda silti sairaslomailemaan ainakaan tänään, sillä työhaastattelut jatkuvat (kaksi takana, tänään vielä yksi edessä), kokouksissa on istuttava ja tänään neuvoteltava perijenkkiläisen Joshin kanssa isoista kaupoista. Ehkä huomenna alistun sängynpohjalle, yhdeksi päiväksi nyt ainakin.

Lelun synttärit viime viikonloppuna menivät lopulta tosi kivasti. Laittamani ruoka maistui ihmisille, istuimme parvekkeella lähemmäs seitsemän tuntia. Tennarin kanssa olemme lähentyneet, jopa Efekti piipahti paikalla pitkästä aikaa (ja palautti puolitoista vuotta sitten hänelle lainaamani levyt, jipii), suoraan muuttopuuhistaan. Kissa roikkui hihassa, häipyi Kirjan kanssa kuitenkin himaan ns. kesken illan.

Haaveilen taas muuttamisesta ja matkustamisesta, olen väsynyt ja täynnä räkää, nyt on vain painettava tämä päivä kuin huomista ei olisi.

Syksy.

FREEDOM FIGHTER

Lauantaina menen Lelun syntymäpäivää viettämään, hän pyysi minua tekemään ihan vain muutamalle ystävälle ruokaa ja kenties sitten illan mittaan voisi baarissakin pyörähtää. Toki lupasin, onhan mukaan tulossa ihanainen Olkinainen sekä kanssani niin hämmentävän hyvin toimeen tuleva Tennari. Tänään sain sitten viestin, että Kissakin on tulossa paikalle, hämmentää, sillä en ole häntä edes vilaukselta nähnyt sitten ajanlaskussamme Ateenan. En voi enää perua lupaustani, sillä onhan Lelu nyt kuitenkin minulle kovin tärkeä ihminen enkä halua häntä millään lailla loukata jäämällä pois. Olen kuitenkin, kuten sanottu, hieman hämmennyksissä enkä mitenkään kovin innoissani.

Töissä on kovin kiire, niin kiire, että koko loma tuntuu vain kaukaiselta unelta eikä ollenkaan niin todelliselta, kuin edelleen punoittava olkapääni antaa ymmärtää. Huomenna työhaastattelen tuttua poikaa, maanantaina toista ja tiistaina vielä kolmatta. Työ maistuu edelleen todella hyvältä, nautin joka hetkestä, vaikka välillä aivoni tuntuvatkin olevan illalla jo niin täynnä uutta asiaa, että en muista enää omaa nimeäni. Jotain on unohdettava, että mahtuu kaikki uusi tieto sisään, niin sen täytyy olla.

Asuntoa en löydä, en kirveelläkään, mutta mitäpä tuosta, elellään sitten kaninkolossa, joka sentään sijaitsee upealla paikalla.

"Olitko Ateenassa jonkun miehen kanssa?" "No en todellakaan. Mistä sä tuollaista sait päähäsi?" "Ajattelin vain, kun kuvissa ei näkynyt ihmistä, jonka kanssa matkustit. Heti toivoin, että olet jonkun miehen kanssa vihdoinkin." Tämä keskustelu käytiin viime lauantaina erään puolitutun naisen kanssa. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että en halua, en tarvitse, en piittaa? Neljäs selibaattivuosi alkaa näinä päivinä ja se tuntuu parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta minulle.

Ah, viikonloppu, ihan tuossa nurkan takana jo.

PAST IS GONE

Loma meni, arki tuli.

Kuinka mä voisin sanoin kuvailla Ateenan reissua? Mä nautin joka hetkestä; kuumasta säästä, kissojen kehräämisestä, upeasta parvekkeesta, joka oli suurempi kuin asuntoni. Mä nautin kävelystä, kaupungin ja sen ihmisten seuraamisesta, kahviloista, salaatista, valkkarispritesta, rannasta, meren tuoksusta ja ihan yksinkertaisesti vain kaikesta. Viikko vain hujahti aivan liian nopeaan, mä haluan palata ensi kesänä takaisin.

Tämän päivän vietin töissä ilman aivoja, en tajunnut sanaakaan saamistani miljoonista sähköposteista, en uuden päivityksen bugista, en kellosta enkä kalenterista. Huomenna on paremmin, senhän tiedän, mutta olisihan tuota voinut hetken vielä huilata. Viikon loma, kun on viimeksi lomaillut vuosi sitten, ei ihan kuitenkaan riittänyt.

Mieltä lämmitti monen kollegan spontaani halaus, kun miihailin kustannuspaikalla eksyneenä.

LOST IN SPACE

Vihdoin se päivä on täällä! Olen lomalla! Viikon vain, mutta iso asia se on sekin. Varsinkin, kun sen saa viettää maailman parhaan Cistan kanssa Ateenassa.

Työviikko oli hengästyttävän hektinen ja ilahduin suunnattomasti, kun sain muutamalta henkilöltä tänään sähköpostia meilattuani viimeiset viikkoraportit: "Have a wonderful, well earned week!"

En ole saanut pakattua enkä edes ole päättänyt, minkälaisella laukulla sitä tavaraa huomenaamulla kukonlaulun aikaan lentokentälle roudaan. Laukulla nimittäin on merkitystä, onpa hyvinkin. Ehkä kiskaisen vain reissurepun täyteen, ehkä otan sen sijaan suuremman olkalaukun, jossa mahtuu sitten kulkemaan muutama tuliainenkin. Käsimatkatavaroilla mennään kuitenkin, joten pitää ajatella painorajoituksia.

Ehkä menen kuitenkin tästä ensin kaljalle, sitten pakkailen inspiroituneena yöllä. Loma!

CHE GUEVARA

Ateenaanlähtö alkaa olla niin lähellä, että tekisi mieli jo pakata. Paikallinen taksilakko naurattaa ja harmittaa, ainoastaan lentokentältä asunnolle olisi ollut mahtavaa päästä taksilla, muutoin en moisilla välineillä juuri kulje. Sain jonkunlaiset ohjeet metroreiteistä, mutta kun ei tässä nyt ole ehtinyt juuri karttojakaan tuijotella.

On nimittäin ollut kiire. Tänään puoli kuuden maissa töistä lähtiessäni mietin, että noinkohan sitä tulee tämä viikko suoritettua töitä kahden viikon edestä, hommia piisaa ja olen vähän jopa huolissani. Ei, ei minulla ole harhakuvitelmaa siitä, että korttitalo mitenkään sortuisi minun ollessani viikon poissa, kunhan vaan nyt stressailen tässä, kuuluu toimenkuvaan tai paremminkin luonteeseeni semmoinen.

Hirveästi pitäisi ehtiä tehdä ja toimittaa ennen reissua, vaan kun tuo työ vie nyt kaiken ajan. Lääkäriin pitäisi mennä reseptiä uusimaan, muutoin loppuvat pällilääkkeet kesken kaiken ja sit ei ole kyllä kenelläkään kivaa, vähiten minulla. Pikkuvarpaisiin pitää saada niitä rakkolaastareita, ovat molemmat aivan vereslihahelvettiä juuri nyt. Vaan olenpahan hankkinut äärimmäisen rumat, mutta ah niin mukavat Reebokin kaupunkikävelykengät. Vielä kun pikkuisen nyt muotoutuisivat omikseni, huoh, paranisivat pikkuiset pikkuvarpaat eikä jokainen askel olisi kuin veitsen terällä tasapainoilua.

Toimitusjohtaja käväisi viikkopalaverissamme tänään, yllätyksellisesti, kuunteli huoliamme ja suunnitelmiamme, nyökkäili hyväksyvästi työjärjestyksellemme ja ilmoitti, että lähettää jossain vaiheessa eri asioista päättäviä tahoja tekemään meidän työtämme muutamaksi päiväksi, jotta tietävät millaista se on. Minusta briljantti idea, ehkä saadaan talon sisäistä kommunikointiakin näin parannettua.

Elämäni on ihanaa.

PIMEÄN TYTTÖ

Tulihan se, puhdas tulos siitä kontrollista. Olen onnellinen. Iloitsen myös paremmin kuin hyvin menneestä syksyn henkilöstöresurssipalaverista. Saan pitää koko tiimini myös kesän jälkeen, se on taivaallista ja loistavaa.

Olen nukkunut niin huonosti viime viikot, että väsymystila alkaa itkettää. Harpon kyyneleet silmissä palaverista toiseen, kirjoitan mitä sattuu enkä pysty kohdistamaan katsettani. Tiedän, että tämä helpottaa nyt, kun sain nuo kaksi asiaa pois huolilistaltani. Tiedän myös, että Ateenassa nukun kuin tukki.

Odotan viikonloppua kovasti! Aion olla lauantain ja sunnuntain kotona, teen ruokaa, katson elokuvan jos toisenkin, yritän pitkästä aikaa lukea kirjaa. Hieman tylsiä kotihommia olisi myös hyvä hoitaa. Ensi viikko menee kuin siivillä ja sittenhän sitä jo mennään, lauantaina kiidetään Cista-rakkaan kanssa kohti kuumaa Kreikkaa.

Milloin herään tästä ihanasta unesta?

HIGH ON SUNDAY 51

Tässä kesässä on jotain omituista. Tämä kulkee liian nopeasti ja kosteusprosentin ollessa jatkuvasti jotain sademetsäluokkaa, en oikein ehdi nauttia. Hengittäminen ei suju, kuumeilen ja herään vartin välein yskimään.

Mä kävin tänään syöpäkontrollissa, saa nähdä viikon sisällä, että miten tässä nyt käy. Uskon sen olevan puhdas, mutta jos se ei ole, joutuu miettimään, kelaamaan, visioimaan, pohtimaan. Uudestaan tämän kesän, syksyn ja talvenkin.

Ateenanreissu lähestyy, näillä näkymin perjantaina on lentolippukin olemassa. Paluumatkalla kenties pikku pysähdys, Müncheniin tai Köpikseen, viitisen tuntia aikaa käydä syömässä tai shoppailemassa. Ateenastahan ostan lähinnä oliiveja ja tomaatteja itselleni tuliaisiksi, ehkä jopa hunajamelonin, jos oikein hurjaksi heittäydyn. En vieläkään oikein tajua, että tämä on minun elämääni.

Pitäisi mennä parturiin.

CHANS

Isän tapaaminen viime viikonloppuna oli samaan aikaan jotenkin outoa ja tuttua. Siitä on niin pitkä aika, kun olen luonaan viimeksi käynyt, että kaikki oli jotenkin häkellyttävää enkä ollut varma siitä, minkä väriset olohuoneensa seinät olivat ennen remonttia enkä siitä, kuinka hyvin kääntyileminen vierashuoneen vuodesohvalla kuuluu muihin asuintiloihin. Mä sanoisin kuitenkin, kaiken kaikkiaan, reissun onnistuneen oikein hyvin.

Mä olen tavannut ehkä aika ihanan miespuolisen hahmon. Se on jonkun vuoden verran pyörinyt kantabaarissa, joskus on juteltu ja usein hymyilty. Sillä on ollut tapana ohimennen koskettaa minua, käsivartta tai kättä, joskus hiuksia. Jutellessa se katsoo nätisti silmiin ja me hymyillään paljon. Sunnuntaina mä siihen törmäsin taas, me istuttiin juttelemassa viisi tuntia ja se mainitsi olevansa perjantaina menossa eräälle keikalle ja tulevansa sen jälkeen maisemiin, että jos mä kenties olisin paikalla niin voitais nähdä. Se on pelottavan hyvännäköinen ja pelottavan halukas olemaan mun seurassa. Mua jännittää nähdä sitä, sillä meillä oli sunnuntaina oikeasti hauskaa ja me kehiteltiin jo semmoista ihan omaa inside-läppää, mistä kukaan muu ei tajunnut mitään. Mä en tiedä miten päin mun pitäis olla ja mitä sanoa tai tehdä, mutta tavallaan mä menen nyt asioiden edelle. Ehkä se ei tahdo muuta, kuin kaverin, jonka kanssa jutella, sillä ymmärtääkseni se on aika uusi helsinkiläinen eikä sen kaverit käy meidän kantiksessa. Miksi se siellä käy oli mulle arvoitus, kunnes se puhui rennosta meiningistä ja mukavista ihmisistä.

Töissä on ollut hienoa nämä päivät jälkeen henkilöstöpomokeskustelun. Mun tiimi on niin vilpittömän innostunutta ja ihanaa jengiä, että mulla melkein välillä tulee itku silmään niitä seuraillessa. Mä rakastan jokaista hetkeä töissä, mutta mä yritän kovasti olla tekemättä enää niin paljoa ylitöitä, sillä mä palan loppuun ja sitä mä en halua. Mä sain tänään aikamoisia uutisia: me avataan ehkä Kiinaan pieni sivukonttori ja mä pääsen sinne ainakin pariksi-kolmeksi viikoksi kouluttamaan jengiä! Samassa palaverissa tuli esille sellanen toinen skenaario, että avataan myös USAan pieni konttori ja mä pääsisin sinnekin kouluttamaan! Siis miettikää, mä saisin matkustaa, mä saisin kouluttaa, kaikkien mielestä mä olisin se ainoa oikea ihminen tekemään nuo reissut. Mä en tietenkään edes tajua tätä vielä, mutta hirveän hienoa olisi kyllä, jos edes jompikumpi reissu onnistuisi!

Tiedän, aivan liikaa huutomerkkejä tänään, töksähtelevää ilmaisua muutenkin. Olen vain niin sekaisin kaikesta.

Eilen ostin uuden kahvinkeittimen ja seuraavana tehdäänkin sitten retki imurikauppaan. Hengitän, meen mun arkea, rakastan joka hetkeä.

MENTAL BEAT

Kuin olisin herännyt hirveästä painajaisesta. Tiedättehän, kun herää ja haukkoo henkeään kuin olisi juuri pelastunut hukkumiselta?

Mä kokoustin tänään mediajohtajan ja henkilöstöjohtajan kanssa näistä eilen mainitsemistani muutoksista. Mitään ei tapahtunut! No siis, tapahtui, mä jään tiimini vetäjäksi, mun sopimus uusittiin, tehtävänkuvausta tarkennettiin, palkka nousi hurjasti! Mun pelastaja, mun ritari, mun armas ja urhea esimieheni oli esittänyt minun kirjoittamani listan asioista, jotka mun päivittäisiin tehtäviin kuuluu ja henkilöstöihminen sitä lukiessaan tajusi, että hunningollehan se menee koko homma, jos mä en saa paikkaani pitää! Mä olen taas kärryillä, radalla, itseni ja elämäni herra! Oman pomoni lisäksi kuulemma puoli taloa oli ravannut henkilöstöpuolelle ilmaisemaan tukeaan ja tyrmistystään aiheesta. Olen kiitollinen, olen hämilläni, olen sekaisin, mutta ah niin varma, että tämä se on, sittenkin, tässä mä olen ja tätä teen. Oon iloinen ja väsynyt, sillä en mä ole juuri nukkunut noita työhuolia miettiessäni.

Vaan nyt mä voin relata, tehdä mun duunia, pitää ylityövapaita, matkustaa Ateenaan elokuussa, ostaa kameran ja sängyn, iloita ja ennen kaikkea muuta: mä pystyn elämään mun liksalla! Mä pystyn hoitamaan kaikki laskut aina ajallaan, mun ei tarvi lainata ihmisiltä muutamia kymppejä paria päivää ennen tilipäivää, mä voin ostaa uusia alusvaatteita vaikka kerran kuussa! Mä en ihan tajua tätä vielä.

Huomenna teen paljon asioita töissä, kasaan viikkoraportit ja tutkin puoli päivää kaikkia ihania reklamaatiokeissejä, sitten perjantain mä vietänkin lähinnä linja-autossa. Kyllä! Meikä matkustaa isänsä luo. Mä puhuin sen kanssa tänään ja lupasin mennä, vaikka en tahtoisi. Ehkä hei siinäkin asiassa tapahtuu jotain positiivista?! (No niin, eipäs nyt pillastuta vallan.)

I must be the luckiest bastard in the world, again!

GIVE THE GIRL A GUN

Kesäkuu vetelee finaalicrescendoaan, aurinkoinen ja täydellinen maailmani ja iloinen elämäni on nyt jo kääntymässä muistoksi vain. Työkuviot muuttuvat, se talon ainoa ihminen, jonka kanssa en tule toimeen (ja joka on tietysti toimitusjohtajan paras ystävä, pää niin syvällä sen persiissä, ettei valoa näy) onnistui kuin onnistuikin hoitamaan minut pois positiostani. Henkilöstöjohtaja yhtyi negatiiviseen analyysiin välittömästi, kun menin hölmönä taas pyytämään sitä työehtosopimuksen mukaista minimipalkkaa. Siihen asti hän oli pitänyt minua onnistuneena valintana ja onnitellut menestyksekkäästä tiimin johtamisesta.

Kas, tässä ollaan taas.

Vaan en anna surun tahi murheen vallata mieltä, sillä minulla on satahenkisessä organisaatiossa ainakin 95 tukijaa, jotka ovat niin pöyristyneitä tilanteesta, että uhkaavat marssia puolestani vaikka ulos. Minä kieltäydyn toki kunniasta ja etsin uutta työpaikkaa. Työpaikkaa, johon mediajohtaja lupasi sellaiset suositukset, että oksat pois.

Mietin isän luokse menoa tällä viikolla. Alan pitää pois niitä lukemattomia ylityötuntejani, olen sen ansainnut tämän sirkuksen keskellä.

Vaan kyllä sitä joskus toivoo, tiedättehän, että voisi vaikka sanoa suorat sanat.

IN LILLY'S GARDEN

Mieletön Ateenamietintämyssy päässä, olisi kämppä ja kaikkea, jos saisi lomaa. Ja kyllähän mä ainakin viikon voin pitää ylityövapaita, niitä nyt on jo kertynyt puolen elämän verran. Rakas Cista lähtisi ehkä mukaan, vähän tuossa jo pähkäiltiin, kolme kissaa odottaa perillä ja hyvin varusteltu asunto keskustan liepeillä. Prätkähiiri joutui kouluun päästyään perumaan suunnittelemamme Liverpoolin reissun, joten tuo Ateena olisi mitä hienoin korvike.

Vaan kyllä, rahastahan tässä taas puhutaan. Vaikka lennot löytäisikin ns. halvalla, on siellä myös elettävä ja kotona myös.

Uskomaton Ällikkämies eli isäni soitteli eilen ja järkytti minua jotenkin sydänjuuria myöten kertomalla jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Eläkkeelle?! On hirveän vaikeaa uskoa, että hän, joka 15-vuotiaasta asti on pakkomielteisesti ja ykkösprioriteettinaan painanut duunia, jäisi eläkeelle. Mitä hittoa? Mitä eläkkeellä voi tehdä, jos on jo tämän maapallonkin kiertänyt useampaan otteeseen eikä harrasta mitään muuta, kuin lätkämatseissa käymistä ja kesäisin pyöräilyä? Joskushan sen on tietenkin tapahduttava, mutta kummalta se tuntuu.

Sain tiimiini vielä yhden työntekijän ja hän on oppinut valtavan nopeasti hommansa. Pidän tiimiläisistäni, meillä on ronski huumori ja välillä hieman liiankin levottomat jutut. Työt tulee silti hoidettua paremmin kuin hyvin, joten kaikki näyttää oikein valoisalta sillä rintamalla. Syksy tuo sitten isoja muutoksia kuvioihin ja pelkään niitä jo nyt. Silloin tällöin, lakatessani pelkäämästä, uskallan haaveilla jopa etenemisestä ja toimenkuvan muuttumisesta, olenhan jo ottanut haltuuni muutamia viestintään liittyviä haastavia tehtäviä ja suoriutunut niistä tähän mennessä oikein hyvin.

Elämäni todella pyörii työn ympärillä, vaikka nyt voin jo kertoa sen, miksi olen ollut hieman eksynyt ja sekaisin: kohdunkaulan syöpä, tuo vanha ystäväni, palasi takaisin. Tai pitäisikö sanoa yritti palata, sillä se saatiin aikaisessa vaiheessa taas kiinni, kahden viikon solumyrkyt ja kolme polttoa. Kuukauden päästä kontrolli, uskon kyllä, että se on silloin puhdas.

Joskus sillä ei olisi ollut väliä.

Nyt on.

LOST IN THE SUPERMARKET

Tasan kolme vuotta sitten minä kirjoitin, siinä blogissa, joka avautuu enää vain minulle:

Ensimmäinen työpäivä uudessa paskaduunissa on valjennut. Samalla valkeni myös ensimmäinen päiväni sinkkuna. Näin kävi, tässä ollaan, elämän bussi vei takaisin päätepysäkille kiertämättä lähtöruudun kautta. Voin kai turvallisin mielin sanoa, että olen tuuliajolla. Eksyneenä kuljen tutuilla teillä.

Jälkikäteen sitä ymmärtää, kuinka pienistä asioista kasvaakaan se suurin elämäntuska. Kuinka joku asia, joka tänään merkitsee koko maailmaa, ei kolmen vuoden kuluttua merkitse sitten yhtään niin helvetin mitään. Vaikeita ne ovat, ne vuodet siinä välissä, mutta aika selkiyttää perspektiiviä, tekee elämästä jollain lailla pehmeämpää.

Mä olen onnellinen, vaikka välillä yksinäinen. Mä olen onnellinen, vaikka välillä stressaantunut. Mä olen onnellinen, vaikka edelleen rutiköyhä. Mä olen onnellinen, vaikka sairastan, taas, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.

YÖ UINUU, TUULI HERÄILEE

Olen saanut ehkä kevään takaisin, tai sitten tämä on jo kesä, enkä minä vain tajua vuodenajoista mitään. Jollain lailla tässä mennään nyt sellaista kyytiä, että hiukkasen hirvittää.

Työssä on paljon sulateltavaa ja opittavaa, rakastan edelleen jokaista hetkeä. Teen ehkä liikaa, illat ja viikonloputkin, mutta en minä ennen ole työtäni näin rakastanut.

Vapaa-aika, jos semmoista nyt on, on mennyt pienesti orpona piruna, poissa ovat ihmiset, joita vuosi sitten vielä ystävikseni luulin. Onneksi on muita, kavereita nyt ainakin, joiden kanssa muutaman sanan voi vaihtaa, jos ja kun viikonloppuna kantakievariin pistäytyy. Olen onnellisempi näin, en halua jakaa elämääni huonojen ystävien kanssa.

Viime viikonloppuna koin itseni teiniksi jälleen, kun Tavastialla riehui Lama, maailman paras punkbändi. Sitä tungoksessa moshasin, jälkeenpäin kävelin jalat tukevasti puoli metriä ilmassa. Näin ihmisiä vuosien takaa ja seura oli mitä parhainta muutenkin, ihmisiä, joiden kanssa voi olla ja elää, vaikka ei kaikkea jaakaan.

Lauantaina pistäydyin Bragulla Rauha-fudisturnauksessa, kannustamani joukkueen kapteeni juoksi kesken pelin halaamaan ja hei beibiä huutamaan. On kuulema rakastunut, mikä tietenkin on omituinen illuusio, mutta pitkästä aikaa aika hauskan tuntuista. Myöhemmin, turnauksen jo päätyttyä hän hamuili kättäni kantabaarin tungoksessa enkä minä vetäytynyt pois. Jotain se on kai sekin, etten välittömästi räjähdä silmille enkä ala kirkua.

Tulevana viikonloppuna juhlimme kauniin espanjattaren synttäreitä kummallisella kokoonpanolla. Kissa on puoli vuotta yrittänyt järjestää bileitä ja näillä näkymin paikalle tulevat minun lisäkseni juurikin Kissa ja Kirja sekä päivänsankari kera miehensä. Minä en näiden bileiden järjestämiseen sekaannu, en halua edelleenkään olla Kissan kanssa missään tekemisissä. Todennäköisesti nämä "bileet" päättyvät siihen, että vien espanjattaren syömään kera siippansa, jonka jälkeen hiihtelen hihitellen himaan.

Shoppailin huolella hiustenhoitotuotteita tänään ja taidankin painua niitä käyttämään tuonne suihkuun. Elämäni on ihanaa!

BESKYDDAREN

Ja niin kesä kääntyy syksyyn... eiku. Muutaman lämpimän viikon jälkeen on tuskallista kaivaa uudelleen esille huivit ja hanskat, mutta niin on pakko tehdä, sillä ilma on viilennyt huomattavasti ja palelen jälleen luitani myöten aamusta iltaan. Kenties jossain vaiheessa taas lämpenee, tosiaan toivon niin!

Hei, mulla on ollut älyttömän kivaa töissä! Niin kivaa, että mä alan kai jotenkin pikkuhiljaa unohtaa, että mitään muuta elämää onkaan. No, en mä tiedä, liioittelen taas kai tapani mukaan, mutta onhan tämä nyt aika hassua, että en malttanut tänäkään iltana olla paukuttamatta kolmea tuntia duunihommia tehtyäni ensin täyden päivän itse pääkallonpaikalla. En tiedä rauhoitunko tästä ollenkaan, enkä juuri välitä. Sosiaalinen elämäni kuihtui jo ennen tämän työn aloittamista niin minimaalisen pieneksi, että ei se juurikaan muuttunut. Sovitut treffit tiettyjen ihmisten kanssa peruuntuvat aina, siihen on jo totuttu eikä se muuksi muutu. Toisaalta yhden tietyn ihmisen kanssa pyrin nyt lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen tapaamaan parin viikon välein, se lienee kuitenkin edistystä?

Pohdin kovasti lääkäriin menoa, on monenlaista asiaa, jotka mieltä askarruttaa. Jollain lailla pelottaakin, sydänleikkauksesta tulee kesäkuun alussa kolme vuotta ja se jotenkin pyörii mielessä nyt. Vaan luulen, että lääkärikäynti voisi myös helpottaa kummasti, pääsisi tutkituttamaan omat epäilynsä ja sitä kautta saada kenties jopa helpotusta tähän fyysisesti niin saatanallisen kivuliaaseen ja hankalaan arkeen.

Mitä teille kuuluu?

I'M NUTHIN'

Mukava, joskin aivan liian lyhyt viikonloppu alkaa olla ohi, huominen työpäivä onkin sitten ensimmäinen firman uusissa tiloissa. Odotan sitä jotenkin kauhunsekaisin tuntein, sillä pääni on pohtinut työasioita koko viikonlopun, ongelmat sen yhden ihmisen kanssa siellä ovat jotenkin räjähtämässä käsiin enkä tiedä miten tämän tilanteen selvitän. Uskon ja toivon, että kaikki menee vielä hyvin, mutta minun olisi saatava ylikiehahtanut sappeni hieman rauhoittumaan, pysyä asiallisena ja positiivisena.

Viikonlopun saldoon kuului mainioita tapaamisia rakkaiden ihmisten kanssa. Joidenkin henkilöiden kanssa sitä vain jotenkin istuu yhteen, tiedättekö, ajatukset ja tunteet kulkevat samankaltaisia ratoja ja elämä on hetken niin kovin helppoa ja kaunista. Kiitos, Marjut ja Siskopieni.

Vetäydyn takavasemmalle, yritän lukea kirjaa ja toivottavasti lopulta nukahdan. Olen jotenkin pienesti eksyksissä.

IRONIC

Unelmien viikonloppu on kääntymässä päätökseensä, minua kutsuvat puhtaat lakanat ja toivottavasti syvä, tervehdyttävä uni. Yhtään en pistäis pahakseni myöskään Ethan Hawken pistäytymistä uniini, olenhan viikonlopun aikana katsonut kuusi elokuvaa, joissa herra on mukana.

Toissatalvena murtunutta jalkaa on särkenyt niin, etten minä minnekään muuttamaan päässyt. Tulin siis perjantaina kaupan kautta kotiin enkä poistunut koko viikonlopun aikana. Olen katsonut elokuvia, leikkinyt runsaasti uudella MacBookillani, syönyt hyvää ruokaa ja miettinyt, että ne viimeisetkin Kallion ystävät ovat loistaneet poissaolollaan. Eipä silti, ainoat mahdolliset yhteydenotot olisivat kuitenkin olleet kutsuja viinamäelle, jonne en tänä viikonloppuna halunnut mennä.

Viime viikon torstaina vedin tiimilleni kolmetuntisen koulutuksen, vein heidät syömään ja nauttimaan juomia sekä viihtymään kaupungille. Perjantaina tein väsyneen työpäivän, joka kulminoitui siihen ihmiseen, jonka kanssa teen eniten töitä ja jonka kanssa en vieläkään tule toimeen parhaalla mahdollisella tavalla. Hän arvosteli kovasti tekemisiäni sen koulutuksen suhteen, vaikka sekä minä että tiimi olimme siihen oikein tyytyväisiä. Olin perjantaina onneksi rauhallinen ja tyyni enkä sähissyt vastaan, vaikka mieli kovasti teki. Onneksi heppu on alkuviikon työmatkalla Hampurissa, ehdin hieman ns. kerätä itseäni ja keskustella aiheesta sen ihmisen kanssa, joka minut taloon palkkasi.

Olen nukkunut kuin tukki tämän viikonlopun öinä ja aion taas suunnistaa kuuman suihkun jälkeen peiton alle. Kevät on viilennyt jälleen, mutta minun sydämessäni lepattaa innostunut liekki.

11TH STREET KIDS

Kas, sujahti päästäinen, tuo suosikkipyhäni, ohi niin kuin huis vaan. Ja mitä mä tein? Istuin pimeässä tekemässä töitä villasukat jalassa ja tukka solmussa. No, en nyt siis koko pääsiäistä, tapasin mä ystäviäkin, mutta ilolla vietin aikaa rakkaimman harrastukseni eli työn parissa. Tämä viikko on jälleen hektinen, mutta olen niin hyvällä tuulella ja suorastaan riehakas, että kiire ei haittaa. Työn lisäksi minua ilahduttavat lämmenneet päivät, tennarit, nahkatakki, orastavat vihreät asiat tuolla luonnossa sekä hieman kohentunut nukkuminen.

Voi rakkaat, tämä aika, tämä kevät, tämä on minun aikaani. Silmäni loistavat kilpaa auringon kanssa, hiukseni heijastavat auringon myötä punertavaa kiiltoa, elämäni soundtrack on rockbiitillä ja helisevillä kitaroilla varustettua iloa.

Minä en edes pelkää niitä potkuja enää! Uusi Mikko-niminen tietokone odottaa pöydälläni huomisaamuna käyttöönottoa, kolmetuntinen koulutustilaisuus on mielessäni erittäin valmis ja vain muutama copypaste puuttuu toteutuksestakin. Tiimi hitsautuu yhteen, tyypit vaihtavat puhelinnumeroita ja käyvät keskenään leffassa ja kaljalla, firman geekit infoavat minulle asioita pyytämättä, muutama graffa käy kertomassa, että haluavat minun tiimiini, koska meillä on firmassa hauskinta, IT-päällikkö kiskoo röökille ja kehuu osaamistani ja hallitun kaaoksen kääntämistä positiiviseksi voimaksi, mediavastaava pyytää lounaalle ja uskoo, että olen ollut talossa jo ainakin vuoden. Mitä mä voin sanoa? Enää lisätä? Mä rakastan, mä rakastan, mä rakastan tätä hommaa.

This is it, mä elän tätä, nipistelen itseäni välillä todetakseni tämän olevan totta.

YÖ EROTTAA POJASTA MIEHEN

Poden vaaliväsymystä, tai oikeammin vaalien jälkeistä väsymystä hyvin konkreettisella tavalla: innostuin eilen juomaan vähän liian monta vaalikaljaa käytyäni äänestämässä. Ystäväni, hullu maratoonari, oli eilen liikenteessä ensimmäistä kertaa yli seitsemään kuukauteen ja pitihän se hänen kanssaan sitten istua myöhään yöhön saakka. Tämä työpäivä alkoi palaverilla, jonka sain vedettyä ihan kunnialla, mutta loppupäivä menikin sitten aika unisissa tunnelmissa.

Onneksi muun osan viikonloppua vietinkin hyvin pitkälti rauhassa. Perjantaina tapasin töitten jälkeen vanhan ystävän, litkimme kahvia ja juttelimme. Lauantaina tein ruokaa ja katsoin muutaman elokuvan. Valitsin tarkoituksella itkettäviä elokuvia, sillä olin jotenkin sellaista puhdistavaa haikeaa itkua vailla. Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuin hyvin, se on harvinaista herkkua minulle. Tämänaamuinen ja -päiväinen väsymys painaa silti ja aionkin mennä tästä kuumaan suihkuun ja sitten sänkyyn unta odottamaan ja toivomaan.

Huomenna on paljon töitä ja illalla vielä juoksemista pyykkitupaan ja takaisin. Onneksi pääsiäinen on ihan nurkan takana. Kaipaan vapaita päiviä, vaikka takuuvarmasti tulen tehneeksi myös töitä vapaiden aikana. Tilin saldo ei salli minun juuri juhlia pääsiäisenä, mikä on tavallaan ihan hyväkin asia. Aion kokkailla ja olla kotona, tilasin muutaman elokuvan, joiden toivon saapuvan vielä ennen pääsiäistä. Jos eivät, niin mitäs tuosta, onhan Internet vallan täynnänsä hyviä dokumentteja ja dvd-hyllyssäkin taitaa olla yksi katsomaton leffa vielä.

