Näinä aamuina, kun herätyskellon ääni aiheuttaa päänsisäiset itkupotkuraivarit; kun palelee niin, että tuntee luidensakin jäätyvän; kun vatsanpohjalla on iso solmu, joka ei anna rauhaa, olisi parasta itselle ja koko maailmalle, jos voisi vain jäädä peiton alle lämpimään, nukkumaan, näkemään suloisia unia kesästä.
En ole koskaan pitänyt palelemisesta ja palelen aina ja kaikkialla vähintään 11 kuukautta vuodesta. Mennyt kesä oli poikkeuksellinen, mutta koko elämäni keskiarvo lienee tuo 11 kuukautta vuodesta. Pitäisi hankkia huiveja, villapaitoja, pitkiä kalsareita. Silmätkin ovat tulehtuneet, niin aina, kun kelit kylmenevät.
Yritän piristää itseäni miettimällä kaikkia niitä hyviä asioita, jotka osaston vaihdos työpaikalla on tuonut elämääni. Niitä on paljon. Ylipäällikkö PMS palasi eilen lomilta ja minä hurrasin mielessäni joka kerta, kun kuulin hänen kailottavan suureen ääneen jotain valtaisan avokonttorimme toisessa päässä. Koko päivänä hän ei edes minua tervehtinyt, katsoi vain lävitseni ohi kulkiessaan. Enää milloinkaan minun ei tarvitse hänen alaisuudessaan työskennellä, se on ihanaa ja mahtavaa ja parasta.
Piristän itseäni myös pitämällä jonkinlaista aamukampaa, Tampereen reissua odotellessa. Torstaista sunnuntaihin maailman parhaita ihmisiä, maailman parhaita keikkoja ja todellista irtiottoa arjesta. Hotellievääksi on suunniteltu valkkaritonkkaa, parhaita brunssipaikkoja mietitty.
On tämä elämä, hitto vie, pitkä ja merkityksetön ja samalla kuitenkin se ainoa, mitä meistä kenelläkään on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti