METHOD TO MY MADNESS

Espoolaisessa kauppakeskuksessa ammuttiin neljä ihmistä ja asiakas uhkailee puhelimessa tulevansa kuristamaan meidät kaikki täällä töissä. Miten ihmisistä on tullut yhä aggressiivisempia? Vai olenko mä missannut jotain? Onks aina ollut näin, mut nyt vaan uutisoidaan enemmän? Vai seuraanko mä itse enemmän uutisvirtaa?

En tiedä. Oma pääni on kovin kykenemätön käsittelemään noin suuria asioita, kun Hatun tilanteessa on jollain lailla tarpeeksi pähkäilemistä. Vai pakenenko minä, vetoan lähimmäisen tilanteeseen, jotta ei tarvitsisi miettiä suurempia kuvioita?

Tämä vuosi on ollut jälleen yksi niistä oudoista vuosista, jolloin varsinaisesti käteen ei ole jäänyt mitään, mutta tarkemmin mietittynä tämä on sisältänyt todella paljon tärkeitä asioita. Velkavankeus ja siitä selviäminen. Vihdoin ne hyvät, rakkaat, oikeat ja aidot ystävät, joita olen koko elämäni ajan etsinyt. Musiikki... sen uudelleen löytäminen ja sen haluaminen, se on iso asia myös. Yksi elämäni parhaista kesistä. Ja lopuksi, tietenkin päällimmäisenä nyt, Hatun itsemurhayritys ja se tosiasia, että koen aiheen vaihteeksi tältä puolelta, jäljellejäävien ystävien vinkkelistä katsottuna.

Tämä vuosi on muuttanut minua kovasti. Toivottavasti ensi vuodesta tulee hyvä, minulle, meille, teille, kaikille.

Kiitos tästä vuodesta.

FEEL

Tämä keskiviikko on onneksi hyvin torstaityyppinen. On pienesti paloa päästä jo vapaille. Maailman ihanin työkaveri Vesa tekee mun lauantaivuoron, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja mietin mielessäni millä pienellä lahjalla voisin häntä ilahduttaa. Ehkä puolikas viskileka, Jamesonia tietty. Ehkä jotain muuta.

Nukuin hyvin viime yönä ja matkalla töihin törmäsin ystävään, joka on ollut masennuksen takia jo kuukausia sairaslomalla. Oli kiva nähdä, hän on eilen aloittanut taas työnsä ja vaikutti pirteämmältä kuin aikoihin. Teimme kahvittelutreffit lauantaiksi, mikäs sen mukavampaa. Hassua on se, että masennuksesta kärsivä ystävä oli huolissaan minun pärjäämisestäni ja jaksamisestani. Ihmetteli, kuka minua tukee, kun Efekti tukee Lelua, minä Efektiä, Kirja ja Kissa toisiaan ja Naapuri ja miehensä toisiaan. Minä kyllä pärjään, olen saavuttanut jonkinlaisen voiman ja jaksamisen. (Tosin sehän saattaa romahtaa milloin vain. Vitustakos näistä tietää.)

Kun jaksaisi uskoa eikä pelkäisi niin.

OM DU VAR HÄR

Varsinainen valontuoja meikäläisen elämään tämä duuni. En ehtinyt kuin ovesta sisään ja alkoi taas ahdistaa ihan miljoonalla. Sain mä yhden hyvän uutisen tänään; pääsen torstaina töistä jo kuudelta. Onhan sekin jo jotain.

Hirveästi pitäis tehdä kotihommia, siivota ja järjestellä kalusteet uudelleen, mutta mä olen iltaisin kotona vasta puoli yhdeksältä enkä siinä vaiheessa todellakaan oo mitenkään kauhean virkeällä tuulella. Samaten aamut on tunkkaisia, joudun kuitenkin lähtemään jo puoli kymmeneltä liikenteeseen ehtiäkseni töihin. Mä haaveilen parin päivän vapaasta, jolloin voisin noita asioita puuhastella kuntoon kotosalla, mut niitä vapaita saa odottaa, ensi kesään tai siihen, että vaihdan työpaikkaa...

Aikaa. Mistähän sitä sais?

LOVE'S AN INJECTION

Joulu oli ja meni, tärkeimpänä asiana tietysti vapaapäivät ja ystävät. Meillä oli suurimmaksi osaksi hauskaa, mutta kaikkien meidän mieltä painoi Hatun tilanne ja se, ettemme uskalla toivoa, mutta emme myöskään halua menettää toivoamme. Paradoksaalista, mutta arkea meille nyt. Jouluaattona otimme ison askelen ja itkimme yhdessä Kissan ja Kirjan kanssa. Iso, puhdistava itku tuli tarpeeseen.