Päivitän näköjään blogiani vielä harvemmin kuin ennen, vaikka olen itselleni ja teille luvannut, että asiaan tulee muutos. Onnellisena ei vain jostain syystä ole niin paljon kirjoitettavaa, sehän on huomattu moneen otteeseen. Päiväkirjatkin, ne paperiversiot, ovat kovin tyhjiä niiden harvojen onnellisten kausien aikana. Ehkä onnellisena voisi kirjoittaa musiikkia? En tiedä, en ole pitkään aikaan koskenut mihinkään soittimeen sävellysmielessä. Ehkä syntyisi menevää rockia, keväisen huuman täyttämiä katulauluja?

On näköjään pihalla grillikausi avattu. Tätä sytytysnesteen käryä tämä nyt sitten on, sinne ensilumiin saakka.

BLACKBIRD

Otsikon mukainen biisi soi päässäni kolmatta päivää ja kaiken kiireen keskellä teen pääni sisällä siitä uusia versioita jatkuvalla syötöllä. Sormet hapuilevat basson otteita keskittyessäni samalla kirjoittamaan tiimilleni toimintamanuaalia. Kevät on tullut, tavallaan, vaikka yhä palelen ja lumikasoja näkyy katujen varsilla.

Kaunis espanjatar ja minä olemme vihdoin lyöneet lukkoon tavoitepäivämäärän. Pääsiäisenä 2012 se vihdoin tapahtuu: minä lähden New Yorkiin! Mistään kaupungista en ole koskaan haaveillut niin kuin New Yorkista, jo pikkulapsena opettelin metrokarttaa ja luin kaiken, minkä kyseisestä kaupungista käsiini sain. En saata uskoa tätä todeksi, I'm living the dream.

Töissä menen eteenpäin, välillä pienin askelin, välillä suurin harppauksin. Olen osa porukkaa, istun sinne kuin nenä päähän. Eräs päällikkötason henkilö lähetti eilen illalla meiliä luettuaan tietyn osan manuaaliani ja kehui sen olevan hienoa työtä, joka kattaa kaikki normaalit skenaariot. Minä melkein parahdin itkuun sen luettuani ja se kuvastaa kyllä sitä, kuinka intohimoisesti ja rakkaudella tähän hommaan suhtaudun.

On keskiviikko, aika lentää, kohta ollaan jo pääsiäisessä. Minullekin on kasvamassa siivet, kantapäihin, tiedättehän, tämä on elämäni kevät.

ALONE

Oi huhtikuu, kuinka mä olen sinua kaivannut! Kevät on niin lähellä, että sen tuoksun haistaa, kostean asfaltin eli Kallion pellot, kivitaloista nousevan lämmön. Tämä on maailman parasta aikaa, vielä kun saataisiin aurinkoisia päiviä.

Työasiat sujuvat melko hyvin, viime viikolla saavutettiin taas yksi valtava etappi, suoranainen milestone, ja nyt pukkaa uutta haastetta kehiin päivittäin. Jollain lailla se pelko on nyt vain mielessäni läsnä jatkuvasti, pelko siitä, että tämä otetaan minulta pois ja että koeaikani jälkeen minut hyvästellään kohteliaasti, mutta vahvasti takavasemmalle ja työttömyyskortistoon. En ymmärrä, miksi tuota oikeastaan pelkään, mutta eihän peloille kai aina mitään järjellistä selitystä tarvitse olla.

Tämä viikko on kiireinen (onko olemassa muunlaisia viikkoja?), mutta torstaina sentään vietetään kantabaarin 18-vuotisjuhlia yksityistilaisuudessa, ne ovat aina kivoja juhlia nuo kippolan omat pippalot. Viikonloppuna tarkoitus olisi tavata kaunista espanjatarta, suunnitella jälleen yhtä unelmareissua hänen kanssaan ja höpötellä muutenkin mukavia. Viikkojen kuluessa nopsaan tulee kesä koko ajan lähemmäs ja minä riemuitsen siitä sydämeni pohjasta.

GET BACK MAMA

Always and forever, sen piti olla ohi, bileiden järjestämisen. Heh. Yön pimeinä tunteina, kun mä en saa nukuttua, mä mietin niitä, bileitä, jotka haluaisin järjestää tänä vuonna. Itselleni. Mä täytän vuosia joulukuussa vasta, mutta nyt jo ne pyörii mielessä.

Mä haluaisin kasata mun vanhan bändin, sen ainoan, jonka kanssa vuosikausia rundattiin ja tehtiin asioita. Että me soitettais yksi keikka.

Ja ne hullut äijät on täysillä messissä, mä nimittäin kysyin jo.

Rauhoitu tässä sitten.

AMAZING GRACE

Tauti on väistynyt takavasemmalle pienesti vielä yskittäen ja kuumeillen, mutta toimintakyky on jotakuinkin palautunut ja työpaikan väki saa kuunnella käheitä naurukohtauksiani.

Männä viikonloppuna tapasin monia, Lelua ja Miniä, Kissaa ja Kirjaa, Prätkähiirtä ja Siilitablettia. Kissa roikkui hihassa ja mankui huomiota, hiippailin Prätkän kanssa tupakoimaan joka kerta, kun suusta meinasi päästä asioita. Pääsi niitä silti vähän, ns. käräytin hänet omista valheistaan, kerroin, ettei tilanne tästä enää muutu kuin korkeintaan huonompaan suuntaan.

Kantakapakan jaskajokunen kertoi yhden kadonneen, lipputangon näköisen miehen, joka aina piristi tilanteita keksimällä omia lauluja ja tanssahtelemalla jäljittelemättömään tyyliinsä se ikuinen bisse kourassa. Sunnuntaina hänet sitten löydettiin, kotoaan kuolleena. Viesti tavoitti minut aamulla ja jäin jotenkin johonkin kummaan välitilaan, en voinut enkä voi vieläkään tajuta, että heppu on poissa, ikuisesti. Levätköön rauhassa hän, meillä muilla on ikävä.

Työorganisaatio alkaa hahmottua, muutama palaveri on tullut aiheesta pidettyä ja nyt on kääritty hihat ja aletaan toimia, uuden hahmotelman mukaisesti. Olen niin onnellinen, edelleen ja aina vain, tuosta työstä. Minä saan siitä irti niin paljon, rakastan varsinkin tätä vaihetta, kun ideointi on tuottanut tulosta ja palaset alkaneet loksahdella paikoilleen. Oma toimenkuvani muuttuu vielä runsaasti, kun saan jengin koulutettua ja itse pääsen irtautumaan siitä ns. puurtamisesta lähes kokonaan suunnittelemaan, kehittämään, ideoimaan. Minun on vieläkin vaikea uskoa tätä, niin suunnattoman iso juttu tämä on!

Kalenterin mukaan kevät on tulossa, mutta ulkona on kylmää ja kosteaa, palelen kuin en koskaan.

DR FEELGOOD

Bileet tuli järjestettyä, sairastaminen jatkuu, paleltaa ja nukuttaa ja yskittää.

Näin pitkästä aikaa äidistä unta, en tiedä mistä se johtuu. Olenko elänyt liian tunteella mukana rakkaan Vintin tilanteessa, vai oliko vain sen aika taas? Äiti ei näyttänyt unessa äidiltä, mutta ääni ja nauru olivat hänen ja koin suurta lohtua hänen läsnäolostaan. Se on kumma, äidin kuolemasta tulee kesällä jo 14 vuotta, mutta vieläkin se joskus hiipii mieleen, ajatus, ja tunne, että nyt pitää soittaa äidille ja kertoa tämä. Ikuisesti elämäni loppuun saakka tulen häntä kaipaamaan, ja joskus on onni unessa hänet tavata. Kunpa tulisi useammin vain.

Lauantain bileet sisälsivät runsaasti kaoottisia elementtejä, mutta myös ihania hetkiä. Päivänsankari itki ilosta, iso mies, kun kohtasi kaikki rakkaimpansa kummitätiä myöten yllätysjuhlissa. Ruoka oli hyvää ja livemusiikki myös. Itse ihmettelin, että kestin jaloillani koko päivän kuumeen sahatessa ylhäältä alas ja takaisin. Vaan kummasti sitä jaksaa, kun on ystävistä kyse.

Sunnuntaina Prätkähiiri ja Kirja palasivat muutaman viikon Amerikan reissulta ja voi, minkälaisia tuliaisia oli Prätkähiiri minulle hankkinut! Oli kuin ois ollut joulu; kaivelin K-Martin kassista kookoshiustenhoitoainetta, shampoita, kanelihammastahnaa, kosteusvoiteita, ison termoskahvimukin, kahvipaketin, mausteita sekä tietenkin sytkärin, sen perinteisen lahjan. Oli hyvä nähdä myös Kirjaa ja kuulla sitten salaa selän takana, että mies oli selvinnyt reissusta oikein hyvin, vaikka Hiiren kanssa vähän pelättiin, että kuinka siinä käy, kielitaidottomuuden ja rasististen asenteiden takia. Kerroin myös suoraan olevani hyvin iloinen paluustaan, sillä Kissa on ollut koko reissun ajan tietenkin varsinainen pain in the ass. Kännissä aamusta iltaan ja kuolemassa ikävään, huoh, en tainnut oikeasti menettää yhtään mitään, kun hänestä ja "ystävyydestään" luovuin.

Eilen kävin uudestaan lääkärissä, keuhkokuumehan se taas ja olo sen mukainen. Pelkään hirveästi saavani potkut töistä tämän takia. Pelkään sitä todella. Vaan jos niin on käydäkseen, niin sitten käy, en minä voi siihen hirveästi vaikuttaa.

Huhtikuu lähestyy huimaa vauhtia ja minä palelen kuin olisin pakastimessa.

STRAWBERRY FIELDS FOREVER

Millä lailla tämä uusi elämäntilanne on minua muuttanut?

Mä olen jollain lailla hyvin sinut itseni kanssa nyt. Olen tehnyt isoja päätöksiä, koskien ennen kaikkea sosiaalisia kuvioitani, olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Tietyt asiat eivät ole muuttuneet, eivät muutu koskaan, mutta monessa aiemmin niin vaikeassa asiassa olen nyt itsevarmempi. Otetaan nyt nuo ns. ystävät, esimerkiksi. Viimeisen muutaman vuoden aikana on käynyt selväksi, että yksin täällä jumalauta ollaan, vaikka kuinka vannottais. Elämä heittelee, Kissa paljasti oikean karvansa, Efekti katosi parisuhteeseen eikä enää vastaa viesteihin eikä puhelimeen, Lelu soittaa baarista, kun tahtoo seuraa, eikä koskaan kuuntele sanaakaan, mitä hänelle puhun. Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri, mutta meidän suhteemme on muuttumaton, enkä tiedä ketä siitä kiittäisin, jumalaa vai Naapuria itseään. Olkinainen on tullut läheisemmäksi, en tiedä, en kuitenkaan luota kehenkään täysin, en uskalla enkä halua. Vitsailimme Olkinaisen kanssa, että muutamme Ruotsiin ja etsimme täysin uusia ystäviä, niin kyllästyneitä olemme tähän Kallion pieneen piiri-pieni-pyörii -leikkiin, joka ei muutu vaikka vuosia kuluis kuinka. Mutta mä olen vahvempi, mun ei tarvitse mennä siihen mukaan enää eikä se mun elämästä ole pois, jos jotkut (entiset) ystävät valitsevat toisin. Mä pärjään, mä luotan siihen nyt ihan eri potenssiin neljä kuin ennen.

