Männä viikonloppuna tapasin monia, Lelua ja Miniä, Kissaa ja Kirjaa, Prätkähiirtä ja Siilitablettia. Kissa roikkui hihassa ja mankui huomiota, hiippailin Prätkän kanssa tupakoimaan joka kerta, kun suusta meinasi päästä asioita. Pääsi niitä silti vähän, ns. käräytin hänet omista valheistaan, kerroin, ettei tilanne tästä enää muutu kuin korkeintaan huonompaan suuntaan.
Kantakapakan jaskajokunen kertoi yhden kadonneen, lipputangon näköisen miehen, joka aina piristi tilanteita keksimällä omia lauluja ja tanssahtelemalla jäljittelemättömään tyyliinsä se ikuinen bisse kourassa. Sunnuntaina hänet sitten löydettiin, kotoaan kuolleena. Viesti tavoitti minut aamulla ja jäin jotenkin johonkin kummaan välitilaan, en voinut enkä voi vieläkään tajuta, että heppu on poissa, ikuisesti. Levätköön rauhassa hän, meillä muilla on ikävä.
Työorganisaatio alkaa hahmottua, muutama palaveri on tullut aiheesta pidettyä ja nyt on kääritty hihat ja aletaan toimia, uuden hahmotelman mukaisesti. Olen niin onnellinen, edelleen ja aina vain, tuosta työstä. Minä saan siitä irti niin paljon, rakastan varsinkin tätä vaihetta, kun ideointi on tuottanut tulosta ja palaset alkaneet loksahdella paikoilleen. Oma toimenkuvani muuttuu vielä runsaasti, kun saan jengin koulutettua ja itse pääsen irtautumaan siitä ns. puurtamisesta lähes kokonaan suunnittelemaan, kehittämään, ideoimaan. Minun on vieläkin vaikea uskoa tätä, niin suunnattoman iso juttu tämä on!
Kalenterin mukaan kevät on tulossa, mutta ulkona on kylmää ja kosteaa, palelen kuin en koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti