IT'S ALL UP TO ME

Vuoden viimeinen arkiaamu, kahvia ja suklaisia vohveleita. Olen väsynyt ja jollain lailla jopa fyysisesti uupunut, niin vähillä unilla on taas menty. Puolet osaston väestä pääsee tänään lähtemään kahdelta, minä olen neljään ja suunnistan sen jälkeen joko kantikseen parille tuopille tai suoraan himaan miihailemaan. Huomenna pitäisi keikkailla kameran kanssa, mutta fiilis on nollilla ja on siellä muitakin kuvaajia. Tampereen ystävä olisi siellä, mutta en minä tiedä, vuodenvaihteen erakoituminen kuulostaa siitä huolimatta mittaamattoman paljon paremmalta. Olen puoliksi jo astunut siihen pimeään luolaan, jossa tapaan mietiskellä mennyttä vuotta ja listata päässäni asioita, joiden pitää muuttua ja asioita, jotka menivät pieleen. Katuminen on maailman turhinta, mutta silti sitä tulee silloin tällöin harrastettua. Minua kaduttaa, että uskoin ystävyyteen, paikkani löytymiseen, yhdessä vanhenemiseen. Iso vitsihän se oli, taas kerran, ihmiset käänsivät selkänsä ja sain etsiä turhaan sitä rakkauden tunnetta, jota niin kovasti sanallisesti vannotaan.

En tiedä mitä rakkaus on, enkä enää edes oikein usko siihen. Uskon kyllä edelleen rakastumisen huumaan ja ihastumisen tunteisiin, ne ovat parasta huumetta ja muisto niistä on ihana. Toivoisin silti, etten enää koskaan itse tuntisi niitä tunteita, muisto riittäisi mainiosti. Jollain lailla koen, että kaikki on osaltani ohi jo, kaikki sellainen, mikä liittyy rakkauteen tai ystävystymiseen. Että tämä oli tässä, nähdään seuraavassa elämässä. Eikä tämä nyt ole mitenkään synkällä tavalla ajateltu, vaan ihan positiivisesti: se on ohi nyt. Ymmärtääköhän kukaan, mitä ajan takaa?

Joka tapauksessa, duunia duunia duunia pukkaa tässä ja minä sukellan sinne. Oikein hyvää perjantaita, uutta vuotta, kaikkea!

HERMORAUNIO

Jotkut aamut eivät vain toimi. On yksinkertainen totuus, että joskus kaikki vain menee pieleen. Päätä juilii kuin ennen vanhaan migreeneistä kärsiessä. On ollut pahempikin olo, on ollut migreenikohtauksia, jotka saavat oksentamaan ja "nukkumaan" (lue: makaamaan kuin koomassa) 13 tuntia putkeen, vaan niistä on aikaa reippaasti yli 10 vuotta. Tällä kerralla viiltävä kipu lähtee oikeasta silmästä ja vetää ohimon kautta takaraivoon saakka.

Eilen löysin vihdoin ja viimein kahdet sopivat farkut! Kävin töitten jälkeen kirpparilla ja nyt olen onnellinen farkkuhenkilö. Toiset istuvat niin hyvin ja tuntuvat niin omilta, että harvoin semmoista kokee! Olen löydöstäni hyvin onnellinen, sillä ehjien ja päälle mahtuvien housuparien lukumäärä on nyt neljä, eikä enempää vois toivoakaan. Tai no, vois, mutta seuraavana metsästetäänkin sitten lihavan ihmisen neuletta.

Mulle kerrottiin juuri, että tänään on torstai, joten koetan kahlata tämän päivän sumun läpi päänsärkyineni, jotta pääsen viikon kohokohtaan eli perjantaihin.

RIGHT THROUGH YOU

Huomenta täältä Shitsvillen silmäkutinaosastolta. Joku allerginen häihäi on taas hyökännyt silmiin ja vasen on turvoksissa ja kutiaa aivan mielettömästi. Nice.

Aamujutustelin esimieheni kanssa tuossa ja hän haluaa, että koulutan meillä tammikuun 10. aloittavan uuden ihmisen tehtäviinsä. Vasta reilun kolme kuukautta olen itsekin näitä hommia tehnyt, mutta näin tämä vain menee. Työsuojelukoulutukseen minun pitäisi päästä tammikuussa ja itse pitäisi kouluttaa laskutusta ja muutamaa muuta osastoa, aiheena vaikeat asiakastilanteet. Hommaa piisaa, palkka on edelleen muuttumaton. Huokaus.

Illalla olisi pyykkirumbaa ja tiskisambaa, viikko vetelee puolessa ja vuosi vaihtuu ihan kohta. Tamperelainen ystävä tahtoisi kanssani vuoden ensimmäisenä päivänä eräälle keikalle, mutta minua haluttaisi vain ja ainoastaan olla kotona miihailemassa ja miettimässä elämää. Välitilinpäätös odottaa allekirjoitustani, niin sanoakseni.

Onneksi kahvi on keksitty, onneksi on maailmassani ihmisiä, jotka tuovat keksejä töihin. Pienet on ilot, mutta nyt pitää sukeltaa, syvälle arkiruuhkaan, kiireeseen ja hoppuun.

CELSIUS

Mitä hiton järkeä on tulla töihin, kun mitään ei voi tehdä, jonkun helvetin väli-inventaarin takia? Miljoona tilausta pitäisi saada talosta ulos ennen vuodenvaihdetta, mutta inventaarit estävät sen. Sitten pomokerros taas valittaa, kun tilaukset eivät lähde. Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?

En muista koskaan ostaa lamppuja. Istun himassa pimeässä, koska kaikki lamput ovat palaneet. No, hieman liioittelen tapani mukaan, onhan minulla vielä lukulamppu ja pieni pöytälamppu. Meikkaa siinä sitten aamulla.

Silmät kuivuvat päähän ja vatsaan koskee. Story of my life.

Odotan vuoden vaihtumista jotenkin enemmän kuin ikinä ennen. Tahdon jättää tämän 2010:n taakseni lopullisesti. Tämä on ollut niin sekava, pitkä vuosi. Jalan murtuminen viime talvena jäi päällimmäisenä mieleen ikisekavien ystävyyssuhteiden lisäksi. Hatun kuntoutuminen, pieni ihme, Kissan törkeä käytös, työolosuhteiden dramaattinen muuttuminen, oman itseni hämärtyminen, rajojen venyminen liian pitkälle. Mä niin toivon, että ensi vuosi olisi selkeämpi, en minä onnea tai iloa uskalla edes ajatella, mutta selkeyttä. Omaan päähäni, ennen kaikkea.

Vuoden viimeinen tiistai. Semmoista siis!

ABSURDIT SÄVELKORVAT

Niin hujahti taas viikonloppu, ja joulu, tuo juhlista turhin. Kipeilin huolella vielä, nukahtelin kuumehoureissani, en muistanut syödä enkä tehdä ruokaa, baarielämäkään ei maistunut. Paitsi lauantaina, joo, olin pitkästä aikaa humalassa, enkä edelleenkään pitänyt siitä. Lienee aika jo lopettaa moiset kokeilut, onhan se nyt jo todettu moneen kertaan, ettei se ole minua varten.

Rakkaat Lelu ja Hattu antoivat joululahjaksi kauniin kahvimukin, pörrösukat sekä GT-aiheisen jääkaappimagneetin. Kaunis espanjatar miehineen muisti minua New York -aiheisella seinäkalenterilla sekä kahvilla. Kaunis nahka-hopea-kellonikin saapui jouluksi, joten kyllä minua on nyt lahjoilla siunattu.

Vaan 11. hääpäiväni olisi ollut tämä mennyt jouluaatto, kyynelsilmin sitä mietin ja häntä muistelin. Kuinka erilaista elämäni olisikaan ollut, jos hän olisi saanut elää, selvinnyt syövästä.

Arki iski märällä rätillä naamaan ja pitäisi jaksaa tehdä vielä ylitöitä koko viikon ajan. Pyykkitupaankin pitäisi ja kämppää raivata. Olisi kiva saada lahjaksi aikaa, sitä minä olisin vailla.

GEORDIE IN WONDERLAND

Kuuden tunnin työpäivä vain, tästä kahteen, kyllähän minä nyt tämän selätän?

Lelu viestitteli eilen, ehdotti tapaamista viikonlopun aikana (en osaa sanoa joulun aikana) ja sehän minulle käy mainiosti. Menevät Hatun mutsille aatoksi, mutta lauantaina palaavat kotikonnuille. Itseäni alkaa viehättää yhä enemmän tieto siitä, että saan olla yksin kotona, miihailla villasukissani ja juoda litroittain kahvia, lukea ja katsella elokuvia ja tehdä mitä mieleen juolahtaa, hengittää kuumassa suihkussa huohottaen ja yskiä sydämeni kyllyydestä. Kävin eilen ruokakaupassa ja ostin tarvikkeet isoon satsiin perunamuusia ja jauhelihakastiketta, omia herkkujani kinkun ja laatikoiden sijaan. Vielä tänään käyn kaupasta pussin popcorninsiemeniä ja siinähän meillä jo onkin herkut kasassa.

Töitä on hirveä määrä, tiedän pääseväni tänään lähtemään jo kahdelta, joten olen levoton ja saan tuskin mitään muuta aikaan kuin sähköpostien siirtelyä kansioista toisiin. Mikä merkillinen tapa tienata elantonsa. Vaan eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi taas huhkittu tälläkin viikolla, miljoonia keissejä hoidettu kunnialla.

Palaan varmaan vapaiden aikana kirjoittamaan tänne jotain, mutta toivotan nyt kumminkin jo valmiiksi teille muutamille oikein hyviä vapaapäiviä ja joulua niille, jotka sitä viettävät ja työn raskaan raatajille lämpimiä ajatuksia!

REVOLUTION ROCK

Minulla ei ole juuri sanottavaa tänä aamuna. Esimies (lomaileva sellainen) soitti minuuttia yli kahdeksan, että eikö siellä ole ketään muita kuin sinä. Ei ollut, ei. Respa kolisi tyhjyyttään, kun kaikki respalaiset olivat myöhässä yhtä aikaa, osasto kumisi autiuttaan. Mä olen hirveän väsynyt jotenkin kantamaan tätä helvetin ylivastuuntuntoisen työntekijän manttelia, väsynyt olemaan se, joka tuuraa kaikkia (myös esimiehiä) ja jakelee tehtäviä osastolla, kun mulla ei ole siihen mitään varsinaista syytä, kannustinta tai edes motivaatiota. Mä olen väsynyt muutenkin, mä en nuku ikinä tarpeeksi enkä fyysisesti rentoudu.

Mun mieli on ottanut sukelluksen syvemmälle, mä tunnen lähestyvän joulun kohisevan ohimoissani, kyynelten olevan aivan pinnassa, niin lähellä, että sen näkee, jos osaa katsoa. Kukaan ei osaa tai minä en anna, pidän ylläni tätä vitun viittaa, hankin ranteeseeni mustassa nahkaremmissä hopeisia heloja ja kellon, piileskelen sanojen takana ja hiusten tuoksussa. En ymmärrä itseäni, mutta tämä joulu olisi minun yhdestoista hääpäiväni ja minua ahdistaa se, ettei se ole. Tämä on joulu, jolloin palaan takaisin omaan perinteeseeni, pysyn kotona yksinäni, suljen ovet ja ikkunat ja masennun rauhassa. Tai - toiveajattelen tässä hetken - saatanhan minä vaikka ystävien seurassa olla hieman. Saa nähdä, olen niin helvetin väsynyt.

Keskiviikkoni on torstaityyppinen, tämän ja huomisen minä jaksan vaikka sitten päälläni seisten.

SOM VATTEN

Unikoulu, unikurssi, uniaakkoset, unitestirata. Helvetti, miksi sen pitää olla niin vaikeaa, nukkumisen? Kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos saisi yöt nukuttua?

Allergiahelvetti, ihottumahelvetti. Naama on täynnä kutisevia läiskiä, selkä on auki, rinta karrella. Ylipitkän antibioottikuurin takia myös hiivatulehdus, hirveä kutina, voi elämä, miten minä tahtoisin upottaututa kylpyammeeseen, joka on täynnä rasvaa.

Duunia, duunia, duunia. Aivan helvetisti duunia.

Tämä tiistai on keskiviikkotyyppinen, onneksi, voi hyvät hyttyset kuinka mä tahdon vapaalle, nukkumaan, raapimaan itseäni rauhassa, selinmakuulle matkalle taivaaseen. Mä tahdon auringon, mä tahdon vihreää ruohoa jalkojen alle, sateesta kastuneen asfaltin tuoksun.

Shitsvillessa ei ole tänään kaunista sanottavaa. Shitsvillen orjaosasto aloittaa nyt hommat ja toivoo, että kahdeksan tuntia lentää siivillä.

VAGABONDS

Viikonloppuuni sisältyi runsaasti selinmakuuta ja yskimistä, kirjoja ja kahvia. Perjantaina ystäviä kantabaarissa, naurua ja hysteerisen kummallisia iskulauseita, joita paperillekin kirjoitettiin, pieni muistilappu täynnä pientä söherrystä. Lauantaina tein älyttömän hyvää ruokaa ja ajattelin elokuvan katsomista pääsemättä sen pidemmälle. Rakastan vapaita viikonloppuja, sitä omaa aikaa.

Tänä aamuna kustannuspaikalla on hyvin hiljaista, kukaan osastoltani ei ole päässyt kahdeksaksi paikalle. Ei sillä, että se mitenkään uutta olisi, minähän täällä kahdeksalta yleensä olen, muiden saapuessa sentään yhdeksään mennessä. Ja työn määrä, huoh, sitä piisaa niin, etten tiedä mistä aloittaa. Priorisointikykyni ovat nollassa, en tiedä miksi. Esimies luottaa minuun kuin vuoreen, delegoi paljon vastuuta ja se on mukavaa ja motivoivaa, mutta joskus näinä yskäisinä päivinä se vain tuntuu olevan minulle liikaa.

Minulla on uusi Kiroileva Siili -heijastin. Muistakaa tekin näkyä tuolla.

THIS IS NOT AMERICA

Yskin niin, että oksennus nousee kurkkuun ja suuhun, minua pyörryttää ja silmät vuotavat vettä. Onneksi sentään päänsisäinen kalenterini on kerrankin oikeassa, tänään on perjantai ja saan mennä kotiin yskimään huolella ja pysyä siellä. Samaan aikaan ahdistaa, etten ole Lontoossa, se keikka on tänään, keksin ehkä sijaistoimintoja, jotka eivät ole minulle hyväksi. Menen kollegan kanssa tänään lounaalle jonnekin muualle, ulos tästä talosta, se lienee hyvä katko kesken muutoin niin kiireisen päivän.

Tahtoisin niin kovasti päästä käymään jossain, se melkein sattuu, kaipuu muille kaduille. En pysty käsittämään elämääni, ikuista rahattomuuttani, kadehdin parempiosaisia niin, että pääni värjäytyy vihreäksi ja kiehun. Haluaisin elää niin eri tavalla, haluaisin tulla toimeen työstä saamallani palkalla, ostaa uuden vaatteen kahden kuukauden välein, käydä viikonloppuisin jossain, jopa muissa kaupungeissa, syödä terveellisemmin ja ostaa astmalääkkeet ajallaan. Olen väsynyt tähän, venymiseen ja säätämiseen, tiliotteiden tuijottamiseen epäuskoisena.

Vaan kun koko elämä on ollut tätä, niin helpottaako se ikinä? Ei ole perintöä jättäviä tätejä eikä isovanhempia, isäni elää todennäköisesti minua kauemmin, en edes lottoa. Mistä ihminen saisi rahaa elämiseen, ellei töistä?

Money makes the world go round. Tyydyn hakemaan kahvia ja paneutumaan päivän agendaan, kiireeseen, hektiseen helvetin meininkiin.