Mä olen vaihteeksi keuhkoputkentulehduksessa ja ollut tiistaista asti kuumeessa kotona. Lauantaina pitäisi ystävän 40-vuotisbileet järjestää ja ne ovatkin sitten viimeiset juhlat, jotka tälle porukalle pystyyn pistän, niin paljon on ollut kiukuttelua ja selkäänpuukotusta ja valitusta ilmassa. Bileiden jälkeen karkaamme Olkinaisen kanssa jonnekin aivan muualle ja huokaisemme helpotuksesta: ei koskaan enää.

Pari Panacodia naamaan, sitten lukemaan viimeinen luku niin riipaisevan kauniista kirjasta (Khaled Homeini: Tuhat loistavaa aurinkoa), että melkein itkua olen sen äärellä vääntänyt. Huomenna töitätöitätöitä ja sitten juhlavieraille ruokatarvikkeita ostamaan. Huoh, ostan perunalastuja ja dippiä ja paskat nakkaan... no en. Väännän isot pasta-katkarapusalaatit sekä kasvissyöjille oman herkkusalaatin ja paistan leipää ja teen yrttivoita, jotain nachoja varmaan ostan myös. Eiköhän sitä sillä pärjää, uskon ja toivon niin.

Hyvää viikonloppua lukijoille ja pahoittelut, etten oikein ole päivittänyt viime aikoina. Lupaan parantaa tapani!

STRAY CAT STRUT

Päivät ovat työntäyteisiä, ajattelen työtä kovasti myös silloin, kun en sitä varsinaisesti tee, suunnittelen ja pohdin sitä aivan eri tavalla kuin mitään muuta työtä aiemmin. Keskiviikkona vietimme uusien tiimiläisteni kanssa kick-off -päivää, koulutusta ja workshoppia ja illalla menimme sitten syömään ja istumaan oluiden äärellä. Olen saanut hyvää palautetta alaisiltani, ovat tyytyväisiä siihen, että olen rento ja minulle voi puhua ja minulta voi kysyä ja saada aina apua. Se tuntuu mahtavalta, mutta samalla sitä kuitenkin jollain lailla koko ajan pelkää. En minä tiedä, epäilen itseäni ja omia kykyjäni taas niin kuin ennenkin.

Tämän perjantain olen taas tehnyt töitä kotoa käsin, tämä on osoittautunut oikein hyväksi hommaksi, sillä kotosalla minua ei keskeytä kukaan ja voin todella paneutua käsillä oleviin teknisiin selvityksiin eri lailla kuin toimistolla. Toki tiimiläiset lähestyvät välillä chatin kautta, kyselevät neuvoja johonkin spesifiin tilanteeseen, mutta chatin kautta ne on nopeasti hoidettu eikä kukaan jää tavallaan hengaamaan tuohon kylkeen kiinni.

Sain eilen uuden puhelinliittymän, ihanaa, numero muuttui ja firma hoitaa laskut. Uutta työläppäriä olen toivonut ja sellaisen saan, kunhan järjettömän kiireinen IT-päällikkömme sellaisen ehtii minulle hankkia. Minusta tulee taas Mac-käyttäjä, iloitsen siitä kovasti. Ja pääsen tästä tämänhetkisestä matolaatikosta eroon, hyvänen aika miten hienoa. Eri asia sitten, että kuinka kauan jaksan päivittäin kantaa Macciani töistä kotiin ja takaisin.

Josko keskittyisi viikonloppuun, lähtisi kauppaan ja ehkä kaljallekin. Elämäni on ihanaa.

KUN ISÄNMAA KOSTAA

Palelen täällä, villa-asioista (sukista ja paidoista) huolimatta, teen hieman vielä töitä ja pelastaudun sitten kuuman suihkun kautta peiton alle vapisemaan. En oikein tajua, miten tästä kämpästä on yhtäkkiä tullut näin kylmä, kun aiemmin ei mitään tällaista ongelmaa ole ollut.

Viikonloppuni oli aivan täydellinen, maailman parasta seuraa espanjattaresta ottotyttären kautta suorastaan moniin joensuulaistuttuihin, joiden kanssa lauantaina sain kälättää sydämeni kyllyydestä. Maanantai kolahti kovaa, kovempaa kuin kertaakaan ennen uudessa työpaikassani. Vaan selvisin siitäkin, lähdin toimistolta puoli viiden maissa ja tulin kaupan kautta kotiin ihmettelemään. Kovin kehutut Kossin nappikuulokkeeni hajosivat, eivät ole edes puolta vuotta vanhat vielä, ja jo taipunut johto jostain kohtaa lähes poikki. Jouduin kaivamaan iPodin kuulokkeet esiin, ne satuttavat korviani ja pitäisi hankkia taas uudet.

Muitakin hankintoja olisi jonossa niin paljon, että hirvittää. Yritän ottaa iisisti kuluttamispuolella, tein jo muutaman sen verran ison investoinnin, että hirvittää. Odotan kuukauden tai pari ja palaan sitten palkka-asiaan työpaikalla, sillä jo nyt näyttää siltä, että työhöni ollaan tyytyväisiä ja että minusta aiotaan pitää kiinni. En saisi silti tuudittautua tuohon tunteeseen, sillä enhän minä tiedä, vaikka kulissien takana käytäisiin jonkinlaisia uusia suunnitelmia jo läpi. Odotan koeajan päättymistä, tietenkin, se tuo jonkinlaista turvaa kuitenkin.

Tällä viikolla on töitä niin paljon, kuin jaksaa painaa. Niin on tietysti aina, mutta tällä viikolla erityisesti. Iltahommiakin, kick-offia ja kouluttamista. Elämäni on mielenkiintoista ja ihanaa. Toivon vain, etten toivo liikaa. Toivon, etten usko liikaa. Pelkään heittäytyä tähän, tiedättehän, kun on niin saatanan sata kertaa saanut elämältä turpaan ja pelkkää paskaa niskaan.

Maanantai on kohta lusittu, huomenna on paremmin.

HYVÄSTI POP!

Etäpäivä, villasukat, hurjasti kahvia, oikein tuottelias ja aikaansaapa päivä. Kohta bilepalaveriin, sitten ehkä pari olutta ja huomenna, ah, saan kokata rakkaille ystäville, istua hyvässä porukassa, tavata upean espanjattarenkin pitkästä aikaa. Viikonlopun bonuksena mahdollisuus tavata myös vanha ystävä Joensuusta, oi, se olisi kyllä hienoa.

Eilen aloitti meillä töissä osa-aikahenkilö, joka on mun Trainee/Assistant, tultiin tosi hyvin juttuun ja se on hirmu tärkeää. Mä en osaa sanoin kuvailla, kuinka onnellinen mä tuosta uudesta duunistani olen. Yksi ihminen kävelee ylitseni koko ajan, mutta uskon, että sekin asia tässä ajan mittaan järjestyy, hän kun on tullut minun jälkeeni ja ilmeisesti saanut sen kuvan, että on minua pätevämpi ja jotakuta nyt vaan pitää yksinkertaisesti pomottaa. Meidän pitäisi tehdä yhteistyötä, mutta ei ihan samoja asioita. Onneksi tosiaan uskon, että tämäkin homma ajan mittaan järjestyy, kun meidän molempien toimenkuvat ja asemat pikku hiljaa tarkentuvat.

Bilepalaveri koskee tällä kertaa muutaman viikon kuluttua olevia ystävän 40-vuotispäiviä. Järkkään taas kyllä semmoiset juhlat, että poisjääminen kaduttaa varmasti! Tuo kuulosti hirveän omahyväiseltä, mutta en nyt ehdi enkä jaksa miettiä mitään toista sanamuotoa. Anteeksi. Sankaria varten on mm. kasattu bändi, joka soittaa sankarin suosikkibändeiltä hänen suosikkibiisejään; tarjolla on itse laittamaani ruokaa (kokkaan noin sadalle hengelle tällä kertaa, aikamoinen homma!) sekä tietysti sankarin valitsemaa seuraa. Kutsuvieraissa on hänelle muutama yllätyskin, siskonsa matkustavat kaupunkiin kauempaa ihan noita juhlia varten. Tiedän, että juhlapäivänä on kauhea hässäkkä ja stressi, mutta toivon ja uskon kaiken menevän hyvin.

Jaaha, josko vaikka vaihtaisi villasukat ja kotivaatteet johonkin hieman asiallisempaan ja lähtisi tuonne elämään. Oikein mahtavaa viikonloppua!

MENE RAKKAANI

Kas, näin se elämä juoksee, sitä vain tekee töitä, ajattelee töitä, näkee unta töistä, suunnittelee töitä ja käy töissä. Tosin, onhan tässä nyt ehtinyt muutakin, vastaanottaa jääkaappipakastimen, ostaa kaupasta lähinnä pakasteita ja kyllä, rasti seinään, vihdoin sain myös purettua rakkaan kirjoituspöytäni ja vaihdoin huonekalujen järjestystä. Se se vasta homma olikin, kuin pelaisi livenä Tetristä, ihan helvetin isoilla ja painavilla palikoilla.

Kaiken kaikkiaan kiirettä on siis pitänyt. Tänään mun tiimissä aloitti kaksi uutta työntekijää, tulivat keikkahommana auttamaan tämänhetkisen ruuhkan purkamisessa, noin kuukauden aion heitä pitää. Torstaina aloittaa vielä yksi, hän onkin sitten pidempään, tuonne heinäkuun loppuun saakka nyt ainakin. Työhön perehdyttäminen on hassua, kun itsekin on ollut vasta kolme viikkoa talossa, ei osaa läheskään kaikkea eikä pysty muuhun, kuin tekemään parhaansa. Firman IT Manager kävi jutskailemassa kanssani tänään ja kehui, että olen ottanut homman haltuun häkellyttävän hyvin ja se kuulosti minusta ihanalta, sillä edelleen mä olen kovin eksyksissä välillä.

Kämppäni on jotenkin aivan järkyttävän kylmä nyt huonekalujen järjestyksen vaihtamisen jäljiltä. En tajua miten se on mahdollista, mutta näin vain on. Istun täällä kääriytyneenä miljoonaan paitaan ja villasukkiin, mutta palelen hysteerisenä ja tiedän, että vain suihkussa lämpenen hetkeksi. Sinne siis, ja josko vaikka aikaisin nukkumaan. On mennyt melko lyhyillä unilla tämä aika tässä. Vaan kevättä kohti, muutama aurinkoinen päivä tuntui aivan taivaallisen upealta enkä tosiaan malta odottaa, että saan vaihtaa maiharit tennareihin ja talvitakin nahkarotsiin. Musiikinkuunteluvälineeseen voisi ladata vähän Kebaa ja fiilistellä tulevaa kesää. Se tulee eittämättä olemaan elämäni paras!

