ANOTHER REASON WHY

Joskus sitä vain romahtaa, väsymyksestä ja itseinhosta ja siitä, että seuraa kivan kollegan ihastumista samaan kollegaan, kuin johon itse on hurahtanut jo kuukausia sitten.

Mikä viikko, voi hyvänen aika. Mä olen tehnyt 13-20 tuntia päivässä töitä, nukkunut aivan liian vähän, pohtinut syöpästatusta ja odotettavissa olevaa hoitojaksoa ja sitä, että jos siitä nyt sitten ei enää selviäkään. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se oli.

Elämälle kiitos se iso projekti töissä on tältä erää ohi ja se meni paljon paremmin, kuin olin tohtinut unelmoidakaan. Pitkiä päiviä toki tuli tehtyä, mutta melkein kaikesta selvisin kunnialla. Sanon melkein, sillä pari asiaa jäi todella kaivelemaan. Ei ehkä vähiten se, että syksyllä palkkaamistani henkilöistä toisen jouduin siirtämään yksinkertaisempiin tehtäviin, kun en enää pystynyt kädestä pitämään ja koko ajan neuvomaan. En ole koskaan osannut tulla toimeen enkä edes suhtautumaan ihmisiin, jotka eivät opi yhtä nopeasti kuin minä. Harmittaa, koska olen itse hänet joukkooni valinnut ja nyt en pysty enää kanssaan venymään. Toivoa sopii, että jossain vaiheessa hän kokee sen valaistumisen, jonka kaikki muut tiimiläiset ovat jo kokeneet; oma-aloitteisen itseoppimisen. On kuluttavaa huomata, että samalla sekunnilla, kun astun ovesta sisään, saan vastaani kolmesataa kysymystä asioista, joista olen laittanut tyhjentävää meiliä vain tuntia aikaisemmin.

Tiimin uusi jäsen on nyt pähkäihastunut samaan henkilöön kuin minä. Minä vetäydyn takavasemmalle ja katson, kuinka hänen silmänsä loistavat aivan kuin minun. Mä luovun ajatuksista ja tunteista, koska mä tajuan kyllä, että jos meistä kahdesta pitäisi jonkun miehen valita, niin mä en todellakaan olisi se, joka jatkoon siinä kilpailussa menisi. Siinä, tai missään muussakaan.

Mä pistän pystyyn firman sisäiset bileet kuukauden sisällä, mä kasasin akustisen bändin sinne soittamaan, mä juhlin ja samalla mä mietin, kuinka haluaisin olla joku muu jossain muualla.

Mä olen vain väsynyt, niin kovin väsynyt.

LOVESONG

Mä olen syystä tai toisesta viettänyt haikeaa ja vaikeaa viikonloppua. Vatsaan koskee ja väsyttää niin, että koko ajan tahtois vain paeta peiton alle omaan sänkyyn. Kyllä, sänkyyn, todellakin. Perjantaina mä pidin puoli päivää vapaata ja kävin vuokraamassa ystävän kanssa pakettiauton, jolla sit huristeltiin noutamaan 140-senttinen unelma kotiin. Seuraavaks askeleeks tuleekin sit tyyny- ja lakanakauppaan lähteminen joku päivä, vanhat tyynyt on littanat ja huonot eikä vanhat lakanat sovi.

Mä odotan kauhulla alkavaa työviikkoa, sillä me julkaistaan eräs iso asia tiistaina, niin iso, että se tulee poikimaan mulle ja mun tiimille aivan helvetisti töitä. Mä olen varautunut yöpymään töissä, asumaan siellä, mut mua pienesti ahdistaa valmiiksi. Mä tiedän, et me pärjätään kyllä, minäkin, mut stressipiikki on nyt vaan tosiasia, jota ei pääse pakoon.

Mä sain sen ylennyksen, haha, viestintäjohtaja vei mut Ekbergiin aamiaiselle ja ilmoitti asiasta siellä. Mä olen onnellinen, mä olen ihan saakelin kiireinen ja jostain syystä kipeän oloinen.

Mut nyt mulla on sänky, jossa en vielä oikein osaa nukkua, mulla on Skypen muisti täynnä keskusteluja Hurahduskollegan kanssa, joihin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Joo, mä olen yhä siitä sekaisin, mutta tolkutan itselleni koko ajan, että tää menee kyllä ohi, rauhoitu.

Kunhan pesukone pysähtyy, ripustan pyykit, sitten menen suihkuun ja puhtaisiin lakanoihin. Mä toivon saavani unta ensi yönä, sillä ensi viikon kiirettä ei ole kiva aloittaa valvotulla yöllä.

Toivon jänniä unia.

PICTURES OF YOU

Äärimmäisen erikoinen viikonloppu ja varsinkin sunnuntai on kääntymässä loppuansa kohti. Monesti sitä vain jollain lailla hukkaa sunnuntaipäivän, vaan tänään on ollut kumman toimeliasta. Äänestys- ja kaupparetken jälkeen on tehty makaronilaatikkoa, pesty pyykkiä, tyhjennetty astianpesukone, kaivettu komerosta äitivainaan vanha ompelukone ja saatu vihdoin lyhennettyä kasa farkkuja. Olen tyytyväinen ja onnellinen, sillä pisaraakaan ei ole alkoholia juotu ja yöt on jopa jotakuinkin nukuttu.

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin nykyisessä duunissani. Monella tapaa tuntuu, kuin olisin ollut siellä jo ainakin sata vuotta. Samaan aikaan on toki todettava, että kyllästymään en ole päässyt vieläkään, päinvastoin, työnkuvani kehittyy ja muotoutuu edelleen, ja koko ajan parempaan suuntaan. Työtitteliinkin on sovittu muutos, kunhan HR ehtii tehdä paperit. Tykkään uudesta nimikkeestäni, koska se kuvastaa mun tekemää työtä ja mun roolia firman sisällä miljoona kertaa paremmin kuin entinen. Tykkään mun työstä, tykkään mun elämästä.

Vaikka se kostaakin, aina. Syövän puolivuotiskontrolli ei ollut puhdas.