HYMY JOKA KATOSI

Että minä inhoan sitä tunnetta, kun en saa ilmaa. Viime yö meni henkeä haukkoessa, imin astmapiippua ja litkin yskänlääkettä, hinguin ja vinguin kuin teurassika, mutta palkinnoksi viimein nukahdin ja sain unta kokonaista kaksi tuntia. Suosikkikollega on vuorostaan poissa töistä enkä minä tiedä, kuinka tästä päivästä selviän.

Harrastin hieman tilipäivän lohtushoppailua eilen, ostin Shieldin viimeisen tuotantokauden ja pari todella halpaa tarjouskirjaa. Niillä pärjää jouluun, ehkä yksi pokkari vielä voisi olla varmistuksena. Espanjalainen ystävä menee jouluksi vanhempiensa luo ja ostamme Kissan ja Kirjan kanssa jälleen perheelleen pieniä viemisiä; kynttilän ja hapankorppuja, vielä pitäisi joku muumiaiheinen asia löytää perheen parikymppiselle kaunottarelle. Kenties tänään jaksan lähteä sitä etsimään töitten jälkeen, kenties en.

Töitä puskee taas ovista ja ikkunoista, en tiedä miten tätä jaksaa. Esimies on luvannut yrittää saada meille lisää henkilökuntaa, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole. Me hukumme näihin hommiin, sikariporras painostaa ja heittelee esimiehelle kommenttia tyyliin "ettekö te voi edes ylitöitä tehdä", vaikka osa meistä melkein asuu täällä kustannuspaikalla. Minä ja muutamat muut olemme luvanneet olla ylityötalkoissa mukana heti, kun saamme siitä kunnon ylityökorvauksen. Muutoin emme. Minä matkustankin tänne sen kolme tuntia päivässä, että sikäli muutamakin ylityötunti venyttäisi päivän keston ihan äärirajoille.

Vaan kahvi alkaa olla valmista, joitakin ihmisiä valuu paikalle, torstai aloittaa kulkunsa kohti vääjäämätöntä iltaa, onneksi. Pääni sisällä on tiistai, joten toivomisen varaa kalenterinlukutaidossa taas on. Onneksi näin päin!

FAME

Hengittäminen, ehkä vaikein asia maailmassa yhdessä nukkumisen kanssa. Kumpikin toimenpide tuntuu useimmilta ihmisiltä onnistuvan melko helposti ellei jopa huomaamatta, itse joudun taistelemaan molempien kanssa. Vaan tänään ollaan takaisin töissä, kun pitäisi olla matkalla Lontooseen. Koko matkan sivistyksestä usvapöndelle kuuntelin Clashia, puristin silmäluomia kiinni, ettei kukaan näkisi kiiltoa.

Aivan järjettömän kauhean totaalinen kiirekaaos töissä, mitäs muutakaan. Olisi kyettävä tekemään jotain, tarttumaan hommiin, puurrettava, vaan kun sydän hakkaa liian lujaa ja keuhkot vinkuvat ja itkevät, on vaikeaa keskittyä. Salaa vilkuilen kelloa kaksi kertaa minuutissa, sillä jos minä tästä päivästä selviän, on illalla taas aikaa olla kotona.

Eivät ole helppoja nämä aamut, vaikka hiukset tuoksuvat puhtailta ja suosikkikollega tarjoilee kahvia ja suklaata.

PAINT IT BLACK

Täällä Shitsvillen keuhkovammaosastolla on herätty kahden tunnin hyperventilaatiounien jälkeen kello neljältä aamulla, juotu kahvia ja mietitty syntyjä syviä. Pari päivää vielä saikkua, sitten alkaakin Lontoon reissun sijaan hirveä työrutistus tuonne vuoden loppuun saakka. Mä olen niin surullinen reissun peruuntumisesta, etten voi sanoin kuvailla. Olis ollut niin upeaa vain päästä sinne, nähdä se spesiaali synttärikeikka, tallata niitä katuja. Vaan mun elämässä ei mikään juttu vain onnistu, kaikki menee aina ja takuuvarmasti jollain lailla pieleen, ennemmin tai myöhemmin.

Ikäkriisi jomottaa ohimoissa ja moni muu kriisi siinä päällä. Mä olen sairas ja vanha, mun elämä on silkkaa roskaa lähes aina. Totta kai mä muistan koko ajan, että monesti on ollut huonomminkin, ja monella on tälläkin hetkellä, mut se ei muuta sitä tosiasiaa, että mä olen tyytymätön ja melko masentunut taas.

Mä luulen, että tää alakulo helpottaa vähän, kun mä tervehdyn ja palaan duuniin, mutta nämä päivät, jolloin hengittäminen sattuu ja olen hukkumaisillani räkään, nää päivät on vain niin onnettoman pitkiä ja liian täynnä mustia ajatuksia.

UNDER THE BRIDGE

Muun Suomen viettäessä itsenäisyyspäivää, vietin minä eilen syntymäpäivääni niiskuttaen ja yskien. Lahjaksi sain siis kunnon flunssan, joka ei minun ollessa kyseessä ole tietenkään ihan mikä tahansa flunssa, vaan keuhkoputkentulehdus, poskiontelontulehdus, otsaontelontulehdus sekä kauden yllättäjänä korvatulehdus. Olen niin kipeä, etten pysty nukkumaan, limaa tursuaa nenästä ja nielusta, en pysty hengittämään ja päätä ja keuhkoja särkee niin, että itkettää. Lääkärin neuvo, monesti toistettu oli, että sairaalaan pitää lähteä sitten aika herkästi. Eh, milloinkas minä.

Viikonloppu oli hyvin kummallinen. Tapasin muutamia ystäviä, mutta en viihtynyt oikein kenenkään seurassa. Koen olevani hyvin ulkopuolinen, syystä taikka toisesta. Nautin kotona olosta, Shieldin tuijottamisesta, kirjasta. En edes avannut ns. tietokonetta koko viikonlopun aikana, ja se teki oikein hyvää.

Kaikkein surullisin asia elämässäni tällä hetkellä on se, etten pääse Lontooseen. Niin kuin minä tuota reissua odotin ja siitä haaveilin, surullinen tosiasia on vain se, ettei mulla ole varaa lähteä. En ole asiasta varsinaisesti yllättynyt, mutta pettynyt kyllä.

On keksittävä jotain muuta odotettavaa, kevättä tai kesää nyt ei viitsis ihan vielä. Joku välitavoite, jotain mukavaa.

Näissä kuumepuistatuksissa se mukava taitaa olla kirja peiton alla. Oh, saisinpa unta ja happea.

LIGHTS GO OUT

Perjantai on vihdoin täällä ja minä olen aivan hajalla. Menin eilen töitten jälkeen ystävän luo leipomaan karjalanpiirakoita ihan ensimmäistä kertaa, se oli valtavan kivaa ja olin hommassa kuulema luonnonlahjakkuus. Noin 50 piirakkaa tein ja sen jälkeen tarjosin ystävälle toki kiitokseksi oluen kantabaarissa ja taisinpa ottaa muutaman itsekin. Hirveä väsymys on nyt päällänsä ja töitä niin paljon, että taju lähtee. Neljäsataa toinen toistaan kiireellisempää keissiä, en osaa priorisoida, miehistövahvuus on kolmea vajaa, päivystän puhelimessa ja neuvon kollegoita, vaikka sähköposti laulaa ja skype vilkkuu hysteerisenä.

Vaan tänään neljältä aion laskea korviin nousseet hartiani alas ja keskittyä vain ja ainoastaan rentoutumiseen. Pitkä viikonloppu on aivan käden ulottuvilla jo, enkä malttaisi odottaa, että pääsen täältä pois. Ensin pitäisi jollain lailla pystyä selättämään tämä kaaos, tämä työmäärä, tämä hiton homma.

Kivaa viikonloppua kaikille!

DAS KAPITALISM

Voi elämä, miten pitkä viikko tämä on. Joka ikinen aamu päänsisäinen kalenterini tilttaa, koska vieläkään tämä ei ole ohi, vaikka jo nelisen vuotta on mennyt.

Olen mokannut töissä yhden keissin, big time, se tapahtui jo heti silloin alussa, mutta tuli ilmi vasta nyt. Moka on minun, mutta myös myyntijohtajan, joka antoi minulle väärät tiedot. Moka on myös täysin ja totaalisen puutteellisen perehdytyksen, mutta minun niskaanihan se kaatuu, tietenkin. Moka on itse asiassa niin iso, että saatan saada potkut sen vuoksi, mutta jostain syystä semmoinen vaihtoehto ei nyt juuri tunnu miltään. Odotan, että esimieheni saapuu kustannuspaikalle, jotta voin käydä sen hänen kanssaan läpi.

Tänään on sentään jo torstai, huoh, pitkä viikonloppu on askeleen lähempänä taas.

INHERITANCE

Hip hei, keskellä viikkoa mennään ja vaihteeksi on nyt sitten se aamukahdeksan kollega myöhässä. Vuoroin vieraissa, siis... Aamuni on alkanut ääliöpuheluilla, ihmiset soittavat ihan eri yrityksen laitteiden teknisissä kysymyksissä, yksi tivasi, että miksi verkkokaapeli pitää ostaa itse, miksi en voi ilmaiseksi lähettää sellaista postitse. Onneksi tänään saamme runsaasti rästihommia tehtyä, kuukauden vaihteen inventaari kun estää uusien laitteiden ohjelmoinnin ja lähettämisen. Ah, inventaaripäivät.

Joulukuu, kuinka nopeasti tämä loppuvuosi on lentänytkään. Tänä vuonna palaan juurilleni ja vietän joulun ihan keskenäni, ovet ja ikkunat kiinni ja kirjapino käden ulottuvilla. Joulut Kissan ja Kirjan kanssa ovat ohi, se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Ostan ehkä jotain herkullisia juustoja ja keksejä ja miihailen kahvimukin kanssa koko vapaan.

Vatsa on kipeä ja sekaisin, kuten aivan liian usein. En tajua, pitäisikö tässä hakeutua joihinkin tutkimuksiin tai jotain, kun joka viikko vähintään kahtena päivänä on vatsa niin kipeä, etten meinaa suorassa pysyä.

Pikkuisen olen päästänyt ajatukseni karkaamaan jo tulevaan viikonloppuun, joka siis on pitkä sellainen. Hehkutan huolella pääni sisällä, sillä pitkä viikonloppu on juuri se, jota olen vailla juuri nyt. Vaan jos tämän keskiviikon selättäisi ensin.

LAWS & RULES

Heräsin aamulla siihen, että en ollut laittanut herätystä päälle. En tosin myöhästynyt kuin vartin töistä, onneksi kollega oli kasilta paikalla. Myöhästelemme vuorotellen, se on jotenkin sympaattista.

Illalla vietin aikaa juuri niin, kuin haluan iltaisin viettää aikaa: kahvitellen, suosikkisarjaa dvd:ltä tuijotellen, kasvissosekeittoa nautiskellen. Tänä iltana juoksen pyykkitupaan ja takas, kirotun myöhään. Yritän pysyä positiivisena ja löytää arkeen mielekkään rytmin. Maanantait ovat vaikeita, mutta niistä selvittyäni viikotkin kulkevat sujuvammin.

Työsuojeluhomma on ottanut tosissaan tulta alleen ja pidänkin tammikuun alussa monelle osastolle pientä turvallisuuskoulutusta, lähinnä uhkaaviin asiakastilanteisiin liittyen. Moni on kiitellyt, että koulutus tulee tosi tarpeeseen ja miksei tätäkään ole kukaan ennen tullut ajatelleeksi. Vajaat kaksi viikkoa varavaltuutettuna on siis vakuuttanut monet siitä, että olen mies paikallani. Olen siitä iloinen, sillä itse koen oloni tässä roolissa hyvin kotoisaksi.

Kahvit on juotu, aamun ekat puhelut ja laskut otettu. Hukutan itseni nyt tähän duuniin seitsemäksi tunniksi vielä, sitten voin jälleen hengittää vapaasti.

ASHES TO ASHES

Viikonloppu suhahti taas pikakelauksella ohi ja on maanantaiaamu. Olen yksin kustannuspaikalla, osastomme kaikki muut jäsenet näyttävät olevan myöhässä. Meillä on jokaisella kahden tunnin puhelinvuoro joka päivä ja minun vuoroni on klo 8-10. Minun on siis oltava paikalla klo 8. Osa jengistä tulee vasta lähempänä yhdeksää, mutta silti lähdemme kaikki samaan aikaan neljältä. Ei kovin reilua, mutta yritän saada läpi ehdotuksen, että vuorot olisivat kiertäviä. Että jokainen tekisi vaikka kuukauden tiettyä vuoroa, silloin pystyisin itsekin tekemään välillä lyhyempää päivää.

Perjantain vietin kantabaarissa, iloisena pulppuavana puheripulina muutaman ystävän seurassa. Lauantaina olisi ollut porukan pikkujoulua ja muuta, mutta minä valitsin kotikolon, dvd:t, villasukat ja pizzan. Olen iloinen valinnastani, sillä olen väsynyt ja kyllästynyt viikonloppuihini, väsynyt istumaan niiden samojen naamojen seurassa ja kuulemaan ne samat jutut. Kaunis Naapuri olisi ollut kyllä kiva nähdä, mutta en hänenkään vuokseen jaksanut, valitsin toisin.

Työtä puskee taas ovista ja ikkunoista, tähän kylmään aamuun on mahtunut jo pahoinvointia, kuvotusta ja kutinaa. Jospa se tästä, kun oikein keskittyy. Hyvää alkanutta viikkoa.

WHEN HEROES GO DOWN

Ahdistusapina, masennusmörkö, paniikkipeikko, kaikki saapuivat kylään eilen illalla ja jäivät yöksi. Eivät tahdo lähteä pois, eivät ennen kuin saan tämän saatanan taloudellisen helvetin ratkaistua johonkin suuntaan. En tajua, miten tämä voi edelleen olla tätä, koko elämän ajan niin saatanan tätä. Mä teen töitä, mä teen täysipäiväistä työtä viisi päivää viikossa ja mä en pärjää, mä en pärjää millään. Uusi esimies on minun tietämättäni puuhannut minulle palkankorotusta, mutta sen toteutumisesta emme vielä tiedä. Joka tapauksessa korotus tulisi vasta tammikuussa, joten tähän tilanteeseen apuvoima on nolla.

Vaan oli aamuun luvassa onneksi positiivisuuttakin, kun Atlantti törötti ratikkapysäkillä sinne marssiessani. Mun uudet maiharit tuovat askeliini päättäväisyyttä ja sattumalta kohtaamisemme kruunasi erittäin hyvä hiuspäivä. Juttelimme mukavia, hymyilimme paljon, vierekkäin hänen kanssaan istuminen on harvinaista herkkua ja juhlaa, joka lämmittää paukkupakkasesta huolimatta.

Eilinen työsuojelukokous meni hyvin, tänään firmassa on ensimmäinen työsuojelutarkastus ikinä. Kuljen tarkastajien messissä, vilkuilen todennäköisesti kelloa, sillä kukapa sitä nyt perjantaina ylitöihin tahtoisi jäädä. Niin, tosiaan, perjantai, se pieni valo tunnelin päässä. Ehkä minä tästäkin suosta nousen, ehkä selviän, todennäköisesti kyllä, mutta miksi elämän pitää olla aina ja kaikkialla pelkkää selviytymistaistelua? Miksei voisi joskus vain olla ja... elää?

IN LIVERPOOL

Torstai, käsittääkseni, hyvin nukutun yön jälkeen sekoilin aamutoimissani siihen malliin, että myöhästyin sporasta ja sitä kautta dösästä ja sitä kautta tietenkin töistä. Vaan onneksi aamukollega oli ajoissa ja hyvällä tuulella. Kahvia piisaa ja töitä, huoh, niitä on ihan riittämiin ellei jopa lievästi sanottuna liikaa.

Eilen firman henkilökunta äänesti työsuojeluvaravaltuutettua ja meikäläinen on semmoinen nyt sitten. Olen yllättynyt saamastani äänimäärästä, en olisi uskonut kuin lähimpien kollegoiden äänestävän minua. Vaan varsinainen äänivyöry tuli, mistä, en tiedä. Saa nyt sitten nähdä, meillä on jo tänään ensimmäinen työsuojelukokous, että torpedoidaanko minut johdon toimesta tylysti heti kättelyssä.

Käsittämätön hartiasärky valtaa alaa ja huomenna, oi huomenna mä pääsen viettämään taas viikonloppua. Elämäni on kovin tylsää ja talviunetkin olisivat ehkä tapahtumarikkaampaa aikaa kuin minun arkeni.

SEVEN DAYS

Minä ja talvi, me emme sovi yhteen. Minä vihaan vihaan vihaan talvea ja lunta ja palelemista ja kinoksia ja pyryä ja kaikkea, mitä siihen liittyy. Pienenä ehkä joskus talvista nautin, kun mentiin ystävien kanssa hiihtämään pirunmoinen lenkki, kaakaota ja voileipiä eväänä repussa. Luisteltiinkin, paljon, pienen järven keskellä oli saari, jonne suunnistettiin ja sen koskemattomia kiviä ihmeteltiin. En muista silti lapsuuden talvista tällaisia päiviä, jolloin lumi sataa vaakasuoraan ja monesta suunnasta yhtä aikaa, tyynyliinan kokoiset hiutaleet rämähtävät kasvoille ja kinostuvat myös kätevästi housujen lahkeisiin. Työpaikalla on kylmä ja mun tekee mieli mennä peiton alle kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi. Nähdään toukokuussa, huikkaisin pomolle ja työkavereille.

Vaan on puurrettava, tehtävä hommia, jaksettava. On löydettävä jokin johtotähti, joku ajatus, jonka voimalla sitä taas malttaa tuonne kevääseen.

Poden myös eroahdistusta. Kas, Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri tämän viikon perjantain jälkeen. Mulla on suunnaton ikävä jo valmiiksi, tai ei ikäväkään ole oikea sana. On ollut niin ihanaa, kun hän on ollut siinä, melkein seinän takana, jotenkin turvallinen ja ihana tietous siitä, että kuljemme elämässä eteenpäin, jos ei nyt käsi kädessä niin ainakin samassa talossa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta kaipuu on suuri, vaikka ihminen muuttaa vain muutaman hassun ratikkapysäkin päähän.

Tämä on kenties keskiviikko. Päänsisäinen kalenterini ei ole mitenkään varma koskaan, mutta ei varsinkaan näinä päivinä, kun ulkoilma on valkoinen pyrytrombi, farkkuni ovat märät ja ripsivärit valahtaneet jo aamutuimaan. Tahtois valoa ja lämpöä, meren aallot ja curryn tuoksun.

BE AGGRESSIVE

Kävin eilen töitten jälkeen noutamassa valtavan kassillisen farkkuja, jotka minun pitäisi ystävälle korjata, paikkailla ja lyhennellä ja semmoista. Eri asia sitten milloin ehdin ja viitsin nostaa ikiaikaisen, äitivainaalta perimäni Singerin kehiin. Autan ystäviäni aina, kun voin. Järkkään bileitä, lahjakeräyksiä, lainaan kirjoja ja elokuvia, olen kuuntelevana korvana huolille. Kirjoja ja elokuvia saa aina ruinata takaisin kuukausitolkulla (eräissä tapauksissa jopa vuositolkulla) eikä kukaan kuuntele minun huoliani. Itse olen roolini valinnut, mutta joskus se vituttaa.

Töitä on oikeasti niin paljon, että ei tässä ehdi kissaa sanoa välissä. Onneksi tämä nykyinen on suurimmaksi osaksi sellaista työtä, jonka voi tosiaan unohtaa tyystin, kun astuu firman ovesta ulos ja lähtee himaan. Illat ovat ihania, kahvia tai pussikeittoa tai teetä, kirjoja, suosikkisarjoja. Tahtoisin alkaa käydä uimassa, mutta en tiedä mistä saa lihavien ihmisten uimapukuja. Ihohan mulla ei sitä uimista kestä, mutta olen päättänyt valita uimisen siitä huolimatta. Jotain on tehtävä, jotta saa selkänsä edes pikkuisen parempaan kuosiin, eikä se nyt muutenkaan mulle pahaa tee liikkua vähän. Uimahalliin on kotoa sitä paitsi vain muutama kymmenen metriä matkaa, mikä etu.

Tiistain toivotut, eli kiirekiire ja hoppuhoppu, onneks ei sentään maailmanloppu.

EASY

Kas, maanantaiaamu taas, kuinka voi olla mahdollista? Viikonloppu lensi siivillä, tapasin ystäviä ja kuuntelin runsaasti musiikkia. Selkäni on tavattoman jumissa, hartioita särkee ja lonkat ovat tulessa. Kun pääsisi hierojalle...

Töitä on niin paljon, että voisin istua tässä koneen ääressä viikon putkeen enkä silti saisi käsittelyjonoa merkittävästi purettua uusien tilausten kohdalta. Menyt viikonloppu oli osastonvaihdon jälkeen ensimmäinen, jolloin näin unia töistä eli stressitaso on aika korkea. Onneksi tänään miehitys osastollamme on täysi, joten saamme ainakin jotain aikaan.

Pähkäilen taas ihan hulluja juttuja, yritän jotenkin ajatuksissani lentää mahdollisimman kauas, ja samalla paukuttaa töitä menemään. Ehkä tämäkin viikko muuttuu helpommaksi, tämä maanantai ei tunnu yhtään hyvältä.

INNEHÅLL

Kappas helvettiä, se on tämäkin työviikko vihdoin lopuillaan. Pienesti pitäs ylitöihin tulla huomenna, mut en mä tiedä, mä jotenkin kuitenkin tahtoisin vaan nukkua huomenna. Nähtäväksi siis jää. Onneks meillä ei pakoteta ylitöihin, vaan se on jokaisen oma valinta.

Maiharit jäivät eilen hakematta, koska bussi oli myöhässä ja olin varannut pyykkitupavuoron. Sinne oli ehdittävä, muutoin pyykinpesu olisi siirtynyt liian pitkälle. Josko tänään töitten jälkeen sinne postiin pääsisin, harmittavasti se sijaitsee täysin eri suunnassa kuin elämäni, joten se ei ole koskaan mitenkään matkan varrella. Aina pitää tehdä älytön kieppi.

Kollegoista enää yksi on poissa, joten pienesti ehkä helpottaa. Helpottaa toki myös se, että on perjantai, olemme aina hyväntuulisia ja lievästi hysteerisiä perjantaisin. Nauraminen lisää työtehoa, ihan oikeasti, kyllä täällä puurretaan pää hiessä, mutta on niin mukavaa, kun on samanhenkisiä hulluja täällä hihittämässä.

Kello ei kulje, kun odottaa jotain. Jaa mitäkö? No, kotiinpääsyä ja viikonlopun alkamista. Vapaata. Ostan kaupasta ananasta ja kukkakaalia, juustoa ja kahvia. Luen loppuun tylsähkön John Grishamin, jotta pääsen etenemään seuraavaan, paljon kiinnostavampaan kirjaan. Kuuntelen musiikkia ja jossain vaiheessa on soitettava vuokraemännälle, koska neljäsataa vuotta vanha jääkaappini on nyt todellakin hajoamassa, pakastelokero oli lämmennyt itsekseen ja piti heittää siellä olleet pakastevihannekset roskiin. Jääkaappiosa on sentään vielä kylmä, mutta eihän semmoisella vanhalla raiskalla enää pärjää. (Jenkkikaapin vuokranantaja lupasi ostaa silloin, kun muutin kyseiseen asuntoon, reippaat kaksi vuotta sitten. Jaah, aika pitkä toimitusaika.)

Rakkaat, hyvää viikonloppua kaikille.

TULENNIELIJÄ

Eilinen työpäivä oli kyllä melkoinen puserrus. Ihmekeissiä pukkasi toisensa perään ja tuntui, kuin en olisi saanut mitään aikaan, vaikka koko ajan puursin ahkerasti. Tänä aamuna kustannuspaikalle pääseminenkin oli jo kauhean työn ja tuskan takana (ratikat myöhässä, metro meni nenän edestä, dösä myöhässä), mutta perillä se hysteria vasta alkoi. Osastoltamme on kahden sijaan jo kolme poissa, joten pidän yksin pystyssä ns. tavallisten asiakkaiden puolta. Hermo on kireällä ja ikihumoristinen myyntijohtaja (saanen huomauttaa, että tuo adjektiivi oli silkkaa ironiaa) häälyy koko ajan niskassa hoputtamassa. Että paina paina tyttö nyt, tän pitää olla valmis eilen. Mä olen toisaalta kyllä ainoa, joka sille sedälle pistää vastaan, ilmoitan suoraan, jos en ehdi tai kykene.

Toinen torstai putkeen, eilinen päänsisäinen ja tänpäiväinen oikea. Huominen vielä ja sitten nukun, mä nukun perjantai-illasta maanantaiaamuun, no joo, sen kun näkisi.

Kotikoneongelmaani on löytymässä ratkaisu, kiitos Marjutin, joka ilmoitti, että voi varata mulle työpaikaltaan myyntiin tulleista läppäreistä jonkun. Ihanaa, en malta odottaa, että saan sellaisen koneen, joka ei tee minua hulluksi puolen tunnin välein!

Ihanaa on myös se, että hysteerisen halvalla löytämäni maiharit ovat saapuenet lähipostiini. Vielä kun ehtis hakea ne joskus.

Tänään yritän taas keskittyä positiiviseen ja toivon, ettei tuo taivaalta satava valkoinen kama saa mieltäni ihan pohjalukemiin.

POJKEN MED HÅLET I HANDEN

On niin sekava ja kiireinen työaamu, että ei ehdi kissaa sanoa. Täysin omituisia selvittelykeissejä sataa ovista ja ikkunoista, kaikki minun niskaani, koska pari henkilöä on poissa. Teen niin kummallisia duuneja, että välillä melkein itkettää.

Valitettavasti olen myös jälleen kerran osannut lukea kalenteria täysin väärin. Olen elänyt aamusta asti torstaita ja pettymys oli valtaisa, kun ymmärsin asian oikean laidan. Vaan ei auta, onneksi sentään edes keskellä viikkoa mennään jo, ettei ole esimerkiksi tiistai tämä.

Olen täysin ja totaalisen rakastunut omaan levyhyllyyni uudestaan nyt, kun latailen sen sisältöä suloiseen pinkkiin ipodiini. On niin mahtavaa elää asioita uudestaan musiikin avulla, tuntea tunteita, jotka katosivat jo vuosikymmeniä sitten.

Olen lyhytsanainen, koska aikaa ei ole. Sata hämmentävää keissiä huohottavat niskaan ja odottavat, että selvitän ne. Miten, kun täällä ei ole edes ketään, keneltä kysyä?

Oh, kello, juokse ja liidä tuonne neljään, ole niin kiltti.

PROBLEM CHILD

Oh, musiikki, kuinka mä voisin elää ilman sitä? Mä en muistanutkaan miten hienoa on kävellä kadulla ja antaa biisin yllättää ja viedä mukanaan. Kun korviin kajahtaa nyt vaikkapa Wildheartsin Beautiful me Beautiful you, suu vetää väkisinkin hymyyn ja askel on kevyempi. Mä voisin kävellä uusissa bootseissani kymmeniä kilometrejä, antaa vain musiikin viedä.

Töissä on töitä. Älyttömästi töitä. Kiva silti, että on töitä. Etten ole työtön, esimerkiks.

Tänään fiilis on mittaamattoman paljon parempi kuin eilen, miten maanantai osasikin olla tahmea ja pitkä. Illalla sentään Kauniin Naapurin näin, palautti skannerini ja antoi samalla lahjaksi setin ihania skumppalaseja, aivan kuin minulla niille nyt varsinaisesti käyttöä olisi. Vaan ne ovat kauniit ja sopivat minulle, mustine jalkoineen. Kuinka kummallista ajatella, että kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja pitääkö minun nyt keksiä hänelle uusi nimikin. Minun tulee kovin ikävä kattoterassikahvittelujamme, juorutuokioita pihassa, yhteisiä iltoja. Elämä jatkuu toisaalla, mutta miksi minusta tuntuu, kuin jäisin jonkunlaiseen tyhjiöön?

Puhelinpäivystyvuoroni päättyy kahdeksan minuutin kuluttua, silloin tungen napit korviini ja sukellan taas sinne, mitä niin kovasti rakastan, musiikin syviin vesiin, joissa minäkin voin olla kevyt, leijailla tuulen mukana.

MOUNTAIN

Muutoin melko sujuva aamu muuttui kaaokseksi kustannuspaikalla, kun tietyn operaattorin kännyköillä ei ole kenttää ollenkaan ja tärkeimpiin ohjelmiimme pääsee kirjautumaan vain ja ainoastaan tekstarina toimitettavalla vaihtuvalla salasanalla. Puoli tuntia pihalla seisottuani sain saliksen, mahtavaa, kuinka minä edelleenkin rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta.

Duunijengi on suurimmaksi osaksi huonolla tuulella tänään, kumma miten se tarttuu. Tai en minä tiedä onko se huonoa tuulta vai vain maanantaiväsymystä ja duuniangstia. Miten vain, hiljaisuuden rikkovat vain satunnaiset yskimiset, puhelut ja koneiden humina. Itse kuuntelen musiikkia kuulokkeet päässä, litkin kahvia ja yritän orientoitua viikkoon. Jotkut biisit tuovat hymyn huulille, voi kunpa voisi antaa jollekin lahjaksi kyvyn kuunnella musiikkia samalla tavalla kuin minä.

Lähtisin jo kotiin, jos voisin. En lähde käyntiin enkä tajua puoliakaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Vaikka viikonloppu oli pitkään aikaan paras, saisi se silti olla aina ainakin päivän verran pidempi. Jos olisi varaa, tekisin nelipäiväistä työviikkoa. Jos olisi mahdollisuus, tekisin välillä etätöitä. Voi näitä loppumattomia haaveita.

Tarvitsen energiaa ja hymyjä, onneksi on tämä musiikki, Jan Stenfors korvassa.

TIME AND YOU

Kaunis Naapuri sai kauniin asuntonsa myytyä ja minä olen viettänyt viikonloppua lähinnä keskenäni, yksinolosta ja rauhasta nauttien ja liian suuria ajatuksia kelaillen. Kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja minua pelottaa, että kadotamme toisemme välimatkaan. Ei hän kauas mene, mutta silti. Perjantaina käväisin töitten jälkeen kantabaarissa, tapasin Lelun ja Hatun ja muitakin, olin liian väsynyt ja liian ilkeäkin. Suunnitelmat menivät jälleen uusiksi, vai pitäisikö sanoa palautuivat alkuperäisiinsä, kun Tampereelta tuleva ei tullutkaan ja minä sukelsin alati kiehtovaan kirjojen maailmaan, söin hyvin ja naureskelin dvd-boksillisen verran amerikkalaista sitcomia parhaimmillaan. Minä vietin isänpäivää soittamalla isälle ja istuen sen jälkeen matolaatikkoni edessä asentaen ja poistaen ja asentaen ja poistaen. Vihaan "tietokonettani", ikivanhaa purkkia, joka ei jaksa pyörittää mitään ja saa minut hyperventiloimaan raivosta. Rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta. Olisi mietittävä muuta, mentävä suihkuun ja nukkumaan, mutta mielessä on liian monta asiaa yhtä aikaa ja maanantai koittaa tuossa tuokiossa. Kelaan kilometrivauhdilla muuttamista, työtä, ihmisiä, juomisia ja syömisiä, luistelemista ja karkaamista. Tiedän kuulostavani sekavalta, mutta sellainen minä olen tänä sunnuntaina, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.