TOM'S DINER

Jenkkikaapin sijaan kotiini saapuukin perjantaina ihkauusi jääkaappipakastin! Itse en sitä osta, vaan asunnon omistaja on käynyt tänään tekemässä kaupat. Minä olisin tyytynyt jenkkiin tai jopa uuteen jääkaappiin, mutta vuokraemäntä oli sitä mieltä, että nyt ostetaan kerralla kunnon laite. Voi video, olen niin innoissani, kun saan taas pakastaa ruokaa, ostaa tarjousjauhelihaa tai broileria ja mätkiä ne pakkaseen. Puhelinlaite saapui tänään, eikä mulle kannata hirveästi soitella, kun mä en osaa vielä käyttää tuota! No joo, liioittelua, kyllähän mä osaan. Mutta sormet tuntuu vielä nakeilta, kun ei ole pitkään aikaan joutunut tuollaista kosketusnäyttöä käyttämään.

Työpäivä oli taas mitä antoisin. Uusi retail manager on vielä enemmän pihalla kuin minä ja se on jotenkin liikuttavaa ja samalla hienoa, koska nyt voidaan yhdessä pähkäillä ja rakentaa. Ihana tech-producer jutteli tänään mukavia moneen otteeseen, vielä lähtiessänikin se viritteli keskustelua tulevista firman kevätpirskeistä ja mitä kaikkea minun pitää siellä laulaa. Oi kyllä, oli käynyt jopa kuuntelemassa musiikkiani ja innostui jotenkin aivan täysillä. Olen pihalla, olen häkeltynyt, olen niin helvetin jotenkin tiedättekö elossa!

Huomenna tapaan töitten jälkeen ex-kollegoita, käymme syömässä ja olusilla. Sitten pitäisi muistaa tulla kotiin jotenkin ihmisten aikaan ja sulattaa jääkaappi, raivata tilaa uudelle isolle kaapille ja kenties hieman siistiä asunnon yleisilmettä, joka on tällä hetkellä semmoinen kaaos, että en ole missään nähnyt koskaan. Edes niissä dokumenteissa, joissa kerrotaan hoarder-tyypeistä, keräilijöistä.

Perjantai meneekin sitten kotona töissä ja sitä kaappia odotellessa, illalla hieman ehkä seuraa ja huppareita ja elämää.

Voi äiti, kun näkisit minut nyt.

POISON STREET

Ihana päivä, ihana elämä, ihana työ. Hiippailin toimistolle tänään kukonlaulun aikaan, sain paljon tehtyä ja yhden tärkeän palaverinkin pidettyä. Sitten joskus iltapäivällä meillä kuoli kustannuspaikalla Internet, joten matkustin kotiin jatkamaan hommia, melkein puoli kahdeksaan asti tulikin sitten nakuteltua vain työhommia, sain ison kasan tärkeää meiliä pois alta ja muutenkin tunnen oloni oikein aikaansaaneeksi. Perjantaina pidän etäpäivän, torstai-iltana tapaan entisestä duunista Suosikkikollegan ja Suosikkipoitsun. Huomista odotan jännityksellä, sillä postiin saapunee tilaamani uusi lelu eli iPhone, jonka kanssa vierähtänee varmasti tunti jos toinenkin. Voi että, kotikoloseen uutta jenkkikaappia etsin myös, sillä muinaismuistojääkaappini vetelee tosiaankin viimeisiään nyt ja tahdon jonkun oikean, toimivan laitteen sen tilalle. Materialismi ei ole koskaan kuulunut luonteenpiirteisiini, mutta nyt iloitsen noista kahdesta asiasta kovasti.

Kokkausbileitäkin olen taas luvannut järjestää, parin viikon päästä lauantaina meitä kokoontuu hysteeristen akkojen lauma yhteen pitkästä aikaa, laitan legendaarista valkosipuligratinoitua kanaani ja todennäköisesti nauran itseni tärviölle Espanjattaren kanssa.

Kuinka kevyt onkaan mieleni, melkein jopa ilakoiva, vaikka fyysisesti vetelen viimeisiäni ja romahdan varmaan pian kokonaan. Selkäni on jumissa takaraivosta persiiseen asti, oikeassa hartiassa tuntuu jatkuva pistävä kipu, joka tietenkin säteilee joka paikkaan. Vatsani on varmaan viidettä vuotta jatkuvasti kipeä ja sekaisin, ihottumat huutavat hoosiannaa ja viime talvena murtunut jalka vihoittelee edelleen. Mestaus, ehkä, pelastaisi tilanteen?

MAN WHO SOLD THE WORLD

Jälleen uusi, helvetin kylmä viikko. Vaikka kuinka rakastan uutta duuniani, ovat maanantaiaamut poikkeuksetta aivan kamalia. Nukuin huonosti, näin duuniunia, aamulla käytin jopa torkkukytkintä, vaikka ennen olen vihannut sitä eniten maailmassa.

Viikonloppu oli mukava, näin ystäviä ja naapureita ja jopa pitkästä aikaa Atlantin, jonka kanssa varmaan tunnin juttelin ja halailin ja vihdoin selvitin kuviot, puhuimme suoraan ja kiertelemättä, totesimme sen, minkä molemmat tietävät: olemme ihastuneita toisiimme, mutta siinä kaikki, välillämme ei tule tapahtumaan mitään. Atlantti on eronnut pitkästä parisuhteesta, minä en ole kiinnostunut ihmissuhteesta, me olemme hyvissä väleissä ja pidämme toisistamme, kaikki on hyvin.

Tämän viikon aion paahtaa niin täysillä töissä, kuin ikinä kykenen. Alan palkata väkeä joko tällä tai ensi viikolla, olen innoissani ja samalla niin kauhuissani, etten tiedä miten päin tässä pitäisi istua.

PANIIKKI ON EKSTAASIN VELI

Hommat, kuviot, duunijutskat, tsydeemit, judanssit, ne aukeaa pikkuhiljaa, mä tapaan niitä ihmisiä vähitellen, joilla on mun homman kannalta merkitystä, mä verkostoidun, opin, järjestän, suunnittelen, lasken, kirjoitan, luen, testaan, delegoin, määrään, luon, seuraan. Jos ulkona ei ois niin kylmä, mä loistaisin ja välkehtisin.

Meillä aloittaa huomenna duunit yks heppu, jonka kanssa mun pitäs tehdä jonkin verran yhteistyötä. Mielenkiinnolla odotan. Mä menen lähiaikoina palaveeraamaan yhteen henkilöstövuokrausfirmaan, mä joudun palkkaamaan muutaman opiskelijan osa-aikaiseen duuniin meille, jonkun ehkä jopa kokopäiväiseksi. Hahmotellaan, pannaan speksit paperille/näyttöruudulle.

Mä taidan olla jotenkin aika uppoutunut tähän nyt. Vaan tuo ei ollut valitus, ei, mä olen vain niin innossani edelleen.

Greippimehua, yksi jakso CSI:a, kuuma suihku ja kirjan kans peiton alle, semmoinen olis tässä nyt ohjelma ja agenda. Huomenna on perjantai, enkä mä tiedä maltanko mä lähteä kotiin sieltä töistä ollenkaan.

SUFFRAGETTE CITY

Näin se menee, oon hieman kipeä, mutta fiilis on korkealla ja työ maistuu. Kävin HR Managerin kanssa lounaalla tänään ja sain ideoita ja vastuuta ja jollain lailla jopa vahvistusta: minä olen se, joka tämän jutun rakentaa, minä päätän, minä selvitän, minä vastaan. Tuntuu hyvältä, vaikka samaan aikaan olenkin täysin valmis myöntämään, että minua edelleen hiukan hirvittää. Nämä saappaat ovat suuret, nämä ovat minun saappaani. On vaikeaa uskoa, että olen tässä ja samalla se on niin oikein kuin oikein voi olla.

Pitää huomenna alkaa kysellä työpuhelimen ja työläppärin perään, teen osan duunista kotona, eikä vanha matolaatikkoni jaksa pyörittää. Puhelinlaitekin pitää uusia, koska vanhan antenni on niin tehoton, että mulla ei ole kenttää toimistolla. Jomman kumman voin hankkia kyllä itse, mutta en molempia. Ehkä firma lainaa mulle ne laitteet? En minä tiedä millainen käytäntö siellä on. Siksi pitääkin huomenna selvittää.

Kävin tänään ostamassa itselleni uuden laukun. Yksi suosikkilaukuistani on menossa laukkujen taivaaseen, johtuen kovasta käytöstä, toinen taas on kulahtanut ja menettänyt muotonsa niin, että tuntuu kuin kantaisi pientä säkkituolia mukanaan. Löysin sellaisen oikein hyvän ja sievän canvas-laukun, vähän Marimekon tyylisen mustan. Samalla ostin myös rikki menneen tilalle uuden lompakon, kyllä nyt kelpaa! Laukku maksoi alle 25 euroa ja nahkalompakkokin oli tarjouksessa, alle 20 euroa, mutta kyllä tämä "tuhlaus" silti hieman hirvittää. Onneksi työpaikalla on lounassetelit ja muutenkin tällä hetkellä pärjään.

Miksi mulla on koko ajan jossain takaraivossani ajatus ja pelko siitä, että tämä homma romahtaa kasaan?

PLAYING WITH DINOSAUR

Mitähän viime viikonlopusta kertoisin? Yllättäen lähdinkin perjantaina sinne Joensuuhun, tilasin taksin työpaikan pihaan, että nyt olisi kiire asemalle. Ehdin jopa ostaa Pasilan Ärrältä kirjan ja automaatista lipun. Puolet matkasta menikin sitten miettiessä, että mitäs mitäs, tässä sitä nyt mennään ja miksi ihmeessä. Vaan syy oli selvä; entinen työpari Kerubista, hyvä ihminen ja ystävä minut sinne sai lähtemään, en minä mitenkään ilman häntä olisi matkustanut lähes viittä tuntia junassa päätyäkseni palelemaan toiselle puolen Suomea. Perillä kävin sitten ensimmäisenä ostamassa hammasharjan, alushousut, deodoranttia ja kamman. Niillä varustautuneena hiippailin hotelliin, jossa ystävä jo oli. Poikkesimme syömään maailman hitaimmin palvelevassa ravintolassa ja se taisi ollakin matkan parasta antia: istua nenäkkäin ihmisen kanssa, jota kovasti rakastaa, ja jonka on vuosien tauon jälkeen tavallaan löytänyt uudestaan. Hervotonta naurua, haukottelua ja ihmepaniikkia, jotenkin meitä jännitti mennä sinne uuden Kerubin avajaisiin. Vaan menimme, näimme ja koimme.