En muista milloin olisin ollut näin pinna kireällä työn takia. Minua vituttaa tämä iltavuoroviikko yhdistettynä tulossa olevaan lauantaivuoroon. Ylipäällikkö on kanssani mykkäkoulussa, ei katso edes päin ja minun tekee mieleni kirkua. Lasken mielessäni sataan joka kerta, kun hän kävelee selkäni takaa.

Jos Rakas olisi saanut elää, olisi minulla ollut jouluaattona kymmenes hääpäivä. Aika rientää.

HOUND DOG

Mikä aamu. Lähdin hyvissä ajoin kotoa kohti usvapöndeä, mutta liikenne olikin aivan sekaisin. Ratikat jumittivat Hesarilla, kun vihdoin alkoivat liikkua, myöhästyin kymmenellä sekunnilla bussista. Seuraavaa aikataulun mukaista bussia ei koskaan tullut. Jouduin ottamaan sitä seuraavan ja myöhästyin 45 minuuttia töistä. Toki olin soittanut jo, että tulossa ollaan. Mietin mielessäni, että onneksi sentään kaksi muuta on aamuvuorossa, että josko he olisivat päässeet paikalle ajoissa. Vihdoin toimistolla sain kuulla, että toinen aamuvuorolainen on jäänyt sairaslomalle... No, onneksi sain sen paikalla olevan kollegan kanssa ruuhkan selvitettyä ja nyt odotellaan jännityksellä, että näkyykö iltavuorolaisia tänään.

Onneksi on tämmöinen keskiviikkoperjantai, eli pääsen vapaalle. Pitkälle sellaiselle.

Pienesti pelkään tätä joulua. Pelkään Lelun mielenrauhan ja Hatun selviämisen puolesta. Pelkään omaa kiukkuani, Kissan kärsimättömyyttä, Kirjan äksyilyä, Efektin liukumista kauemmas. Pelkään Siskopienen epätoivoa, Rumpalin päihdehakuisuutta. Me olemme niin kaltevalla pinnalla nyt. Meidän pitää olla vahvoja, mut kukaan meistä ei pysty tähän yksin.

Mä toivotan rauhallisia päiviä niille muutamille lukijoille, joita täällä käy.

C'MON BABY YEAH

Voi miten toivoisinkaan, et olis jo ilta. Mä sain nukuttua, mut vajaaksihan se taas jäi. Mä vietin kivan illan pyykkiä pesten ja kirjaa lukien, synttärilahjaksi saamani älyttömän lämpimät kotitossut jalassa. Mulla on kotona pari leffaa ja hyvää ruokaa, joten sinne kovasti kaipailen.

Tänä vuonna mä saan sentään olla joulun vapaalla, viime vuonnahan eka arkipäivä joulun jälkeen oli lauantai, jolloin mä jouduin töihin. Mut tänä vuonna mä joudun sit kostoks olemaan uudenvuodenaattona iltavuorossa ja tulemaan lauantaina 2.1 töihin. Että mua vituttaa. Lauantaivuoro on meillä kiertävä, eikä sen todellakaan pitäis olla mun vuoro, mut pomon mielestä pitää ja on. Mä olen niin raivoissani koko hommasta, etten oikein pysty sitä kuvailemaankaan. Must tuntuu hirveän epäreilulta, että mä olen joka vuosi näinä vapaapäivien aikoina lauantaivuorossa.

Mä etsin kuumeisesti töitä, mä en enää edes välitä, vaikka Ylipäällikkö näkis mun selailevan mol.fi -sivustoa työpäivän aikana. Mä sanoin sille silloin, kun palkankorotusta pyysin, että jos korotusta ei tule, on mun löydettävä toinen työpaikka. Korotusta ei koskaan tullut, joten ainakin tilanne on nyt siltä osin selvä. Tietenkin mä työpaikkaa vaihtaessani menetän taas kesälomat ym. etuudet, mutta helvetinkö väliä sillä, tärkeintä on päästä tästä talosta pois. Pois tuntikausien työmatkoista, pois Ylipäällikön epäpätevien silmien alta.

Tää vuosi on kääntymässä kohti loppuaan, mun olis aika jotenkin summata ja lyödä tää pakettiin. Kun osaisi, ehtisi, jaksaisi. Vuoristoradalla mennään, välillä vauhti kiihtyy liikaa ja jotkut notkot ovat liian syviä, absoluuttisesti ja ehdottomasti liian syviä.

Tiistaita, tämä on semmoinen. Kai.

PÄIVÄ KASBAH-KUKKULALLA

Viikonloppu sujui jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa, naurua ja iloa, mutta myös itkua ja ikävää. Olemme niin huolissamme Hatusta, kaikki kulminoituu siihen. Lauantaina vietimme Efektin syntymäpäivää, innostuimme Lelun kanssa ostamaan hänelle kaikenlaista pientä lahjaa. Hurautimme taksilla Efektin kotiin, minä, Kissa & Kirja, Lelu sekä Siilitabletti. E oli laittanut pientä naposteltavaa ja kahvia kului kolmisen pannullista. Muutama olutkin tuli siinä kumottua ja sitten iltasella taksilla kantabaariin. Ilta oli oikein hauska, Siskopienikin tuli paikalle ja häntä oli tietenkin ilo tavata. Valitettavasti ilta päättyi kyyneliin, kun Lelu kaikista uteluista ja kyselyistä lannistuneena lähti itkien kotiin sanomatta kenellekään mitään. Mä lamaannuin jotenkin ja sit jouduin sinnittelemään Efektin halutessa jatkoille. Mä en olisi tahtonut, mut se olis muuten jäänyt yksin. Jatkoiltiin sitten eräällä klubilla, kotiin pääsin vasta aamulla. Eilen mä vielä istuskelin Efektin kanssa kaksin kälättäen, kaikkea tätä stressiä ja pahaa oloa purkaen. Paha olo valtasi alaa, kun paikalle saapuivat Eräs ja vaimonsa, tunkivat viereen ja Efekti joutui heille ilmoittamaan, että saavat poistua kauemmaksi. Vaimohenkilö nosti metelin, jota minä en onneksi ollut kuulemassa. Poistuimme iltaan melko pian ja kalat ruokittuani yritin nukkua. En osannut, taaskaan. Tunnin unet sain vedettyä ja työpaikalla odotti seuraava pettymys: joudun töihin lauantaina 2.1, kun kaikki muut viettävät pitkää viikonloppuvapaata. Viime vuonna olin töissä joululauantain ja nyt uuden vuoden... Huokaus.

Elämä on ihan perseestä aina välillä. Mä olen väsynyt ja mä olen väsynyt ja väsynyt.

HOLIDAY IN CAMBODIA

Uskomattoman raskas viikko alkaa onneksi olla lusittu. Mä heräsin aamulla mieli matalana ajatellen, että tänään on tiistai, mut onneksi tällä kertaa ilahduin positiivisesti päivän ollessakin perjantai. Mä vietin iltaa eilen Naapurin kämpällä pyykkiä pesten ja haukotellen. Yöksi menin kotikolooni ja nukuin hyvin. Viikonloppuna mä tapaan taas ystäviäni, eilenkin puhuin heistä kolmen kanssa. Olen niin rikas, kun mulla on nämä ihmiset, nämä rakkaat, nämä tukipilarit ja saan olla heille samanarvoinen.

Töissä on hirveä ruuhka ja kiire, ei ehdi hoitaa mitään loppuun asti eikä edes hengittää puheluiden välissä. Mulla ei ole päivääkään talvilomaa, vaikka olin luullut niin. Mä pyysin paria palkatonta päivää, mutta pomo ei suostu. Itku pääsee. Olisi saatava muutama päivä aikaa, muutama hassu päivä edes.

Mä jaksan, mä jaksan, mä jaksan.

FOREST

Viime yönä sain vihdoin nukuttua viisi tuntia. Herätyskellon soidessa pääsi taas itku, en jaksaisi näitä ikuisuuden mittaisia päiviä, jolloin arki painaa miljoona tonnia ja mieli harhailee kaukana tästä duunista, ajatukset ovat ystävien luona. Miten me pärjäämme, miten me jaksamme, miten me kykenemme... Kaksi on lamaantunut, yksi on analyyttinen, joku on humalassa. Nämä ovat niin outoja ja raskaita aikoja. En enää edes tiedä, miten Lelu selviää, eiliset yhteydenotot olivat niin syvän masentuneita. Jos Hattu kuolee, on meidän kaikkien mielenterveys vaarassa. Vaikka kai se on nytkin, kun toinen keikkuu elämän ja kuoleman rajalla huojuen.

Minun hartain toiveeni on, että Hattu selviää ja että hän kokee sellaista toipumista, kuin minäkin olen kokenut: valoa tunnelin päässä, hitaasti mutta varmasti kohti pintaa, ja lopulta jopa onnen ja ilon hetkiä.

Minun suurin pelkoni on, että Hattu selviää ja yrittää uudestaan.

Ajatukseni kulkevat hyvin pientä kehää, ja asiakkaat kirkuvat korvaan. Maailma on kova.

BOULEVARD OF BROKEN DREAMS

Vietin viikonloppua ystävien keskellä. Avopuolison pyynnöstä perjantaina jaoin suru-uutista vielä usealle ystävälle, vuodatettiin kyyneliä ja valettiin toisiimme uskoa huomiseen, uskoa selviämiseen. Vielä eilen kyläilin avopuolisolla (mainittu tässä blogissa nimellä Lelu, joten pidän sen). Katsoimme elokuvan ja natustelimme herkkuja. Lelu lähti sairaalaan, minä tapaamaan vielä yksiä ystäviä. Kotona alkuillasta vaihdoin villasukkiin ja haukottelin naama soikeana, aika vähillä unilla nimittäin tuo viikonloppu meni. Menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan ja heräsin puhelimen soittoon puoli kahdelta: Efekti. Se reppana romahti totaalisesti ja itki kuin lapsi. Mä tarjouduin menemään luokseen, mutta puhuttiinkin sitten vain puhelimessa reilut puoli tuntia. En nukkunut sekuntiakaan sen jälkeen, keitin ensimmäiset aamukahvitkin joskus kolmen jälkeen. Nyt, ymmärrettävästi, oon aivan kuuppa sekaisin duunissa.

Naapuri poikaystävineen lähtee huomenissa Egyptiin, sinnekin pyysivät uusimpia tietoja laittamaan tekstarilla. En tiedä onko se järkevää, tahdomme kaikki heidän pystyvän nauttimaan lomastaan. Lupasin kuitenkin, mikäs minä olen mitään päättämään. Naapurin loman ajan ruokin perinteisesti hänen kalojaan ja saan vastineeksi pestä pyykkiä. Paras YYA. Paras Naapuri. Parhaat ystävät, paras porukka.

Mä sain vihdoin rahaa. Luoja, tililläni on enemmän rahaa kuin koskaan. Samaan aikaan veronpalautukset ja ihan täysi palkka + hieman ylityökorvauksia. Väsymyksestä huolimatta siitä on hyvä mieli, tänään töiden jälkeen etsimään talvitakkia Itikseen, vihdoin, ja jos vaikka löytäisin myös jonkun paidan, kun kaikki vaatteet ovat virttyneet, vanuttuneet ja venyneet. Ruokakaupasta pitää kantaa hirveä määrä kaikkea kotiin, kun kaikki on ollut loppu jo pidemmän aikaa. On ihanaa voida mennä kauppaan. Ihan totta, sen ymmärtää vain sellainen, joka on elänyt rahattomana yhtä kauan kuin minä.

Huoli ystävistä ja varsinkin siitä yhdestä tietystä on kova. Niin kova, että sanoja ei ole.

LOST IN THE SUPERMARKET

Ei ole oikein kyennyt kirjoittamaan, kun shokki on ollut sen verran voimakas. Nyt alkaa jollain lailla se ensijärkytys olla ohi ja tunteet ovat kääntyneet suruun. Ystävä on vielä hengissä ja hänelle on tehty neljä leikkausta ja näillä näkymin hän tulee selviämään elossa. Minkälaista se elämä sitten tulee olemaan, se on jo täysin toinen tarina. Me ystävät olemme läsnä, autamme avopuolisoa ja tuemme häntä miten parhaiten osaamme. Ja toisiamme, sehän tässä se valopilkku on, meille muille on rakentunut nyt katkeamaton side, joka tulee kantamaan läpi lopun elämämme, näin uskon.

Jouduin itse käymään läpi pelon siitä, että putoan takaisin sinne pikimustaan kuiluun, jossa niin kauan aikaa vietin ja josta vain ajan ja pitkän toipumisjakson kautta pääsin ulos. Valvoin kaksi vuorokautta putkeen ja sitten tulin järkiini: Kävin lääkärissä, itkin paniikissa ja jäin saikulle ja sain unirytmistä kiinni. Olen iloinen siitä. Ja siitä, että nyt pystyn olemaan tärkeä osa tukiverkostoa, pelkäämättä itseni puolesta.