PELTIRUMPU

Päässä raikaavat täysillä ne von Hertzenin veljekset, kahvi on hyvää ja sitä on riittävästi, perjantai kolkuttaa vasenta lapaluuta ja ensimmäiset kymmenen työminuuttia olen miettinyt miten ratakiskosta väännetään, kun rautalanka ei enää riitä.

Pienoinen suunnitelmanmuutoshan tähän viikonloppuun on jo ennättänyt tulla, tietenkin, kuinkas muuten. Tamperelainen ystävä piipahtaa stadissa pikku palaverissa, jonka jälkeen tapaan hänet kantakuppilassa kenties kera irlantilaisen. Vaan muutama bisse perjantai-iltana ei estä minua viettämästä loput viikonlopusta onnellisesti kotona.

Näin unessa itseni sellaisena, kuin olin ennen. 39 kiloa, punainen tukka, suuret vihreät silmät. Unessa nykyminä ja tuo anorektikkominä tuijotimme toisiamme kauhuissamme. Vaan kyllä minä tuohon anorektikkominään taas vaihtaisin, milloin vain. Olen niin ahdistunut tästä lihavuudestani, etten oikein osaa sitä käsitellä. Menen jumiin ja ahdistun vielä enemmän, kun alan miettiä mistä se johtuu ja mitä minun pitää tehdä.

Välittömästi vaimeni iloinen mieli, käännän siis ajatukset toisaalle, teen töitä tänäänkin ahkerasti tuonne neljään saakka ja sitten vapaudun. Oikein hyvää viikonloppua!

WALKING WITH MY ANGEL

Hämmentävä torstaiaamu. Heräsin 02.40 säpsähtäen, naapurissa putosi ehkä neula lattialle tai jotain, mutta pystyin onneksi nukahtamaan uudelleen. Uneksin oudoista kaduista, kapeista kujista, joilla kuljin niitä rakastaen. Lähtemisen fiilis on todella voimakas, miten se voikaan näin vahva olla. Elämäni on hyvin, mutta pimeys ja kylmyys tekevät minulle asioita, pääni ja sydämeni sisässä. Kaipaan suuremman meren rannalle, suolaisempia tuulia haistelemaan.

Pääsisköhän sitä edes käymään jossain. Lontoon matkakin kiikkuu kyllä vielä ihan ilmassa, en ole varma, onko minulla varaa lähteä. Se olisi niin upeaa ja niin jotenkin täydellistä, mutta saapa nähdä, kuinka haaveeni käy. Lomapäivätkin on matkan ajankohdalle jo sovittu, keikkalippu hankittu. (Nyt tätä kirjoittaessa nousi oikein kunnon pakokauhu: mitäs jos en tosiaan pääsekään lähtemään koko reissuun?! APUA!!!)

Töitä on taas niin paljon, että näiden muutamien rivien kirjoittaminen on kestänyt kaksi tuntia. Ei tästä tule mitään näin, kirjoittamisesta. Jospa kävis vaikka tupakalla ja paahtais sitten suoraa putkea tuonne neljään saakka. Ja huomenna on jo perjantai, ihanaa, viikonloput ovat parhaita.

HERÄÄ!

Yllättävä kirjakauppaseikkailu pelasti eilisen niin kovin pimeän päivän. Lähdin töistä poikkeuksellisesti junalla, menin kollegan kanssa keskustaan asti ja eksyin tunnelin Kirjatorille... Hiippailin ympäri kauppaa seitsemän kirjaa sylissä, kunnes ripitin itseäni kunnolla ja vähensin määrän kolmeen. Ruokakaupasta päästyäni erehdyin ruuhkaspåraan, hyvänen aika kuinka ahdistavaa se oli. Ihmiset haisevat pahalta.

Herätessäni tähän pimeään aamuun luulin päivän olevan tiistai, mutta onneksi olin väärässä. Kalenterinlukutaidottomuuteni on omaa luokkaansa. Ei päivillä muuten väliä, mutta perjantaita taas odotan kovasti. Sitä ennen on kovasti töitä, jälleen uuden nörttiprojektin opettelu (johon sain vastuukomennuksen eilen) sekä peruskauraa kovalla sykkeellä, hirmutahdilla.

Talven alussa sen aina muistaa, kuinka kyseistä vuodenaikaa vihaa. Kylmyyttä, pimeyttä, kosteutta, liukastelua, sähköisiä hiuksia, kutisevaa ihoa. Muutaman kuukauden päästä unohtaa, että mitään muuta on koskaan ollutkaan. Keväällä herää huomaamaan, että aurinkokin on, ja se lämmittää.

Sitä odotellessa...

VINEGAR BLOOD

Elämme tiistaita, vaikka eilisen pituudesta päätellen nyt voisi olla jo torstai. En tosiaan tiedä, miksi eilinen oli niin huono päivä.

Ehkä mietin liikaa sitä, että yksi ystävä on taas hypännyt parvekkeelta, halvaantunut ja sairaalassa. Ehkä sitä, kuinka minulle tehtiin jälleen kerran Siskopienen toimesta oharit. Ehkä vain tämä helvetin kylmä ja pimeä vuodenaika tai kaikki asiat kerralla. Huumorinkukka lakastuu ja kuolee ja pitää vain odotella sen uuden verson puhkeamista kukkaan.

Illalla sain sentään jotain aikaan, pesin pyykkiä ja semmoista pientä kotihommaa. Nukuin hyvin, mutta yöni ovat jälleen armottoman lyhyitä. Heijastimestani katkesi naru, en edes näy tuolla unisena harhaillessani. Kirjakin on muutamaa sivua vaille loppu, vali vali ja nurin nurin.

Mietin ja odotan jo tulevaa viikonloppua, unelmoin kotona miihailusta, musiikin kuuntelusta, lukemisesta, elokuvan katsomisesta. Tuleva talvi sen tekee, olen viluinen ja väsynyt koko ajan. Yllätän itseni netin moninaisilta asuntojenvuokraussivuilta, etsin asuntoa Lontoosta ja New York Citystä, mietin Barcelonan työtilannetta ja Tukholmaakin taas. En halua palata Italiaan enkä Kreikkaan, vaikka molempia paikkoja rakastinkin siellä asuessani. Lenin-setä asuu Venäjällä, mutta minne minun pitäisi mennä?

Kitaristirakkaus vuosien takaa soi päässäni, väliin musiikkinsa ja väliin pelkkää puhetta. "Mä voisin viedä sut pois täältä." Vie, rakkaani, vie minut nyt!

On sukellettava työhön, jotta ei vallan villiintyisi.

SILENCE

Hysteerisen lyhyen yön jälkeen matkustaminen usvapönden pakkaseen ei kohota mieltä. Mielen kohottamiseksi mietin, että duuni ei tee ohareita, duuni pysyy täällä ja kollegat myös. On vaikea kuvitella, että jonain maanantaiaamuna duuni ei oliskaan täällä, laittais vain tekstiviestin tai soittais, että nyt ei kykene, nähdään joskus toiste.

Huomiseksi on luvattu lumisadetta tähän maailmankolkkaan. Mulla ei ole kenkiä, mä en suostu enää milloinkaan laittamaan jalkoihini niitä, joiden takia kaaduin ja mursin jalkani viime tammikuussa. Ne ovat niin liukkaat, että kaadun takuuvarmasti, jos niillä yritän eteenpäin komuta. Mistä mä löydän kestävät ja hyvännäköiset talvikengät, jotka ei maksa mitään?

Jollain lailla tökkii tämä maanantai. Tekisi mieleni silpoa jotain palasiksi, viillellä veitsellä vatsa auki, violent thoughts and a dark mind. Aamukahviin ei ollut maitoa ja pöytäni on sekaisin, kuin ajatukseni, miten tämä nyt tänään on taas niin vaikeaa.

OCH REGNET FÖLL

Viikonlopusta muodostuikin lopulta tyystin erilainen, kuin suunniteltu oli. Niin aina, niin aina.

Perjantaina vietin suunnitelmien mukaan iltaa Kauniin Naapurin luona. Join muutaman olusen ja Naapurin hankkimaa Black Mint -juomaa, joka olikin yllättäen tosi hyvää. En oikein koskaan ole ollut terävien ystävä, mutta tuo maistui kyllä. Meillä oli ihana ilta, me saimme taas puhuttua niin kuin ei muiden kanssa koskaan, meillä on syvä yhteys ja side, jonka en soisi koskaan katkeavan. Käväisimme pikaisesti myös kantabaarissa, mutta illan tarkoitus oli jo tullut täytettyä, joten kotiin suunnistin hyvissä ajoin ja nukuin mainiosti.

En ollut käynyt edes ruokakaupassa, koska tarkoitushan oli viedä Siskopieni syömään lauantaina. Ja niinhän siinä kävi, taas kerran, että Siskopieni muutti suunnitelmat, emme tavanneet emmekä syöneet emmekä menneet keikalle yhdessä. Löysin itseni istumasta kyynelsilmin kotona.

Ns. ystäväinventaario, erittäin tarpeellinen (ellei jopa pakollinen) on käynnissä edelleen ja huomaan olevani aika heikoilla. Kissalle olen jo heittänyt hyvästit, Efekti katosi täysin kartalta uuteen parisuhteeseen syöksyessään. Siskopientä en näe ikinä. Lelu on onneksi vielä elämässäni, samoin kuin Naapuri ja se ihana rouva, jonka kanssa matkustin Tampereelle. En tiedä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi nyt, ehkä paras puoli Kissassa oli se, että me tosiaan tapasimme joka ikinen viikonloppu. Muita tapasin satunnaisesti, aika harvoinkin. Kun ei ole perhettä eikä parisuhdetta, ovat ystävät se ainoa sosiaalinen verkosto ja nyt minä olen aika orpona piruna täällä.

Vietin siis lauantaipäivän miettien asioita ja itkeskellen. Illan tullen pyörähdin kioskilla ja baarissa, halasin paikalla olijat ja hymyilin, vaikka mieli teki itkeä ja vaihtaa maisemaa.

Tämän sunnuntain olen viettänyt villasukissani kahvitellen, syöden salaa satsumia (salaa, koska olen allerginen) ja aivan liian suuria ajatuksia pohtien. Onko aika lähteä? Jättää tämä kaupunki taakseen? Vaihtaa nimeä ja kansalaisuutta?

Minä en tiedä.

KISS A WISH

Hei ystävät, se on perjantai ja se on kiirepäivä ja se on mukava päivä.

Kaunis Naapuri kutsui minut täksi illaksi luokseen, mikä on ihan parasta, sillä emme ole tavanneet ikiaikoihin kaksistaan, ihan rauhassa. Uhkaili minttuviinasnapseilla, minä vien muutaman keskiketterän ja pari levyä. Oi miten odotankaan iltaa jo, vaikka aamu on hädin tuskin alkanutkaan vielä.

Huomenna yllätän itseni ja ympäristöni painumalla Adam Lambertin keikalle. (En pysty edes kirjoittamaan tuota lausetta hihittämättä.) Ilmaisista lipuista ei vain kieltäydytä, joten sinne vie tieni. Saa sitten nähdä koenko jonkinlaisen herätyksen (en tiedä musiikistaan yhtään niin helvetin mitään) vai kälätämmekö vain Siskopienen kanssa omiamme. Niin, tosiaan, Siskopienen kanssa olen menossa, jonka johdosta rasti seinään ja hatut pois! Emme ole onnistuneet tapaamaan pitkään aikaan, joten luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Syömään hänet vien ennen keikkaa, saamallani lahjakortilla tietenkin.

Aamukahvi on kulautettu, hommia piisaa, nyt uppoudun niihin, jotta pääsen täältä tänään poiskin. Viikonloppua!

THELMA & LOUISE

Selvisin rahasukuiselta kuolemalta taas kerran, kun tartuin talouspäällikön viimevuotiseen tarjoukseen lainata rahat firmalta. Olo on kuitenkin jollain lailla likainen ja saastunut, vaikka samaan aikaan sydämeltäni putosi melkoisen painava kivi. Se, että olen nyt jumissa tähän firmaan joitakin kuukausia, ei juuri nyt ole mikään ongelma, sillä minä viihdyn täällä tosi hyvin osastonvaihdoksen jälkeen.

Hyvää mieltä eiliseen toi myös työpaikalle saamani posti: eräs asiakas, jonka asiat ja viisi konetta hoitelin kiireisenä päivänä puolen tunnin varoitusajalla, lähetti minulle 50 euron lahjakortin edustamansa ketjun ravintoloihin! Viisikymmentä euroa! Hillittömän hieno lahja hienolta asiakkaalta.

Viime yön nukuin hyvin ja tiedän tämän päivän olevan siksikin parempi. Tosin unessa tiirailin jotain valvontakameroiden tallenteita ja selvitin epäiltyjen tappajien liikkeitä, agentti Lostis seikkaili siis jälleen. Jostainhan nuo kumpuavat, seikkailu-unet, mitä lie ikinä kompensoinkaan, tapahtumaköyhää arkeani kai?

Nyt lisää kahvia, muutama helppo aamukeissi, jotta pääsee vauhtiin. Torstai, ystävät, hieno meininki!

VEDENALAISEEN KAUPUNKIIN

Pimeä, sateinen ja tuulinen aamu, jolloin luut jäätyvät ja tukka tulee kolmen minuutin kuluttua perässä. Olen edelleen mega-ahdistunut rahahommien takia, mutta sain sentään vuokran maksettua, mikä helpotuksella todettakoon. Rahaa jäi seitsemän euroa seuraavaan tilipäivään saakka, eli ei paljon hampaita naurata, mutta mielessäni olen kuvitellut keksineeni tähän tilanteeseen ratkaisun, eri asia sitten onnistuuko se.

Töitä piisaa taas ja lisää tunkee ovista ja ikkunoista. Päivät kuluvat nopeasti, kun puuhaa riittää, se on hyvä asia ja nautin myös suunnattomasti tällä osastolla vallitsevasta hersyvästä tunnelmasta. Välillä kiroamme ja pärräämme suureen ääneen, väliin taas nauramme hysteerisinä vedet silmissä. Töitä, niitä teemme koko ajan ja saamme paljon aikaan.

Kelaan mielessäni nyt paljon perhe- ja sukuasioita. Sain meiliä Serkku-P:ltä, joka asuu tuossa lähikaupungissa. Haluaa taas olla yhteyksissä ja tavata. Minä kirjoitin, että niinkö se toimii, että kun minä sairastun ja joudun mielisaaraalaan, niin yhteys katkeaa, mutta minun pitäisi heti olla tassua antamassa, kun hän haluaa välejä palauttaa. Kovaa tekstiä, vastasi Serkku-P ja selitteli jotain. Muutama meili on vaihdettu, mutta en halua uskoa enkä luottaa ihmiseen, joka on elämästäni kadonnut niin monta kertaa ennenkin.

Vietän henkilökohtaista kahvihetkeä suureen huiviini kietoutuen, sähkölämmittimen puhalluksessa. Keskiviikkoa, hyvät ihmiset.

MATKALLA TUNTEMATTOMAAN

Superahdistuma hyökyi ylleni eilen illalla, kun tajusin, että en mitenkään taas pärjää taloudellisesti ottamatta joko koko tulevaa liksaa kottina tai lainaamalla joltakin rahaa. Jumalauta, tämä on se ainainen helvetin tonnin-puolentoista vaje. Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, että pääsee edes jollain lailla balanssiin rahojensa kanssa? Olisi vasta päivää ennen tilipäivää nollilla, mutta pärjäisi? Minä ahdistun hengiltä tämän asian takia, keuhkot painuvat kasaan enkä voi olla ajattelematta sitä, tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Mä teen töitä, mä aherran joka ikinen päivä, mutta silti mä olen aina peeaa. Tämä, jos joku, on niin perseestä, etten voi sitä muulla tavoin ilmaista.

Tänään on zen kaukana, kun mieli tekisi kirkua ja parkua ja juosta kanikonttoriin äitivainaan pienten korujen kanssa. Kuin siitä jotain hyötyä olisi, muutama kymppi, eikä se nyt vain yksinkertaisesti riitä mihinkään.

Tonnin laina, jota lyhentäisin 150-200 euroa kuussa. Siitä on kysymys. Ja sitä en saa, en mistään, vaikka miten venyttäisin jäljellä olevia aivosolujani.

On hirveää olla tässä tilanteessa, vaikka muutoin elämäni on tällä hetkellä lähes täydellistä.

SUPER FREAK FAMILY

Viikonlopun tynkä huristeli ohi, vilkutti mennessään vain. Perjantai-illan pyykkitupashow'n jälkeen nukuin hysteerisen lyhyen yön ja lauantaina tuiln töihin silmät ristissä. Yllättävän paljon sitä kuitenkin sai aikaan, kun puhelimet eivät soineet eikä kukaan tullut kysymään minulta mitään koko päivänä. Lauantai-ilta menikin sitten ystäviä tavatessa ja kantabaarissa hurvitellessa. Aikaisin minä kotiin lähdin, olin väsynyt ja nukuinkin sitten hyvät, pitkät unet. Eilinen oli sunnuntai parhaimmillaan, kahvia ja murhamysteerejä, pizzaa ja tekstiviestejä.

Elämä on todellista luksusta, kun sunnuntaita ei tarvitse viettää duuniangstin kourissa.

Entisellä osastollani aloitti kaksi uutta työntekijää tänään. Teki mieli paijata päästä pieniä poikia ja sanoa, että kyllä se siitä, muitakin työpaikkoja on. Että ei siihen kuole, jos ensimmäinen työpaikka elämässä on kamala. Palkkaavat noita nuoria vastavalmistuneita poikia, koska niitä voi vedättää palkka- ja muissa työsuhdeasioissa helpommin kuin kaltaistani kokeneempaa kansalaista.

Tänään ajattelen jostain syystä veljeäni ja sitä, ettemme ole tekemisissä emmekä väleissä. Olisipa minullakin perhe. Perhe, johon voisi luottaa ja joka rakastaisi minua. Hyvin minä pärjään ilmankin, mutta mikä ilo se olisi.

BESIDE YOU

Ah, perjantai, päivistä paras, vaikka olenkin tulossa huomenna töihin. On niin kovasti ruuhkaa, että tulen hieman purkamaan käsittelyjonoa.

Illalla hoidan pyykkihommia ja ehkä teen jotain kivaa pastaa ruoaksi. On aivan liian kauan siitä, kun olen viimeksi tehnyt hurmaavaa kanapastaani, joten siihen taidan ruveta tänään. Huomenna sitten ehkä töistä palattuani muutama tuoppi kantabaarissa, mistä todennäköisesti poistun välittömästi Kirjan ja Kissan saapuessa paikalle.

Myöhästyin aamulla dösästä ja näin ollen kymmenen minuuttia töistä. Hmph. Aamut ovat olleet vaikeita tällä viikolla, univaje on suuri, koska nukahdan vasta niin myöhään. En ymmärrä, miten jotkut voivat nukahtaa vain painamalla pään tyynyyn.

Päässä soi otsikon mukainen biisi, nautiskelen kollegan tarjoamaa tikkaria ja paukutan duunia. Elämäni ei ole ollenkaan hassumpaa!

NO MORE MR. NICE GUY

Eilinen työpäivä oli raskas ja täynnä ihmeellisiä poikkeuskeissejä, joiden hoitaminen vei paljon energiaa. Sain kuitenkin illalla tekstiviestin esimieheltäni: "Todella hyvin hoidettu se ___. Kiitos!" Vau. Aika mieletön juttu. Olen niin onnellinen osastovaihdoksestani edelleen.

Aikainen aamuni oli tavattoman tahmea, olisin voinut nukkua vielä ainakin viikon. Pimeys ja kylmyys, ne väsyttävät minut, uuvuttavat uniseksi harhailijaksi. Onneksi työporukan aamut ovat nauruisia ja piristäviä, töitä on aivan hirveästi, mutta fiilis on meillä kyllä kohdallaan. Tsempataan toisiamme, lauletaan välillä falsettikuorossa, nauretaan hysteerisesti ja autetaan, missä voidaan. Oikea tekemisen meininki.

Ulkona on sateista ja kylmää, raskas työpäivä on vasta alussa. Vaan tuulta päin, eihän tässä muu auta.

A LETTER TO ELISE

Että minä oppisin kunnioittamaan, arvostamaan, olemaan enemmän itseni. Tulla enemmän itsekseen, elämän tarkoitustako minä tässä olen keksimässä vai joutavaa sanahelinääkö sekin? Itsensä rakastamisen ajatuskin on minulle vieras, minulle riittäisi toimeen tuleminen. Olla muiden silmissä jotain aivan muuta kuin omissaan, sitäkään minä en käsitä enkä voi muuksi muuttaa sitä ihmetystä, jonka minulle suovat ne ihmiset, jotka lähelläni viihtyvät ja sanovat minua rakastavansa. Mitään sellaista en itsestäni ole löytänyt kuin he. Mitään sellaista en itsessäni näe, korvaamatonta tai uniikkia.

Että minä oppisin olemaan enemmän itseni. Mutta maltilla, en tahdo jaksaa enää heittäytyä joka tunteen vietäväksi. On välillä pysähdyttävä, kuunneltava, pohdittava itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuin varmistaisi sen, että tietää heittäytyvänsä... Mustavalkoinen, sitä se on aina ollut, mutta opettelen näkemään harmaan sävyjä. Edes yhden tahi kaksi, sekin tekisi elämästäni nyt yksinkertaisempaa. En tahdo olla niin ehdoton enää. Ehdoton, kuin silloin, kun se oli joko tai. "Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään niiden välissä", kuten sinä sanoit, Elise, missä sinä olet nyt, kun minä tahdon kysyä sinulta asioita; naiseudestasi ja väreistäsi? Missä olet nyt, kun minun olisi saatava kuulla sinun tumma äänesi, loputtoman pitkät lauseesi, joista en koskaan ymmärtänyt kaikkea?

Että minä näkisin itseni toisten silmin. Näkisin sen, joka olen, josta en paljoa pidä. Sen, jonka muut näkevät, onko ympärilläni muuri vai olenko avoinna maailmaa varten? Olenko ylpeä, onko silmissäni harso, olenko pieni vai jättimäinen, fyysisesti JA psyykkisesti? Että minä kuulisin edes kerran oman ääneni, miksi senkin pitää olla fyysisesti mahdotonta? Elise tietäisi, minä olen jo unohtanut.

Että minä löytäisin suunnan. Kartan, kompassin, merimerkit. Liu'unko minä taas alas vai olenko jo tasamaalla? Olenko korkeimmalla huipullani? Se minua pelottaa, että tämä on se, korkeammalle en koskaan pääse. Että on väistämätöntä pudota uudelleen, again and again. Ja se syöksy, onko sen aina oltava niin loiva, että sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä ja seisoo jäisellä parvekkeen kaiteella keskellä yötä itkemässä, eikä näe eteensä edes sentin vertaa, tuntee vain sen huimauksen ja pakahduttavan tuskan. Tuskan, joka murskaa alleen omalla päätöksellään, jostain se tulee enkä minä koskaan voi olla varma milloin ja mistä ja minkä takia. Se pimeys... Se on niin kaikenkattava, se on murskaava ja tukahduttava, se puristaa keuhkot kasaan eikä anna vetää henkeä, sitä joutuu hyperventilaatioon ja säikähtää sitä ja hyperventiloi kahta pahemmin. Ja itkee, se ei lopu, se ei helpota oloa yhtään, se vain vavisuttaa koko vartaloa puuskaisena ja sitä pelkää, koska se ei lopu ja lopulta pelkää, että mitä jos se loppuukin, mitä silloin jää? Jos tuska revitään yhtäkkiä pois, ei olekaan enää turvasatamaa, sillä juuri sellainen tuska se on. Se ottaa syliin ja pitää otteessaan ja siihen alkaa uskoa ja luottaa, että tämä on, tämä pysyy, tämä on kaikki mitä maailmalla on minulle antaa ja minä kääriydyn siihen kuin lämpimään villatakkiin, vaikka se on kylmä, Tukholman syndroomaa on niin monenlaista, Elise. Että kokee turvaksi sen, mikä tappaa. Lopulta se tappaa, sitä en epäile hetkeäkään, tiedäthän sen.

Hampuri oli minulle vieras ja kylmä. Entiset kotikatuni pelottavan autioita, elämän jälkiä kai sieltä etsin. En löytänyt, menneisyyden haamuja vain. Tuolla makasi kerran Karl, nauroi niin, että ei pystynyt enää seisomaan. Karl kuoli Amsterdamissa, senkin minä muistin. Ja Helenan, minä muistin Helenan. Siniseksi muuttuneen ihon, turvonneen kielen ja nahkean tunnun, kuoleman hajun. Ei ollut enää Blau'a, jonne mennä istumaan tuntikausiksi tupakansavuun, kiistelemään politiikasta ja nauramaan Leon puujalkavitseille. Poissa, kaikki poissa, sinäkin, Elise.

Että minä oppisin hyväksymään maailmaa. Osan siitä, ehkä pienen murusen kerrallaan. En minä suuruudenhullu ole, en minä koskaan tule kaikkea hyväksymään, mutta jos itseni, palasina kerrallaan. Minun ihmiseni, minun kotini, minun työni, minun koko helvetin olemassaoloni. Että siinä se on, katso keski-ikäisyytesi peiliin ja hyväksy se: Näin kävi ja tässä ollaan. Ei tullut glamouria eikä vallankumousta, ei heroiinikuolemaa eikä unelma-ammattia. Tuli keski-ikä, tuli arki, tuli päättymätön tyytymättömyys itseen ja siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Tuli vatsahaava ja suoranainen inho omaa työtä kohtaan, kaikkea sitä tarpeettomuutta kohtaan, mitä se minulle edustaa. Miksen ole Guatemalassa rokottamassa vauvoja? Sitomassa itseäni puuhun kiinni jossain sademetsässä? Jakamassa yhteistä hyvää vallankumouksen lapsille? Voi Elise, niinhän me sen halusimme.

Että minä näkisin jotain tarkoitusta tällä. Ettei kaikki tuntuisi niin yhdentekevältä. Kun mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu liikaa. Kun nukkuminen tuo ainoan hetken vuorokauteen, jolloin todella tuntee elävänsä. Unet, näen niitä taas. Niissä lennän pommilastissa olevaa helikopteria joen yllä, teen aatteeni puolesta minkä sinäkin olisit tehnyt, lennän patorakennelmaan ja räjähdän taivaan tuuliin. Viimeisenä näen Helenan kasvot, hän lentää minua matalammalla, mutta tavoitan hänen katseensa juuri ennen loppua. Sinä nauttisit siitä näystä, Elise, hän oli niin eloisa ja onnellinen, osa ratkaisua. Joskus minä menen sinne unessa, Hampuriin, istun Blaussa odottamassa koko jengiä. Joku tulee ja ja sujauttaa minulle lautasliinan, johon on raapustettu "tänään ei uskalla tulla, tule Kellariin." Ja minä tyynesti, sivuilleni vilkuilematta, astun ulos ja lähden kiertoteitä kävelemään, tarkistaen huolellisesti, että aseeni on ladattu ja minulla on aseelle esteetön pääsy. Junat, bussit, sade ja sumu, ja minä olen taas siellä, missä minun pitääkin. Muistatko sinä, Elise? Ne autiot huoneistot, joita vuokrasimme, ehkä patja lattialla ja Che seinällä. Kuppi kitkerää kahvia ja kolme savuketta, varsinainen aamiainen sekin.

Että minä uskaltaisin kaikesta huolimatta vielä hypätä. Etten jänistäisi pelon vuoksi, tuskan vuoksi. Sillä nyt minulla on se tilaisuus, tilaisuus, jota ei vuosiin ole eteeni tullut. Ensimmäinen, Elise, minä uskallan sanoa, että ensimmäinen. Liekki on korkea ja se palaa puhtaasti. Hiipumista minä pelkään, enemmän kuin mitään. En hiillosta, se olisi hyvä, vaan liekin sammumista yks kaks yllättäen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty ja ennen kaikkea tunnettu. Että jäljelle ei jäisi mitään, toveruuskin olisi parempi. "Ei meistä ystäviä voi tulla ikinä, me katsottiin samaan liekkiin liian läheltä." Sitä kammoksun, kaunaa, katkeruutta ja kostoa. Että toinen menisi ja lakkaisi olemasta, lakkaisi tuntumasta miltään. Että katoaisi se tuli, liekki, sammuisi sihahtaen eikä jättäisi edes muistoa lämmöstä ja valosta, että kuolisi kuin seinään sekunnissa. Tai vielä, enemmän, tietenkin, että jäisi kytemään minuun, kuin viimeksi, enkä voisi antaa anteeksi enkä unohtaa. Että jäisin siihen pirulliseen oravanpyörään, mitä teit ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja miksen se ole enää minä, en koskaan enää minä. Ja taas päädytään parvekkeen jäiselle kaiteelle kyynelsilmin, eläimen ulinaa muistuttava ääni kurkusta kohoten, iso lihaveitsi kädessä kimmeltäen, pimeän syliin, tiukasti sulkeutuen.

Että minä osaisin. Tuntea ja ajatella, molempia, suunnitella ja silti uskaltaa. Mustavalkoisuutta on sen verran jäljellä, etten tiedä miten tunnetaan ja ajatellaan yhtä aikaa. Menen joko tai ja se sattuu, se pelottaa ja pakottaa painamaan jarruja, eksymään, harhailemaan itsensä sisällä, ympyrää ja ympyrää ja taas. Asumista olen miettinyt, senhän arvaa, että osaanko minä ja jos, niin miten? Tilaa ja rauhaa, aikaa ja tilaa. Ei näin, Elise, tiedäthän sinä sen? Ei näin, että minua vihloo, ja tarvitsen ilmaa ja haukon henkeäni aivan turhaan. Joku vie ilmani. Tilani. Aikani. Rauhani. Ja samaan aikaan, niin, niin minä haluankin sen olevan. Että olemme kuin liimatut, että minusta pidetään kiinni ja minä saan pitää kiinni takaisin. Eikä ainoastaan toisen nukkuessa, kuten ennen, vaan tämän minä haluan kohdata päivänvalossa, selvänä, kirkkaana, tuoreena ja lämpimänä.

Että minä selviäisin tämän syksyn ja talven. Keväällä kaikki on toisin. Saan valoa ja lämpöä ulkoilmastakin, muistatko sinä Elise? Kun maan alla vietetyt viikot tuntuivat kelmeytenä ihossa ja tunkkaisuutena pään sisällä, puuroutuvina ajatuksina, heikentyneinä aisteina?

Että minä uskaltaisin pakata tavarani ja hoitaa asian. Naps, poikki vanha napanuora ja uuteen elämään. Elämään, jossa on aikuinen ja lapsi ja ystäväpariskuntia ja häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ja syntymäpäiviä, vuosipäiviä ja kesälomia. Joulu --- Elise, minä ajattelen jo joulua! Että jos tämä olisi se, ensimmäinen. Ja että niitä voisi tulla lisää, enemmän, monta. Että kasvaisin viimein ehjemmäksi, enemmän omaksi itsekseni. Että osaisin sanoa kyllä, vaikka tarkoitan ehkä. Että uskaltaisin sanoa tahdon, vaikka todellisuudessa minä en tiedä. Kuinka voisinkaan, kun en vielä edes tunne itseäni uudestaan, viimeinen kuiluni oli niin syvä, melkein pohjaton. Voiko sirpaleista saada kasaan mitään ehjää enää? Kuinka paljon olen muuttunut, mihin suuntaan ja miten? Tiedän isojen asioiden olevan käsillä, melkein jo tässä, melkein jo kohdalla. Kuin olisin nähnyt ja kuullut ja tuntenut sen jo, muutoksen.

Että minä uskaltaisin kadota hiukan. Avautua uudelle, olla enemmän itseni, mutta toisen kanssa. Ruokkia häntä olemaan itsensä ja odottaa samaa takaisin. Auttaa, niin kuin nyt minä pystyisin ketään kantamaan. Mutta pystynhän minä, jos tarvitsee, onhan se nähty jo moneen kertaan. En minä muiden kanssa luovuta, itseni vain. Miten sekin on mahdollista, en tajua, mutta niin on aina ollut. Kuin siirtäisin itseni sivuun, en minä ole tärkeä, muut ovat. Mitä siitä, että vietän yöni siinä helvetin parvekkeen kaiteella? Päivisin minä olen muille läsnä, öisin vain itselleni.

Että minä osaisin antaa vähän vähemmän. Ottamista olisi opeteltava. Pyytämistä, jopa vaatimista. Kun on niin monta kertaa tyrmätty, tuleeko jo aivovaurio, jos yrittää vielä? En tahtoisi hänen tekevän niin, Elise. En hänen, enkä kenenkään muunkaan. Niin monta ihmistä minua repimässä, kun en itsekään pysy keskenäni kasassa. Yksi heistä ei kuuntele minua, ei kuuntele minua koskaan. Puhuu itsestään ja tunteistaan ja toistaa samat saatanan lauseet neljä tuhatta kertaa. Kun minä yritän puhua, ja luoja paratkoon minä olen yrittänyt, hän sulkee suuni puhumalla päälle. Ja suuttuu, kun itse tekee oharit minulle. Ruinaa tapaamista ja unohtaa sen saman tien, kun päivä on saatu sovittua. Valittaa narsistimiehestään, vaikka itse taitaa olla. Marttyyrikompleksinen nyt ainakin. Bipoläärinenkin. En jaksa antaa hänelle enää yhtään, en murustakaan, hän on imenyt minut jo kuiviin. Että minä sen uskaltaisin sanoa, hillitysti ilmoittaa, niin selvin sanoin, ettei väärinkäsitysten vaaraa olisi.

Että olisin enemmän minä, Elise. Sellainen kuin olin Hampurissa ennen, mutta vielä enemmän. Että minä riisuisin metaforat ja puhuisin sen, mitä pitää, niin, että kaikki ymmärtäisivät ja viesti kiirisi eteenpäin. Viesti vallankumouksen ja rakkauden, pyyteettömän ihmisten auttamisen. Tieto on valtaa, mutta valta tekee sokeaksi. Minä tiedän aika vähän, mutta jos sinä olisit täällä, Elise, sinä kertoisit minulle tarvitsemani. Minä luotan sinuun vieläkin, en niihin, jotka popularisoivat puheesi, typistivät manifestisi kolmen markan iskulauseiksi ja yhdeksi logoksi. Anna minulle sinun ajatuksesi, sinun kielesi, sinun matala, rauhallinen äänesi. Että minä tulisin enemmän minuksi, en sinuksi Elise, en minä koskaan voisi.

Tämä kaupunki on ollut minulle puolen vuoden ajan hyvin pieni ja hyvin kaunis. Olen nauranut paljon ja itkenyt myös. Kohdannut uusia, kokonaan uusia, jättänyt taakseni monta, jotka eivät minkään arvoisia olleet, vaikka luulin niin. Silmäni ovat auenneet ja yritän olla puhdas. Puhdas, ilman suojamuuria, minä, enemmän itseni. Ilman muovia. Maskitta, ilman valepukua. Yritän uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka tiedän toisin. Tiedän, että ihminen on ihmiselle ja susi, ja että olen otollinen maalitaulu ja kohde, koska pimeys vielä roikkuu minussa, se ei ole päästänyt minusta irti vielä kokonaan. En tiedä päästääkö se koskaan, kokonaan. Sen näkee minusta, jos osaa katsoa, enkä minä tiedä kuka osaa ja kuka ei. Sitä en pysty lukemaan, en kuulemaan enkä kirjoittamaan. En säveltämään, en maalaamaan enkä savesta muovaamaan. Ei ole yleispäteviä tuntomerkkejä eikä mitään, mistä voisin varmuudella sanoa, että tuo se on, tuohon laitan näppini ja tunnen sen, sinun pahuutesi ja tarpeesi satuttaa minua. Mitä sinä sillä voitat? Mikä tekee siitä niin nautinnollista? Mikä on paras hetki, se, kun näet loukkaavasi vai se, kun murrun? Vai kenties se, kun pääset kertomaan asiasta eteenpäin? Minä yritän pysyä puhtaana Elise, mutta se on vaikeaa. Vaikeampaa kuin uskoisit.

Että tulisi enemmän itsekseen. Koko elämän mittainen tehtävä. Uskaltaisi ja osaisi, ei pelkäisi mitään pahaa. Ei antaisi pimeyden viedä enää kokonaan, ei antaisi syliinsä hukuttaa. Pysyisi pinnalla, omana itsenään, nousisi rantaan ja sytyttäisi nuotion. Lämmittelisi hetken ja jatkaisi matkaa.

(Minä kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin alunperin marraskuussa 2007, mutta edelleen löydän tästä niin paljon, että halusin julkaista tämän uudelleen.)

SO INTO YOU

Voi öiden lyhyyttä ja väsymyksen määrää. Pitäisi ehkä laittaa kännykkään muistutus illaksi, että tajuaisi mennä nukkumaan.

Elämälle kiitos kämpässäni oli jälleen lämmin, kun eilen illalla sinne pääsin. Parin päivän lämpökatkos ei varmasti ollut helppo niille asukkaille, jotka ovat kotonaan, pari lähes liikuntakyvytöntä vanhusta meidänkin talossa asuu.

Tampereen muisto alkaa haalistua mielessä, niinhän aina käy. Onneksi fiilis on edelleen hyvä ja jollain lailla vapaa. Luulen, että tuolla reissulla tulee olemaan aika kauaskantoisiakin vaikutuksia, ainakin tiettyihin ystävyyssuhteisiin se vaikutti runsaasti. Enkä puhu nyt vain Kissasta, puhun siitä ystävästä, jonka kanssa reissussa olin sekä niistä, jotka siellä tapasin. Tärkeitä asioita, tärkeitä oivalluksia. Ystävyyden syvin olemus, aikuisen ystävyyden muoto. (Minua kammottaa kirjoittaa tällaista, mutta hei, ikä ei tule yksin.)

Sekavat sanat, ei keskittymiskykyä juuri nyt. Eilisessä työpalaverissa minut nimettiin vastuulliseksi taas yhdessä jutussa, joka on opeteltava huolella. Sain vastuun, koska olen nörtti, esimieheni mukaan. Heh, jos nörteillä tarkoitetaan pitkätukkaisia nahkatakkisia rokkidiggareita, niin kyllä, ilman muuta, nörttihän minä.

Duunia, duunia, duunia. Arkea. Pienesti hymyillen painan pääni ja pakerran, kunnes illalla taas pääsen ihmettelemään muuta.

HUSH HUSH

Kotikolossa on lämmitys pois päältä, itse asiassa koko talossa kaksi vuorokautta. Olen siis luitani myöten jäässä. Aamudösä oli jäätävä ja työpaikka kuin pakastin. Mahtavaa. Vihaan palelemista, olen aina vihannut, ja nyt siitä joutuu kärsimään ihan joka paikassa.

Olen miettinyt paljon Kissaa ja kaikkea sitä, mikä ns. ystävyydessämme mättää. On tullut tosiaankin aika jättää hänet taakseen, vaikka samalla menettää paljon naurua. Ne naurut eivät korvaa sitä kipua, jonka hän minulle aiheuttaa vähättelemällä minua, haukkumalla juuri niitä asioita minussa, joista olen eniten epävarma ja jotka ovat niitä elämäni todellisia kipupisteitä.

On tullut siis aika katsoa uusiin suuntiin. Onneksi minulla on oikeitakin ystäviä, niitä, jotka ovat tukenani ja rakastavat minua siitä huolimatta, että olen ruma ja lihava. Niitä, jotka osaavat katsoa sen ohi, syvemmälle.

Tiistai on palelevainen ja kiireinen, ylitöitäkin pitäisi jaksaa. Katsotaan nyt, voipi olla, että neljän aikaan jalat vievät bussipysäkille kuin itsestään ja tulen vasta lauantaina tekemään överiä. On hyvä, joskin vähän tyhjä olo.

MIRACLE

Näin se kolisee arki taas eteen, liki täydellisen viikonlopun jälkeen. Tampere oli minulle kaunis ja hyvä, näkemäni keikat silkkaa autuutta. Ystäviäkin näin, Rumpalin ja Kirjailijan sekä Radiomiehen kaukaa Eskilstunasta. Voi halausten määrää, voi hymyjä. Palasin kotiin eilen, ajomatka Tampereelta stadiin venähti yllättävästi, kun autosta hajosi rengas ja sitä piti ryhtyä Hämeenlinnassa vaihtamaan. Onneksi mestoilta löytyi kirjakauppa, jossa tarjouspokkarit löysivät tiensä laukkuuni. Kun vihdoin pääsin kotikulmille, poikkesin piskuisessa kulmabaarissa, jossa Kissa ja Kirja sekä Prätkähiiri minua jo odottivat. Kissa avasi sanaisen arkkunsa ja totesi minun näyttävän kauhealta, ettei totuus unohtuisi. (Vasta viikko sitten hän parjasi minua painostani johtuen.) Niin katosivat suurin osa hyvistä fiiliksistäni, kuin märkä rätti vasten kasvoja, vaan tänään yritän olla positiivinen ja unohtaa sen ämmän.

Töitä on paljon, kahviakin on, silmäni ovat kuin täynnä roskia ja kurkkuni karhea. Mansen vesi ei sopinut iholleni, joka ratkeili liitoksistaan jo toisena päivänä. Keskityn, hengitän, olen löytämäisilläni zenin, ihan kohta.

Rakastan ystäviäni, mutta nyt niitä on yksi vähemmän. Kissa ei enää saa loukata minua, joten pysyn erossa hänestä.

HANNU JA KERTTU

Oho, torstai, kova kiire töissä, enkä tajua mitään. Story of my life. No ei, naputan kipikapivauhtia duuneja, ettei ole huono omatunto huomisesta vapaasta. Vaan ajatukset ovat toki jo ihan muualla, yllättäen, tallaan ihan muita katuja ihan muussa seurassa.

Eilisiltana pyykkituparumban lomassa tuli lauleltuakin vähän, kuinka hyvää se minulle tekeekään. Ääni on aika romuna, kun en ole sitä availlut pitkään aikaan, mutta matalampi skaala kuulosti kyllä ihan hyvältä. Matalassa rekisterissä ääneni on tumma, metsäinen ja savuinen, korkeampi rekisteri on toimiessaan lasinkirkas, melkein eteerinen. (Heh, melkein kuin viininmaistelutermejä!) Oli mukavaa saada edes sitä matalaa rekisteriä auki, naapureiden tunnelmista en kyllä osaa sanoa...

Reppu on pakattu puhtailla vaatteilla ja suihkukamoilla, käsilaukussa on kirja ja mieli on avoin ja odottava. Poistun neljän maissa internjetin ihmeellisestä maailmasta ja palailen på Söndag, jos kaikki menee, kuten on suunniteltu. Oikein nastaa viikonloppua kaikille!

THE QUEEN OF LEAVING

Torstai lähenee, se on ihan tuossa tuokiossa, se on yhden työpäivän, kiireisen pyykkitupatiskauspakkausillan jälkeisten yöunien päässä. Voi, miten minä olen iloisen odotuksen vallassa, enkä minä nyt tarkoita mitään tiettyä asiaa tai ketään tiettyä henkilöä tai mitään. Kunhan vain olen innoissani siitä, että pääsen pitkäksi viikonlopuksi pois töistä, pois Helsingistä ja semmoista pientä luksushommaa, että pääsen hotellin sänkyyn nukkumaan. Tietenkin odotan myös keikkoja, jotka tulen kokemaan ja ystäviä, joita tapaan. Ja minkähän takia koen tarvetta selitellä intoani, sekin on kyllä kummaa. Kai kaikki tajuavat ihan muutenkin, kuinka kivaa on lähteä reissuun hetkeksi.

Kävin eilen todella pitkästä aikaa pienesti ostoksilla. Löysin kahdella kympillä aivan loistavat laadukkaat rintsikat, ovh olisi ollut 49,95, mutta sattuivat olemaan alessa. Mielettömän onnistunut ostos, joka tuli tosi tarpeeseen! Ostin myös pitkävartiset sukat ja leggingsit (housujen tai hameen alla pidettäviksi, minä en voi käsittää miten niitä voi joku käyttää housujen sijaan!) sekä hiustenhoitoainetta. Nyt on monen kuukauden shoppailutarve tyydytetty! (Tai no, jonnekin lihavien ihmisten housukauppaan olisi päästävä kyllä, mutta en minä tiedä, missä semmoisia edes on. Ehkäpä googeloin.)

Laitoin kahvin valumaan, sähköpostilaatikko ratkeilee liitoksistaan, päivän työrupeama tulee olemaan taas määrältään kovin suuri, joten en minä tässä ehdi jaaritella. Kivaa keskiviikkoa!

KRÄM

Oi, tiistai, enää muutama päivä, niin pääsen lennähtämään vapaalle ja Tampereelle. Elämässä piisaa tosi kivoja asioita, ihania ihmisiä, villasukkia ja kahvia. Olen suorastaan typrtynyt tästä kaikesta kivasta, positiivisesta elämässäni. En muista, milloin oloni olisi ollut tällainen, käyn töissä ja vietän vapaa-aikaa ystävien kanssa ja yksin. Tuskin koskaan on mikään vaihe elämässäni ollut näin tasainen, näin onnellinen. Eihän tämä tietenkään kestää voi, en minä siihen hetkeäkään usko, mutta nautin joka sekunnista!

Töitä on vaikka muille jakaa, paukutan kiivaasti kiireellisiä tapauksia koneelle, hoputan pakkaamoa, hyräilen, kuuntelen kollegoiden hysteriaa ja naureskelen mukana. Meillä on hyvä tiimi, hyvä meininki, hyvä tyyli.

Järjestän ajatuksiani, jotten enää kelaisi niitä sanoja, jotka viikonloppuna kuulin. (Vatsanpohjaan ilmaantui perhosparvi saman tien...)

HAMMERSMITH PALAIS

Nämä perjantain ja maanantain väliset yöt ovat aivan liian lyhyitä. Olen todella väsynyt ja minun pitäisi jaksaa tehdä pari tuntia ylitöitäkin tänään. Vaan ihania hetkiä on taas elämään mahtunut, voi hyvänen aika sentään.

Perjantainen kuvauskeikka peruuntui ja vietin sen sijaan iltaa kantabaarissa ystävien kanssa. Ilta oli tosi mukava, Naapurin kanssa käveltiin yhtä matkaa yöllä kotiin. Lauantaina tapasin Tampereelta saapuneen ystäväni sekä irlantilasrokkarin, joiden kanssa baareiltiin ensin Kalliossa ja suunnistimme sitten keskustaan. Michael Monroen keikka oli täysin uskomaton. Lauloimme villisti mukana ja saimme hyviä kuvia ja videota. Keikan jälkeen poikkesimme vielä Ilveksessä, sitten hyppäsimme irlantilaisen kanssa taksiin ja hurautimme takaisin kantabaariin illan viimeiselle oluelle. Mikä ihana päivä ja ilta! Parasta on, että tapaan tamperelaisen uudestaan jo vajaan viikon kuluttua.