Paikka oli jotenkin ahdistava, tekemällä tehty, ei siinä ollut sellaista kotoista tunnelmaa. Tapasimme muutamia tuttuja sieltä kahdenkymmenen vuoden takaa, kuinka aika lentääkään, vastaanotin muutamia lujia halauksia ja lämpimiä sanoja, mutta myös niitä muita sanoja, niitä, joiden takia en olisi alunperin halunnut paikalle lähteä. Jonotettuamme 20 minuuttia naamavippishow'ta pitävien baarihenkilöiden edessä kivennäisvettä ja appelsiinimehua alkoi mitta ollakin sitten aika täysi. Poistuimme paikalta aikaisin ja saimme kyydin paukkupakkasessa takaisin hotellille. Yö oli levoton toisen saadessa puhelun ja tekstiviestejä pahasti jalkansa loukanneelta rakkaaltaan ja minun purkaessani ekan työviikon stressiä hyvin sekavilla ja ahdistavilla unilla. Lauantaiaamu oli siunaus ja pelasti minut painajaisesta. Aamiaisen jälkeen ystävä päätti, että hän lähtee kanssani samalla junalla Helsinkiin, koska itsensä telonut rakkaansa oli joutumassa leikkaukseen eikä ystävä olisi taatusti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Ostimme siis business-luokan liput Pendolinoon, saimme olla siellä ihan kahdestaan, juoda kahvia ja höpistä rauhassa.

Jatkoin Pasilan asemalta kantabaariin, tapasin ison kasan ystäviä ja kavereita, seikkailin jotenkin unen ja valveen rajamailla, tulin kotiin ja nukuin muutaman tunnin. Korvatulehdus palasi, eilisen tein töitä kotoa käsin, kun korvaa ja päätä särki niin, että oli pakko välillä heittäytyä makuulle. Tänään sentään toimistolle saakka pääsin, mutta kuuden tunnin jälkeen matkustin kotiin jatkamaan työntekoa. On kätevää, että voin tehdä hommaani melkein missä vain, jos mulla vain on nettiyhteys ja toimiva kone.

Päivät ovat ymmärrettävästi sekaisin päässä ja kaipaan kevättä niin, että se melkein sattuu. Ulkona on niin kylmä, että sormet jäätyvät luihin asti, eivätkä lämpene koko päivänä. Kaipaan aurinkoa ja asfaltin tuoksua, leskenlehtiä ja tennareita.

Vaan päivä kerrallaan, eihän meistä kukaan muuta voi.

LIVRÄDDAREN

Kas, mä olen tullut niin vanhaksi, että mentyäni koko viikon semmoisilla 1-3 tunnin yöunilla mua alkaa väsyttää tällain torstaina. Taitaa siis jäädä Joensuun keikka väliin, mä nimittäin tahdon nukkua ja herätä sit omassa kotikolossa. Vaan edelleen mä korostan tässä, että mulla on kyllä halutessani mahdollisuus siihen lähtemiseen, mikä ilolla todettakoon.

Päivä työpaikalla sujui jo lähes täysin kivuttomasti, multa kyseltiin ohikulkiessa kuulumisia ja työmäärää ja haluanko kanaa. Mä pidän niin valtavasti tosta työympäristöstä, mä kuulen monia kieliä ja juttelen kollegoille sujuvasti englanniksi - välillä jopa suomalaisille. Vaan minkäs teet, se jää päälle. Ja siinä oppii taas lisää, mä olen aina ollut hyvä kielissä ja nyt kun saan käyttää englantia joka päivä, sitä tajuaa, että ei se taito ole onneksi kadonnut minnekään. Aksentistani mulle kuittailevat kaikki, firman australialaisvahvistusta myöten, että kuulostan ihan britiltä. Kun vannon, etten eläissäni ole kyseisessä saarivaltiossa elänyt, ovat ihmeissään.

Kyllä mä olen vielä siis tietyistä asioista täysin pihalla, luonnollisesti, kuka nyt neljässä päivässä ottaa haltuunsa Androidit, iOSit, padit ja podit sekä tusinan erilaista jakelualustaa? No, ehkä joku, mutta minä en. Varsinkaan, kun en vieläkään ole kyseistä tuotetta itse edes nähnyt!

Entisen duunipaikan, sen usvapönden, jengi ei ole aloittanut uutta ryhmächattia Skypessä mun lähdön jälkeen, eli mä roikun vielä hengessä mukana niiden jutuissa ja se on ollut tosi hauskaa. Ei se ole mikään sellainen chatti-chat, vaan joku aina laittaa kerran päivässä jonkun linkin johonkin hauskaan uutiseen tai sarjikseen tai mihin vain, ja sitä sit kommentoidaan ja nauretaan. Mulla on Suosikkikollegaa kovin ikävä, mutta Skypen lisäksi meillä on onneksi meilit ja tekstarit ja ahkerasti ollaankin niitä käytetty.

Huomenna siis koittaa perjantai, ekan työviikkoni viimeinen päivä. Mä uskallan antaa itselleni tästä viikosta alustavaksi arvosanaksi 8-, toivottavasti se ei huomisen aikana hirveästi laske.

Josko tänään pääsisi nukkumaan ennen kahta?

CLEANIN OUT MY CLOSET

Voi hyvät pyssyt sentään, mä hehkutan nyt oikein urakalla. Oon maailman onnekkain paskiainen, mä en odottanut turhaan tätä hommaa alkavaksi! Tänään joskus puolenpäivän maissa firman perustaja käveli luokseni, katseli vähän aikaa tekemisiäni ja avautui: "Siis... joko nuo zendeskit on käytössä?" Minä kerroin, että tein ne maanantaina, mutta pitää vielä fiksailla triggereitä ja seurata spammia, että ei se valmis vielä ole, mutta käytössä kumminkin. "Niin mut siis... sähän aloitit vasta maanantaina?!" Minä siihen, että kyllä herra johtaja, pitää paikkansa. Mies oli oikeasti tosi otettu ja kyseli mielipiteitäni moneen asiaan, mm. lisätyövoiman palkkaamiseen ja muutamaan yleiseen toimintatapaan. Olin otettu ja iloinen, ja olen siis, kaikenkattavan totaalisen ylitsevuotavan iloinen tästä. Tänään pidin ensimmäisen palaverin osa-aikaisille työntekijöille, jotka tavallaan tekevät minun alaisuudessani hommia. Mukavia ihmisiä, hyvä henki. Yksi kyseli paniikissa, että loppuvatko työt nyt, kun minä aloitin, minä siihen, että eivät todellakaan, homma sen kuin kasvaa vain ja tunteja saa tehdä enemmänkin, niin paljon kuin vain kykenee.

En pysty oikein vieläkään käsittämään tätä. Ymmärtämään, että mä todellakin olen nyt tuolla töissä, tuollaisessa firmassa, tuollaisessa asemassa.

Perjantaina avataan Joensuussa uusi Kerubi. Siinä alkuperäisessähän olin aikoinani töissä, oi niitä aikoja. Kovasti pukkaa kutsua sinne avajaisiin, ja tavallaan tekisi mielikin lähteä, mutta en tiedä. Olen kahden vaiheilla, sillä tiedän, että jos menen sinne, olen koko ensi viikon aivan pihalla väsymyksestä, enkä haluaisi olla. Jollain lailla tekisi mieli vain kotimiihailla tuleva viikonloppu, mutta saapa nähdä. Mulla on sinne sisäänpääsy varmasti, vaikka tilaisuus on loppuunmyyty, joten voinhan päättää asian vasta perjantaina ja hypätä vain junaan. Junalipun verran löytyy rahaa tililtä, enkä silti kuole enkä joudu lainaamaan mistään!

Voi, kun äitini minut nyt näkisi. Kuinka onnellinen hän mun puolestani olisi! Ja minä sanoisin, äiti, kyllä mä tästä selviän. Elämästä.

TRUE COLORS

Toinen työpäivä takana ja paljon on taas opittu, vaikka ei varsinaisesti vieläkään sitä itse asiaa. Vaan mitäs pienistä, kai mä voin tulla asiantuntijaksi, vaikken koskaan tuotetta näkisikään ja pääsisi itse näpelöimään. Helpottaisihan se toki, huomattavasti, mutta näillä nyt mennään.

Mä matkustin töitten jälkeen suorittamaan shoppailua. Mähän sain tammikuussa sen edellisen työnantajan piikkiin edellisvuoden bonuksen, joka on säilynyt koskemattomana tilillä. Loppuliksassa taas tulivat lomarahat, sekä kesä- että talvilomapäiviltä, joten mulla on kerrankin oikeasti ihan mahtava tilanne, kaikki laskut hoidettu ja tilillä runsaasti (siis mun mittapuulla) rahaa! Mä kävin ostamassa kahdet (!!!) melko kalliit, mutta hyvälaatuiset rintaliivit sekä alle kympin puuterin! Oi että, mä uskallan väittää, että noilla pärjää jo pitkälle. Ja miten voi semmoisesta tulla samaan aikaan niin hyvä ja niin syyllinen mieli?! Mä hoidin myös yhden pitkään roikkuneen ison laskun pois ja selvittelin laajakaistaliittymää kotiin (nykyään surffaan mobiilitikulla), koska työnantaja semmoisen haluaa mulle välttämättä maksaa. Lisäksi pitää selvittää puhelinliittymäasioita, mun kännykkä on ollut täysin pimeänä tuolla työpaikalla ja heti talosta ulos lähtiessäni se virkoaa ja löytää verkon. Oli kyseessä sitten joku alueellinen verkkovika tai mikä muu tahansa, lähtee mulla operaattori nyt vaihtoon, ja työnantaja maksaa muuten myös puhelinlaskut. Mitä hittoa?!? Mulle ei jää muita säännöllisiä menoja kuin vuokra ja sähköt, jotka nekin ovat suoraveloituksessa eli mun ei varsinaisesti tarvitse huolehtia niistä ollenkaan!

Raha-asioiden kuntoon saaminen ilahduttaa mieltä aivan suunnattomasti, kuten myös rinnassa väräjävä tunne keväästä. Kyllä, tämänpäiväisestä lumimyräkästä huolimatta koen kulkevani kohti valoisaa aikaa huimin harppauksin. Elämäni on ihanaa.

IN YOUR ARMS

Ensimmäiset työpäivät ovat aina, aina, aina jotenkin niin helvetin pitkiä ja vaikeita. Sitä jännittää ja odottaa niin, että käy jotenkin ihan ylikierroksilla ja yleensä ekana päivänä ei kuitenkaan varsinaisesti tapahdu mitään, jolloin kaikki se adrenaliini ja muu hörhömeininki jää jotenkin siirapiksi kellon viisareihin.

Sain viikonloppuna sähköpostiin ihan sellaisen "lukujärjestyksen" eli aikataulun tälle päivälle, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut yhtään miltään osin. Mua nauratti, mun piti saada vaikka mitä yleiskatsauksia ja kiertoja, mut yhtään mitään ei tapahtunut. Mä sitten pystytin pokkana ihan ekana työpäivänäni kolme zendeskiä, vastailin asiakkaiden sähköposteihin ja päätin viestintästrategisia asioita ja välitin määräykset kollegoille. Mut nyt pitää tajuta homman juju: mä en tiedä itse asiasta vielä yhtään mitään. En niin helvetin mitään! Vaan kun on suotu päättelykykyä ja pienesti ehkä myös älyä, on aika helppoa suoriutua.

Vaan kyllä mä nautin, kuulkaa, voi hyvänen aika, mulla on tuossa firmassa mahdollisuus vaikka mihin! Kun mä nyt saan työvälineet siinä mielessä kuntoon, että pystyn itsekin firman päätuotetta testaamaan ja opiskelemaan, pääsen niin sanotusti hajulle, niin mä tiedän nyt jo, että tulen nauttimaan työnteosta toden teolla.

Mä olen tänä iltana väsynyt, sellaisella hyvällä tavalla väsynyt. Mietin josko kahvin jälkeen vaikka kuumaan suihkuun ja sitä kautta sängynpohjalle fiilistelemään suosikkisarjaa, jonka uusin tuotantokausi oli tullut postiluukusta tänään. Pari jaksoa ja sitten unta, huomenna uudella innolla katsomaan, josko jotain oppisi.

Rakastan elämääni juuri nyt.

KOSKA SYDÄN SANOI NIIN

Se on viimein koittanut, viimeinen työpäiväni usvapöndellä ja minun on vaikea pukea sanoiksi tätä tunnetta. Niin kauan, reilut kaksi ja puoli vuotta olin töissä tässä lafkassa, lafkassa, joka opetti minua kuin Siperia konsanaan. Lafka, jota opin halveksimaan, kaikki TES:n vastaiset asiat ja suoranaiset rikkomukset, voi hyvänen aika. Tänään en sitä mieti, en ainakaan vielä. Ehkä tulee mietittyä sitten illalla, kollegoiden kanssa tuopin ääressä...

Voi elämä, kuinka vaikeaa minun on tajuta sitä, että tämä käänne on vihdoin tapahtunut. Käänne ehdottomasti parempaan, parempaan kuin olisin ikinä voinut uskoa tai toivoakaan. Uusi työnantajani on kuumista kuumin yritys, ja saan respektiä ihan tuntemattomiltakin tahoilta, kun kuulevat, minne menen töihin.

Vaan sitä ennen on viikonloppu. Sitä ennen on tämä päivä. Tämä ilta. Läksiäiset, joissa todennäköisesti jonkun kyyneleenkin vuodatan.

Maailma on tänään minun.

ONE MAN FLEW AWAY

Toiseksi viimeinen työpäivä usvapöndellä, ei ketään paikalla, hoitelen puhelinpäivystystä ja aulaa enkä muista edes mitä kaikkia ohjelmia täällä pitää koneelle avata. Kolme päivää saikulla, ne lensivät ohi, mutta taisivat syödä ison osan aivokapasiteettiani samalla. Toinen, virallisempi selitys lienee se, että olen jo henkisesti niin lähtenyt täältä, kohti uutta työpaikkaa ja sen tuomia haasteita, että tämä usva-arki alkaa jo hämärtyä.

Aion yrittää kovasti saada pöytäni tyhjäksi näiden kahden viimeisen päivän aikana. Tiedossa siis hektistä mapitusta, hysteeristä naurua ja pienesti opetusta. En tiedä kuinka tässä käy, mun on nyt jo ikävä Suosikkikollegan kanssa nauramista ja Poitsun kurmoottamista. Onneksi oikeat ystävät pysyvät elämässä, työpaikan vaihdosta huolimatta. Ja samalla tiedän, kuinka mahdoton yhtälö se on, kun toisella on lapsia ja elämää ihan toisaalla.

Torstai, hihityttävän hilpeä torstai, toiseksi viimeinen päivä.

WALKING ON THE MOON

Tämä viimeinen työviikkoni ei alkanut ihan niin kuin piti. Heräsin toissayönä aivan käsittämättömään vatsakipuun ja ilmeisesti Noro-virus iski, toista kertaa elämässäni. Miksi vatsatautien pitää alkaa aina yöllä?! Vietin eilisen kuumeillen ja vessaan ja takas hoippuen, sain veden pysymään sisällä vasta illansuussa, mehun myöhään illalla. Tänään olo on tuhat kertaa parempi, mutta vatsassa vieläkin möyryää, enkä uskalla mennä kustannuspaikalle tartuttamaan ihmisiä, siltä varalta, että tämä on se Noro. Noro light, verrattuna edelliseen, jolloin olin kolme vuorokautta yli 40 asteen kuumeessa...

Hengissä ja hereillä, jotakuinkin, kuitenkin.

Viikonloppu sujui mukavasti, perjantaina ystäviä ja yllättävä naapuritutustuminen, lauantaina leffoja ja mukavaa kotimiihailua. Ensi perjantaina Suosikkikollega ja Poitsu sekä ehkä muutama muukin työkaveri vie minut syömään ja juhlimaan. Uskon, että menemme lopulta kolmestaan, vaikka moni on "alustavasti ilmoittautunut" mukaan. Entiseltä osastoltani ei mukaan lähde ketään, vaikka olin siellä yli kaksi ja puoli vuotta! Uskomattomia tyyppejä. Soli lähtisi, mutta suunnistaa perjantaina Hongkongiin sen sijaan...

Vatsaan koskee, lääkäriin on pakko vääntäytyä, vaikka ei uskaltaisi lähteä kovin kauaksi wc-tiloista. (Company policy.)

Vain kolme päivää jäljellä. Sitten alkaa uusi elämä.

INGEN KOMMER ATT TRO DIG

Viikon viimeinen, usvapöndeurani kuudenneksi viimeinen päivä, on ollut hirvittävää kaaosta ja paniikkia aamuviidestä asti. Vatsa on kipeä, myöhästyin joka ikisestä liikennevälineestä, Suosikkikollega on poissa, asiakkaat raivoavat linjoilla, kollegat ovat lupailleet puolestani asioita, joita en mitenkään ehdi tehdä. Olen helvetin kiivaalla tuulella, minua kannattaa tänään varoa. No, tuo oli liioittelua, sillä kyllähän tästä vielä huumoria löytää, jotenkin se on vain revittävä.

Ja tosiaan, onneksi on perjantai. Treffit Siskopienen kanssa eivät onnistuneet hyvistä yrityksistä huolimatta, eli iltani on avoin ja saattaa sisältää joko yksin kotona miihailua tai sitten jotain aivan muuta. Tänään en suunnittele, vaan menen minne nenä näyttää ja miltä tuntuu.

Tämän surkean pienen pätkän kirjoittaminen on vienyt minulta neljä ja puoli tuntia. Sen antanee jonkunlaisen kuvan siitä, kuinka kiire päivä täällä on ollut. Olen viisi senttiä vaille valmis lähtemään ovet paukkuen täältä menemään. Vaan en lähde, teen tämän homman loppuun niin hyvin kuin osaan, niin, että tietävät mitä menettävät viikon kuluttua. (Tietävät itse asiassa kyllä nyt jo. Ovat maininneet.)

Pakko hakata konetta kuin viimeistä päivää, jotta pääsen joskus tämän vuorokauden puolella lähtemään täältä. Viimeinen päivä on sitten viikon päästä!

51st STATE OF AMERICA

Seitsemänneksi viimeinen (huoh, ihan oikeasti, mä tiedän, että tämmönen countdown on ihan lapsellista, mut hei, antakaa mä nyt nautin!) työpäivä alkoi myöhästymisellä. Oikeita spåria ei vain tullut, jäädyin pystyyn pysäkillä ja huudatin musiikkia liian kovalla pysyäkseni elossa. Mä niin odotan kevättä, ilman lämpenemistä, mä en tahdo enää palella!

Huomenna on perjantai, jota toki odotan yhtä malttamattomana kuin aina. Suunnitelmia ei ole, Siskopieni yrittää saada itselleen vapaan illan, jotta voisimme tavata, mutta mitään takeita sen onnistumisesta ei tietenkään ole. Vaikka emme tapaisikaan, aion nauttia ystävien seurasta toisaalla ja varmasti samaan aikaan jo miettiä tulevan duunin asioita. Kyllä, mä olen miettinyt niitä jo siitä hetkestä alkaen, kun sain tietää olevani taloon tervetullut. Pähkäilen pääni puhki erilaisia teknisiä toteutuksia tietyille automaattitoiminnoille ja -ohjauksille. Mietin tosissani asioita ja minun ollessa kyseessä pohdin eniten tietenkin sitä, että kykenenkö minä, pystynkö, onko minusta siihen. Itsetuntoni on pikkaisen plussan puolella nyt, mutta jo viiden minuutin pohtimisen jälkeen se romahtaa. Pelkään niin hirveästi, että epäonnistun, että minusta ei ole siihen. En tiedä miten rauhoittaa hysteeristä mieltäni, en todella tiedä pärjäänkö uusissa saappaissa, jotka minulle on kuin ihmeen kautta suotu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, työntäyteinen, joskin täysin motivaatiopuutteinen torstai.

OVERDRIVE

Kahdeksanneksi viimeinen päivä vanhassa duunissa alkoi palellen, eilisen nollakelin jälkeen tuo vajaat 15 pakkasastetta tuntuu kolmeltakymmeneltä. Parit naurut ollaan kyllä kollegoiden kanssa jo revitelty tässä ja viritettiin tekoviherkasviin jouluvalot minun läksiäisvaloikseni. Heitämme läppää ja teemme töitä. Koulutettavanani oleva uusi työntekijä on loppuviikon koulun penkillä, joten minä pääsen keskittymään pahasti ruuhkautuneisiin töihini. Paitsi että motivaatio ja jaksaminen on melko nollassa, ihan todella, nyt kun tiedän pääseväni pois täältä, on tosi vaikeaa enää kiinnostua ja keskittyä tähän hommaan. Vaan kyllä mun pitää tämä hoitaa, jättää mahdollisimman puhdas pöytä niin sanotusti.

Iltasella juoksin pyykkitupaan ja takas ja pelkäsin katolta pudoteltavaa lunta. Olivat sitten tällä kerralla pudottajat keksineet laittaa pihalle passiin yhden miehen, joka puhalsi joka kerta pilliin, kun joku tuli rapusta pihaan. Loistava idea, eipä saanut kukaan lumikasaa päähänsä, mutta se pillin ääni alkoi tosissaan kyllä vituttaa jossain vaiheessa. Talossamme on neljä rappua ja aikamoinen trafiikki, homma kuulosti lähinnä joltain sambakarnevaaleilta!

On keskiviikko, keskellä viikkoa, tämän jälkeen enää seitsemän päivää usvapöndellä. Final countdown.

CAREER OPPORTUNITIES

Tämä tiistai on minulle maanantai, koska lomailin tyylikkäästi eilisen. Lomailin, mjoo, kävin kirjoittamassa nimeni uuteen työsopimukseen. Sain sen mahtavan duunin! Vain yhdeksän usvapöndepäivää jäljellä, tämä mukaanlukien. Mä olen onnellinen ja samaan aikaan kovin haikea, koska Suosikkikollega ja poitsut jäävät nyt taakse. Vaan sellaista on elämä, eteenpäin on mentävä. Uusi työni on haastava ja kiinnostava, sain viimein sen mahdollisuuden, jota koko ikäni olen odottanut. Pelkään ja odotan innolla, ah, tämä on niin ristiriitaista ellei suorastaan paradoksaalista.

Sunnuntaina päivähumalluin huolella muutaman ystävän kera. Sain taas tarpeekseni vähäksi aikaa, huoh, humalahakuinen juominen on menneisyyttä.

Soitin sunnuntaina myös isälleni, kerroin uutiset uudesta työstä ja meillä oli ihan hyvä keskustelu.

Asiat loksahtelevat kohdalleen, jotenkin. Mä olen onnellinen.