Eilinen päivä meni väsymyssumussa. Jaksoin kuitenkin lähteä tapaamaan Prätkähiirtä, Kissaa ja Kirjaa sunnuntaitraditiomme mukaisesti. Väsynyt nauraminen on poikkeuksetta paras tapa torjua sunnuntaiangstia. Vaan jännintä on se, että osaston vaihdon jälkeen olen lähes kokonaan lakannut kokemasta semmoista! Minua ei vituta tulla töihin, mikä on aivan fantastista.

Jospa keräilisin ajatusteni rippeet ja aloittaisin työnteon. Tänään se on vaikeaa, sillä korvissani soi muutama lause, jotka minulle viikonlopun aikana sanottiin...

JUROT NUORISOJULKKIKSET

Hengiltäpalelun maailmanmestaruuskisoissa varmaan pärjäisin aika hyvin. Luuni ovat jäässä, aivot ovat jäässä, reidet ovat jäässä. Vaihtolämpö, tasalämpö, ei sen väliä, kun olis joku lämpö.

Hei, tänään on perjantai!

Puhuin eilen puhelimessa ystävän kanssa liki 40 minuuttia. Tapaamme huomenna, hän matkustaa Helsinkiin kanssani keikkailemaan. Seuraavan kerran tapaamme jo viikon kuluttua, silloin minä matkustan Tampereelle keikkailemaan. Elämä voisi olla ihanaa, tiedättekö, aivan ihanaa, parasta mahdollista, jos tilanne ei lompakon pohjalla olisi se, mikä se on.

Toinen ystävä oli ostanut eilen talon. Ihan omakotitalon, valtavalla puutarhalla. Vau. En mitenkään saa aivojani käännettyä semmoiseen suuntaan, että itse milloinkaan ostaisin asuntoa, talosta nyt puhumattakaan. Minä tiedän, että olisi toki järkevämpää maksaa omaa, kuin maksaa näitä huikeantörkeänkalliita vuokria, mutta tiedän myös, että ajatuskin asunnon ostamisesta ahdistaa minut hengiltä. En halua omistaa asuntoa, se tekisi minusta asunnonomistajan sijaan pankin vangin. Haluan, että minulla on koko ajan mahdollisuus lähteä, milloin vain, muuttaa toiseen maahan. (En minä tästä ajatuksesta näköjään pääse ikinä.)

Vaan tänään mä roudaan kamerat keskustaan, menen kuvaamaan kolme bändiä ja nautin ehkä muutaman olusen. Huomisaamuna herätessä aion nauraa ja nukahtaa uudestaan. Oh, unta, ihanaa. Ja Tavastia kutsuu, ystävä myös. Voi miten minä olen iloinen!

Hyvää viikonloppua!

NIGHTS ARE SO LONG

Hieman tuollainen lyhyempi yöuni takana niin johan vain on olo kuin krapulassa konsanaan. Vaan elämme torstaita, kyllä, arkikin kulkee selvästi nopeammin kuin ennen. Päässä soi joku kasarislovari, jonka nimeä en tiedä (enkä haluakaan tietää) ja tiedän tämänkin päivän suorastaan hurahtavan, sillä töitä on enemmän kuin laki sallii. Eilen jäin jopa ylitöihin, vapaaehtoisesti, mikähän tässä nyt oikein mättää, tässä kuviossa?

Toivon ja rukoilen palkan kilahtavan tililleni jo tänä iltana, huomisaamukin tuntuu olevan liian kaukana siinä suhteessa. Tämä on minun helvettini, nykyään vituttaa jo edes kirjoittaa rahasta, koska koko helvetin elämäni olen ollut sitä vailla. Raha ei tee onnelliseksi, sanotaan, mutta minä väitän, että tuon sanonnan ovat keksineet ne, joilla rahaa on. Kun elää itse ilman sitä, tajuaa raadollisen selvästi, kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos jokaista senttiä ei tarvitsisi venyttää. Ajatella, jos voisi mennä ruokakauppaan silloin, kun olisi tarvis. Ostaa uusi ripsiväri silloin, kun vanha alkaa kuivua. Ostaa edes kerran vuodessa uusi paita.

Syöksyn liian syvälle rahattomuuden kuiluun, jos jatkan sanankin.

Hengitän syvään, lasken hartiat tietoisesti alas, käyn käsiksi päivän savottaan. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mut esittäjästähän se on kiinni.

VARJO SEURAA ONNEAIN

Heräsin pitkästä aikaa suden hetkellä 03.30 henkeäni haukkoen, kuin hukkumaisillani. Raha-asiat jäytävät mieltä, mutta muutoin stressaan vähemmän kuin pitkään aikaan. Tämä työnkuvan muutos on ollut siinä mielessä niin fantastinen; kun en ole tekemisissä Ylipäällikkö PMS:n kanssa, voin tosiaan jättää työt työpaikalle täältä poistuessani. En ole juurikaan edes vilkuillut työpaikkailmoituksia viime aikoina, tuntuu, että tämän kanssa minä voin elää.

Katsoin eilen mielenkiintoisen dokumentin jenkkimimmistä, joka lähti kotoaan ja varasteli ihmisten henkilöllisyyksiä. Hän opiskeli Harvardissa, pääsi myös myöhemmin vaihtamaan Columbiaan, Ivy League-yliopistoilla hänet tunnettiin taitavana väittelijänä ja erittäin älykkäänä ja rikkaana oppilaana. Rahaa hän sai väärennetyillä lainahakemuksilla, hän oli hyvin taitava manipuloija ja näyttelijä. Mietin sitä, katoamisen tarvetta, jonka itsekin olen kokenut hyvin voimakkaana monta monituista kertaa elämäni aikana. Mietin olisiko se mahdollista täällä, voisiko niin todella toimia. Vastaus on kyllä, kyllä voisi. Itselläni ei tällä hetkellä tuota katoamisen tarvetta ole, mutta jos ja kun se taas tulee, voisinko minä tehdä niin? Hankkia väärennetyn passin ja lähteä muualle, olla joku aivan toinen? Keksiä uuden menneisyyden rakentaessani tulevaa?

Kahvi tuoksuu ja ihmiset alkavat saapua rikos... äh, siis kustannuspaikalle. Hommia piisaa, tänäänkin, joten ei muuta kuin kimppuun vain.

MEIDÄN TALOSSA

Syksyn ensimmäinen räntäsade iski naamalle märän rätin tavoin, mutta kesti onneksi vain muutaman kymmenen sekuntia. Iih, taas se alkaa, voi hyvänen aika, kuinka minä vihaan palelemista. Työpaikalla on hyytävän kylmä. Kaksi henkilöä meidän akvaariosta on hankkinut pienen sähkölämmittimen, jotka puhaltavat lämmintä ilmaa suloisesti. Minullahan on myös sellainen, pikkuinen sähkölämmitin, jonka taidan roudata tänne. Aivan hyperkylmä paikka tämä.

Jälleen elän odotuksen vallassa. Menen näillä näkymin lauantaina Tavastialle Michael Monroen keikalle, jos sitä ei myydä loppuun ennen perjantaita. (Saan silloin vasta rahaa.) Perjantaina olen menossa kaverin bändiä kuvaamaan, taas, vastahan minä viime perjantaina olin. (Tosin kyseessä oli eri kaveri ja eri bändi.) Rakastan sitä, että voin tehdä tuollaisia juttuja, rakastan kuvata rockia ja hengata mestoilla.

Olen hirveän ihastunut vapaisiin iltoihini. Jollain lailla jaksan paljon paremmin ja minulla on jopa unirytmi, kun kuljen töihin samalla dösällä joka aamu.

Olen melko onnellinen, voitteko te kuvitella? Onnellinen ja minä eivät ole mahtuneet samaan lauseeseenkaan vuosikausiin.

ELEVER

Aamut ovat aikaisia ja yöt liian lyhyitä.

Lauantaina hyvästelimme syöpään menehtyneen ystävän. Itkimme, lauloimme, nauroimme, muistelimme. Söimme lohipiirakkaa ja jälkkäriksi omenapiirakkaa ja kahvia. Halailimme toisiamme kyynelsilmin, koko tilaisuus oli jollain lailla kovin kaunis, katharsis.

Lasken päiviä Tampereen retkeen, odotan sitä niin innolla. Haluan rentoutua kotoa poissa, matkustaisin maailman ääriin, jollei kukkarossani hengailisi taas matti poikineen.

Olen vailla sanoja tänä aamuna.

PAST IS GONE

Vaihdoin sänkyyn tummanpunavalkoruutuiset flanellilakanat, palelen jälleen tulevat yhdeksän kuukautta, mutta villasukat, flanellilakanat, villapaidat ja tuoksuvat paksut hiukseni lämmittävät minkä voivat.

Kuumeilen, oksentelen, vatsassani velloo. Melkein kuin olisin raskaana, mutta hei, neitseellisiä sikiämisiä ei vain tapahdu näillä leveysasteilla eikä tässä maailmassa. Lääkäri sanoo: ota taas uusi antibioottikuuri ja minä ihmettelen, eikö mitään kokeita enää tarvitse nykyään tehdä. Viime keuhkokuumekin sai jatkua ties kuinka kauan, ennen kuin otettiin edes röntgenkuvat keuhkoista ja verikokeita.

Lauantaina menen erään vanhemman ystävän muistotilaisuuteen. Hän nukkui pois ja jätti kotoiset pienet kuviomme, sunnuntaiset tietovisailut ja rakastavan kihlattunsa, jonka kanssa olivat yhdessä vuodesta 1982. Menetys on suuri, mutta arvostan sitä, että hän nukkui pois nopeasti, hänen ei tarvitse enää kärsiä kipujaan. Ja vasta ruumiinavauksessa se löytyi, syy kipuihin ja tuskiin, syöpä oli levinnyt jo maksaan, haimaan sekä lantion pieniin luihin. Eipä taidettu hänellekään juuri kokeita lääkärissä tehdä, määrättiin vain koko ajan vahvempia särkylääkkeitä.

En tiedä miten suhtautua eronneen ystäväpariskunnan miespuoliseen hahmoon, joka hakeutuu seuraani ja ilmaisee selkeästi halunsa olla muutakin kuin ystävä. En tiedä kuinka sanoisin hänelle, että on liian myöhäistä, minä rakastuin ohikiitäväksi hetkeksi häneen vuonna 1992, mutta olen jo kauan sitten lakannut uskomasta ihmeisiin.

Naurattaa. Aurinko loistaa kilpaa silmieni kanssa ja minulla on upeita asioita edessä päin.

MILES AWAY GIRL

Perjantaiaamun viimeisetkin muumit häipy laaksosta, kun törmäsin aamutuimaan spårapysäkillä Atlanttiin. Jeesus, mä luulin kaikkien niiden tunteiden painuneen unholaan jo kuukausia sitten. Vaan minkäs teet, kun heppu tuijottaa silmiin ja sanoo, etten saa leikata hiuksiani viikonloppuna, kertoilee ja kyselee kuulumisia, on lämmin ja tuoksuva ja ihan siinä lähellä.

Eilisen viikonpäivähämmennyksen jälkeen on todellakin koittanut perjantai, tulin toimistolle puolisen tuntia etuajassa, päivä tulee todennäköisesti olemaan täynnä naurua ja solmuun meneviä sanoja. Kuun vaihteen inventaario on fakta, joten lähes mitään hommia ei pysty tekemään, kun niitä ei voi laskuttaa eikä voi tehdä tilauksia.

Rahatilanne kusee taas nilkoille, olen kotti- eli palkkaennakkokierteessä, jota en pysty katkaisemaan. Muutama toimintatonni olis kiva yllätys, helvetti, aina kyse on jostain muutamasta hiton tonnista, kun moni haaveilee miljoonista.

Vaan mä elän tätä arkea, silmät auki ja hengittäen syvään. Mä olen keksimässä jotain, mä olen löytämässä jotain. Mä en vielä tiedä mitä se on, mutta mä tiedän, että olen kulkemassa valoa kohti. Onko se sitten tunnelin päässä näkyvän junan valo vai aurinko, mä en tiedä sitäkään, mutta mä teen tätä matkaa uudella innolla ja uudella asenteella. Mä olen niin paljon onnellisempi nyt, kun vaihdoin osastoa duunissa. Päivätyö ja kivat kollegat, miten mä en jaksa lakata toistamasta tätä? Anteeksi.

Mä toivon, et perjantai on teille kaikille hyvä. Mä keitän kahvit ja odotan innolla, että pääsen viikonloppuun.

I WANNA BE YOUR MAN

Voi elämä, kuinka paljon merkitseekään nukkuminen. Viime yön nukuin kuin tukki ja sen kyllä huomaa tänä aamuna töissä. Kiire ja osaamattomuus hieman ahdistaa, mutta tänään ei vituta.

Eilen kävin töitten jälkeen kirppiksellä katselemassa ja mukaani tarttui jälleen yksi nahkatakki. Olin kuitenkin sen tarpeessa, sillä kaksi vanhaa rotsiani ovat niin rikkinäisiä, että en pysty niitä enää korjaamaan eikä siinä olisi mitään järkeäkään; joskus vaate vain tulee tiensä päähän. Ostamani uusi nahkatakki taas on ehjä ja se maksoi vain 30 euroa (-10% kantisalennus vielä!). Ostin myös harmaan hupparin ja nyt jännitän pystynkö pitämään sitä koskaan, kun se ei ole musta. Housuja en toiveistani huolimatta löytänyt, en tiedä pitäisikö tässä ihan tyystin luovuttaa ja mennä jonnekin lihavien ihmisten kauppaan. Tai sitten alan käyttää hameita. (Onneksi olen huumorintajuni sentään säilyttänyt.)

Olen jälleen kadottanut sen orastavankin kalenterinlukutaitoni. Elin koko aamun keskiviikkoa, kunnes iloisena yllätyksenä juuri äsken huomasin tän päivän olevan torstain. Ihan mahtavaa. Vielä siis tämä ja huominen päivä ankaraa pakertamista ja sitten pieni viikonlopun mittainen hengähdystauko. Josko vaikka saisin houkuteltua Kauniin Naapurin vihdoin leikkaamaan hiukseni.

Kovin pomppii ajatus, ei sanoja synny, on siirryttävä rehdin työnteon pariin. Kivaa päivää!

THE REFLEX

Unessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jahtasin rosvoja ja kuulustelin ihmisiä, olin peitetehtävissä ja koko ajan tilanteen tasalla hengenvaarasta huolimatta. Arkiaamu toimistolla tuntuu yön jälkeen mielettömän tylsältä, mutta tätähän tämä juuri on, arkea.

Jääkylmä viima on onneksi laantunut eilisestä, en täysin hengiltä jäätynyt. Olisi silti kaivauduttava vaatekomeroiden uumeniin ja kaivettava esiin lämpimiä vaatteita. Tosin mulle ei mahdu enää mikään päälle, joten kirpparikierrosta odotellessa. Olisipa lihaville ihmisille omat kirpparinsa, en jaksa yhtään selailla niitä 36-38 koon vaatteita ja haikailla, että joskus minä olin tuon kokoinen, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Muutama hassu vuosi on minut muuttanut, täysin ja kokonaan, enkä aio kirjoittaa tästä aiheesta nyt enkä ehkä koskaan, sillä ahdistun ja alan hyperventiloida ja itkeä ja pääni räjähtää. Kuinka kauheaa onkaan vihata omaa ruumistaan näin voimakkaasti.

Työtä on tarpeeksi pienelle kylälle, joten pakko alkaa hommiin. Keskiviikko, se on fakta.

DIN SKUGGA

Näinä aamuina, kun herätyskellon ääni aiheuttaa päänsisäiset itkupotkuraivarit; kun palelee niin, että tuntee luidensakin jäätyvän; kun vatsanpohjalla on iso solmu, joka ei anna rauhaa, olisi parasta itselle ja koko maailmalle, jos voisi vain jäädä peiton alle lämpimään, nukkumaan, näkemään suloisia unia kesästä.

En ole koskaan pitänyt palelemisesta ja palelen aina ja kaikkialla vähintään 11 kuukautta vuodesta. Mennyt kesä oli poikkeuksellinen, mutta koko elämäni keskiarvo lienee tuo 11 kuukautta vuodesta. Pitäisi hankkia huiveja, villapaitoja, pitkiä kalsareita. Silmätkin ovat tulehtuneet, niin aina, kun kelit kylmenevät.

Yritän piristää itseäni miettimällä kaikkia niitä hyviä asioita, jotka osaston vaihdos työpaikalla on tuonut elämääni. Niitä on paljon. Ylipäällikkö PMS palasi eilen lomilta ja minä hurrasin mielessäni joka kerta, kun kuulin hänen kailottavan suureen ääneen jotain valtaisan avokonttorimme toisessa päässä. Koko päivänä hän ei edes minua tervehtinyt, katsoi vain lävitseni ohi kulkiessaan. Enää milloinkaan minun ei tarvitse hänen alaisuudessaan työskennellä, se on ihanaa ja mahtavaa ja parasta.

Piristän itseäni myös pitämällä jonkinlaista aamukampaa, Tampereen reissua odotellessa. Torstaista sunnuntaihin maailman parhaita ihmisiä, maailman parhaita keikkoja ja todellista irtiottoa arjesta. Hotellievääksi on suunniteltu valkkaritonkkaa, parhaita brunssipaikkoja mietitty.

On tämä elämä, hitto vie, pitkä ja merkityksetön ja samalla kuitenkin se ainoa, mitä meistä kenelläkään on.

HAPPY (JAG HATAR ATT DET ÄR SÅ)

Kirkas, kuulas ja aivan saatanan kylmä päivä. Viikonloppu lensi siivillä, perjantaina pientä lauluunpuhkeamista ystävän seurassa, muutama tuoppi, ihanan rentoa meininkiä. Lauantai maailman parasta kotipuuhaa; villasukat jalassa Frendejä dvd:ltä, kahvia ja tarkoituksetonta miihailua. Eilen pientä angstinpoikasta, Prätkähiiren kanssa hihittelyä ja muutama kalja.

Nukuin yllättävän hyvin, vaikka tokihan se semmoista pätkänukkumista oli taas. Aamupäivä on ollut työntäyteinen, olen huhkinut hiki hatussa menemään ja se on ollut ihan mukavaa, kun nyt alkaa olla pienoinen haju siitä, mitä olen tekemässä. Minkäänlaista perehdyttämistä tässä talossa ei tunneta, kokeneetkin työntekijät kyselevät välillä ihan ihme juttuja, joiden olen luullut olevan itsestäänselvyyksiä. Että se kolmenumeroinen pieni lukusarja voikin olla se, joka määrää ihan kaiken ohjelmoinnin kannalta... Huoh.

Illalla odotettavissa tiskiä ja pyykkitupaa, toivottavasti myös kunnon yöunet taas. Jollain lailla tämä rytmi on hyvä nyt, ei mitään iltavuoroja välissä sotkemassa. Voisin tottua tähän ja rauhoittua, voisin huitoa työpaikan vaihtoa vaativat ajatukset syrjemmälle. Vaan katsellaan, päivä kerrallaan, eihän kukaan meistä muuta voi.

BRIDGE OVER TROUBLED WATER

Hilpeän krapulaista perjantaiporukkaa on osastomme tulvillaan, ilmastointi puhaltaa täysillä jääkylmää ilmaa jalkoihimme, minua väsyttää ja olen iloinen työviikon päättymisestä. Vielä tämän päivänhän sitä seisoo vaikka päällään, koska pääsee vapaalle.

Eilinen palaveri oli asia-anniltaan aika köyhä, mutta täytetyt croissantit ja ruokaisa salaatti sekä viileänä tarjoiltu keskiolut olivat mainioita. Pitkäksihän se ilta sitten venähti, hah, kuinkas muuten. En kuitenkaan humaltunut, mikä alkaa olla se elämäni tarina. En tule humalaan, vaikka juon kuin sieni välillä. Tänään käyn ehkä töitten jälkeen kokeilemassa paria tuoppia ja sitten suunnistan kotikoloon nukkumaan. Viime yö jäi niin lyhyeksi, että nyt silmiä väsyttää ja aivo on jumissa.

Näinä vatsakivun päivinä tekisi mieli vain käpertyä kasaan peiton alle ja kohdata maailma korkeintaan kirjan muodossa.

SONIC SHAKE

Olen monta viikkoa himoinnut kaikkea, jossa on mustikkaa. Steissillä jaettiin tänään Asidofilus-mustikkajogurttia ilmaiseksi, joten rukouksiini on ilmiselvästi vastattu. Muutenkin aamu alkoi taas kovin positiivisesti: nukuin hyvin ja heräsin vasta kellon soittoon. Lisäksi elämme jo torstaissa eli ensimmäinen työviikko on kääntymässä kohti loppuaan. Olen mielestäni tähän saakka pärjännyt hyvin, vaikka työnkuva edelleenkin on hieman hakusessa. Tärkeämpää on se, että tunnen istuvani tähän porukkaan, viihdyn näiden ihmisten kanssa.

Tuleva viikonloppu on minulle tavallaan erityisen vapaa, sillä Kissa ja Kirja sekä yli puolet ystävistäni lähtevät Tampereelle juhlimaan erään entisen Kallion kulkijan synttäreitä. Itse olen ajatellut pestä pyykkiä ja nauttia kotimiihailusta. Tosin Hattu ja Lelu jäävät stadiin ja pyysivät, että menisin heidän luokseen lauantaina. (Mikä tarkoittaa siis suomeksi, että menisin laittamaan heille ruokaa.) Saa nyt nähdä, jollain laillahan se olisi mitä parasta ajanvietettä, mutta joskus kaipaan yksinolemista enemmän kuin olisi muiden mielestä suotavaa. Kaikki ihmiset kaipaavat omaa aikaa, mutta minä kaipaan sitä jotenkin eksponentiaalisesti enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Ehkä juuri siksi koen ajatuksen parisuhteesta ja erityisesti yhdessä asumisesta niin kammottavana. Ahdistun hengiltä hyvin lyhyessäkin ajassa, jos en saa olla päivässä vähintään muutamaa tuntia yksin.

Töiden jälkeen siis kokousta/koulutusta ja muutama bisse uudessa porukassa. Huomenna sitten virkeänä viikon viimeiseen työpäivään. Toivon torstainne olevan teille hyvä!

TWO STEPS FROM THE MOVE

Päivät hujahtelevat ohi melko rivakkaan tahtiin, opin uusia asioita ja samalla olen välillä niin pihalla, ettei uskoisikaan. Tämän osaston tehtävät ovat niin erilaisia kuin edellisen, en ole läheskään kaikkia toimintoja käyttänyt aiemmin ja pääni on täynnä uutta. Inhoan tätä vaihetta, kun tunnen olevani kömpelö ja täysin turha. Joudun vaivaamaan kiireisiä kollegoita ja se on jollain lailla noloa, vaikka samalla tiedänkin, että olemattomalla perehdytyksellä ei tosiaan voi osata kaikkea.

Koti-illat ovat ihania, rakastan villasukissa miihailua ja kahvikupin kanssa hengailua. Ja nyt iltavuorojen kadottua elämästäni kokonaan, voin viettää koti-iltojani joka ikinen ilta! Opettelen säännölliseen rytmiin, menen sänkyyn klo 23, luen tunnin ja herään viideltä, jos ylipäätään saan nukuttua. Kaksi viimeistä yötä olen nukkunut hyvin, elämälle kiitos. Olen hyvällä tuulella aamuisin, päänsisäiset stereoni luukuttavat loistavia aamusävelmiä ja hymy on herkässä.

Huomenna on varsinaisen työpäivän jälkeen osastomme väellä kokous-/koulutustilaisuus ja esimieheni kävi juuri kysymässä juonko olutta, siideriä vai viiniä. Heh. Reippaat kaksi vuotta ja kolme kuukautta ehdin olla aiemmalla osastolla, eikä kertaakaan, ei kertaakaan ollut yhtäkään kokousta eikä koulutusta eikä illanviettoa eikä palaveria. Tämä yritys on niin outo, tämä on todella kummallinen.

Jatkan työn opettelua, laulan pääni sisällä Hanoi Rocksia ja yritän olla zen. Tänään se on jopa helppoa.

KADUILLA KALLION

Olin eilisen työpäivän päätteeksi niin poikki, että ilta meni kuin sumussa. Sain käytyä kaupassa ja tiskattua kuitenkin, että siinä mielessä ihan onnistunut sumu. Kaikeksi onneksi olin jopa niin poikki, että sain nukuttua huimat viisi tuntia. Olo on nyt parempi, paljon parempi, kun olen saanut hieman unta.

Tänä aamuna spåralla Kalliosta keskustaan matkatessani tajusin taas, kuinka kaunis minun Helsinkini on. Minä rakastan Helsinkiä, varsinkin Kalliota. En voisi kuvitella asuvani Suomessa missään muualla. Tietenkin mietin edelleen ulkomaille muuttoa, mutta kuulkaa, ei tämä ole niin paha.

Olen kustannuspaikalla kukonlaulun aikaan, kuuntelen huoltoheppujen jorinoita ja palelen. Suunnittelen illaksi nuudeleita ja kanaa, mietin lakanapyykkiä ja kirjoja. Minulla on hyvä aamuhetki, toivon, että työpäivä lentää siivillä ja että muistaisin ottaa huomenna kuulokkeet mukaan töihin.

Tiistaita, Shitsvillen seesteisyysosastolta.

HELSINKI - SHANGRI-LA

Kuinka aika lensikään lomalla. Tein hurjasti töitä musiikkiprojektin eteen ja ensimmäiset minun kirjoittamani jutut julkaistiin brittimediassa viikonloppuna. Kuinka upea fiilis oli nähdä oma juttunsa arvostetun musiikkilehden etusivulla! Sanaakaan kirjoittamastani jutusta ei oltu muutettu, se oli kopioitu ja julkaistu sellaisenaan. Olen pienesti ehkä jopa vähän ylpeä siitä. Jotenkin tuntuu, että siihen on aihettakin.

Työhönpaluu ei alkanut kovin kivuttomasti, sillä koko loman ajan jatkuneet nukkumisvaikeudet jatkuivat tietenkin viime yön, sain nukuttua jotakuinkin puolitoista tuntia ja nyt silmät sikkurassa ihmettelen uudella osastollani, että mitä täällä pitää tehdä ja kukas minä olen.

Arki, ystävät, se on taas alkanut. Mutta erilaisena; olen poissa Ylipäällikkö PMS:n valtapiiristä ja minulla on kiva uusi esimies ja "uudet" työkaverit. Toivottavasti tämä lähtee rullaamaan, kohta on ensimmäinen osastokokous, jossa mm. kerrotaan osaston uusi tehtäväjako. Toivon sujuvaa päivää!

PÄRLOR

Shitsvillen insomnia-osasto on ottanut taas vallan. Väsyttää ihan tolkuttomasti, mutta uni ei vain tule. Kelaan duunia, duunia, duunia. Kesälomani ei siis ole alkanut mitenkään kovin ruusuisissa tunnelmissa, mutta vielähän tässä on aikaa.

Perjantaina juhlistin loman alkamista käväisemällä kantabaarissa muutamalla tuopilla. Ihanat ystävät halailivat ja olivat iloisia puolestani. Kissa ja Kirja, Pieni ja Lelu saapuivat paikalle melko juovukkeissa, juhlittuaan Lelun syntymäpäivää. Pieni ja Lelu roikkuivat kaulassani, olivat onnellisissa hömppätunnelmissa ja tahtoivat jakaa kanssani ilonsa sekä iloita minun lomastani. Kissa kärkkyi ympärillä ja yritti tulla jokaisen keskustelun ja jokaisen halauksen väliin. Minä ignoorasin tyylikkäästi, moikkasin toki ja jatkoin juttelua kenen kanssa milloinkin. "Sä oot vieläkin siis vihainen mulle?" sai Kissa sanottua väliin ja minä vastaan: "Olen. Mulla on hyvä syy olla loukkaantunut." Mä lähdin pois, nukkumaan, vielä viimeisiä öitä Kauniin Naapurin kotona. Lauantain vietin juuri kuten halusin: kahvia, villasukat, pyykkiä, ihanaa tarkoituksetonta miihailua ja suloista mitääntekemätöntä oleilua. Sunnuntaina mä tapasin Pienen, meillä oli hauskaa. Juttelimme tulevista bileistä (kolmet, joista minä järjestän kahdet), kirjoista, elokuvista. Hartiani laskeutuivat sentin verran hänen seurassaan, olin rentoutunut ja jollain lailla niin kovin helpottunut. Prätkähiiri pelmahti jostain työkeikalta paikalle ja vietin muutaman tunnin hänen kanssaan höpötellen. Iloisena kaupan kautta kotiin.

Eilen tapasin Kauniin Naapurin hänen palattuaan Kreikan suunnasta. Istuimme pari tuntia kahvilla kattoterassillamme, kerroin koko minua loukanneen episodin alusta loppuun ja se helpotti todella. Olin odottanut Naapurin paluuta, koska tiesin, että häneen voin aina luottaa ja turvata. Me olemme läheisiä niin eri tavalla, kokeneet niin paljon yhdessä ja kolunneet pohjamudissa. Mä olen niin onnekas, kun mulla on oikeitakin ystäviä tämän kaiken epäselvän paskan keskellä.

Viime yönä valvoin taas melkein viiteen, vaikka väsytti niin, että oli itku tulla. Olen tänä iltana päättänyt ottaa pitkästä aikaa unilääkkeen, sillä onhan tämä nyt saatava kohdalleen jollain lailla tämä vuorokausirytmi. Ennen sitä tiedossa on vauhdikasta tiskaamista ja kirjahyllyn järjestämistä, kylläpä tämä loma onkin villiä aikaa. Vaan hetki kerrallaan, toivon stressin väistyvän ja kaiken kääntyvän vielä hyväksi.

Mulla on sellainen tunne, että niin vielä käy.

IRONIC

Lomallelähtöpäivä huipentui sellaiseen kummalliseen tilanteeseen, että minut kutsuttiin Ylipäällikön ja hänen esimiehensä puhutteluun. Minut siirretään toiselle osastolle alkaen heti loman jälkeen. Päivätyö, ei puhelinaspaa, ei lauantaivuoroja. Arvonalennus, mutta paljon parempi työnkuva. Itsenäisempi. Kivampi esimies.

Miksi en tiedä miten suhtautua tähänkään? Miksi en tiedä, miltä minusta tuntuu?

BACKSEAT

Koittihan tämäkin päivä, pitkä odotus on palkittu. Tai no, ei vielä, iltaseitsemään on vielä monta monituista tuntia aikaa.

Kissa tekstailee, kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Suhtaudun edelleen hyvin ristiriitaisin tuntein häneen. Ehdin tuossa eilen jo ajatella tulevaa joulua (näin kesäloman aattona, heh) ja tajusin, että monivuotinen traditio yhteisestä joulusta Kissan ja Kirjan kanssa on sekin nyt menneisyyttä, ja samalla moni muukin yhteinen asia. En nimittäin tiedä, voiko tätä enää korjata. Ystävyytemme meni rikki, säpäleiksi, ja minun on mietittävä onko se korjaamisen arvoistakaan. Kun meillä on hauskaa, meillä on todella hauskaa. Mutta korvaako hysteerinen naurukohtaus poikineen sen häpeän ja surun ja pettymyksen, jonka koin? Minä en todella tiedä.

Vaan nyt kiivasta työntekoa edessä. Huomenna on paremmin.