Yhden yön valvoin ystäväpariskunnan kanssa, jolle avopuolison pyynnöstä kerroin tapahtuneesta. Itkimme yhdessä ja aamulla osasimme jo luvata, että pidämme avopuolisosta huolta yhdessä. Ja niin me olemme tehneet, olleet tukena ja auttaneet arjessa.

En osaa kertoa sanoin, miten paradoksaalisesti tämä kaikki on meitä muuttanut ja lähentänyt entisestään. Ja miten tämä on minua muuttanut, miten ravistanut perustuksia myöten. On vaikeaa pukea sanoiksi mitään, mitä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen. Suokaa se minulle anteeksi.

En ole saanut ulosottovirastolta veronpalautuksiani, joten tämä viikko on menty kahvia juoden ja kaurapuurolla. Ottaa päähän, että joku rahansiirto voi viedä näin kauan aikaa. Ei, ei se ota päähän, se vituttaa. Tarvitsen rahaa, jotta saan leipää ja jotain ruokaa. Vaan pärjään kai sitten ilman, kun on kerran pakko.

Toivon, että muistatte kertoa rakkaillenne tänäänkin, että he ovat tärkeitä. Minä aion tehdä niin.

MIKÄ ON SUN TAIVAS

Jos mä koskaan olen jonkun ihmisen puolesta rukoillut, toivonut ja itkenyt, niin nyt. Jos mä koskaan olen tehnyt kauppaa Jumalan kanssa, niin nyt. Jos mä koskaan olen ketään rakastanut, niin nyt.

Mun ystävä tekee kuolemaa teho-osastolla ja mä en voi kuin toivoa ja rakastaa.

Mä en enää koskaan ajattele itsemurhaa ainoana vaihtoehtonani.

NITA NITRO

Iltavuoro silkkaa tuskaa, voi hyvänen aika miten hankalaa tähän on taas kivan viikonlopun jälkeen suhtautua. Ylipäällikkö hengaa ylitöissä ja huohottaa niskaan. Hartioitani särkee, mutta olen päättänyt ostaa vihdoin sängyn, jahka rahaa kilahtaa tililleni. Minulla on hyvä kirja, mutta keskittymiskykyni on niin olematon, etten oikein tajua siitä mitään. Tyypillistä stressimeininkiä siis.

On se onni, että osaan pitää tän ns. zenin. Tänäänkin on aika monta kertaa meinannut suusta päästä hirveitä sammakoita, ärräpäitä ja lätäköitä, kun asiakkaat eivät ymmärrä eikä Ylipäällikkö lakkaa kailottamasta.

Onneksi maanantai alkaa olla töiden osalta pian paketissa. Menen kotiin, laitan jalkaan uudet, lahjaksi saadut lämpimät kotitossut, keitän teetä, syön voileivän ja yritän keskittyä kirjaan. Voi arkea, kuinka se mataa.

VARJO SEURAA ONNEAIN

Olen viettänyt viikonloppua ystävieni iloisessa seurassa. Torstaina menin aikaisin nukkumaan vietettyäni mukavan koti-illan ruoanlaiton ja elokuvan parissa. Perjantaina vietimme ystävän syntymäpäiviä, minä esiinnyin pitkästä aikaa yleisön edessä laulaen kaksi laulua. Oli mukavaa, join hieman liikaa kai boolia, mutta lauantai valkeni silti mukavana. Tapasin ystäviä alkuillasta kantabaarissa, sitten lähdimme joukolla syömään minun synttäreideni kunniaksi Weeruskaan. Sieltä palasimme vielä kantabaariin viettämään loppuiltaa hyvässä seurassa, jutellen ja nauraen. Nautin suunnattomasti siitä, että ystäväni vilpittömästi minua rakastavat ja sanovat sen myös ääneen. Kuten minäkin, heitä rakastan ja sanon sen myös.

Tätä varsinaista syntymäpäivääni olen viettänyt yksin lukemattomien tervehdysten ja muutaman ihanan puhelun rytmittäessä päivää. Ihanin puhelu tuli isäni sisarelta, josta en ole vuosiin kuullut mitään. Olen myös ajatellut äitiä, kaivannut häntä kovasti, muutaman haikean kyyneleenkin valutin. Äiti olisi iloinen monesta asiasta elämässäni, hän olisi onnellinen ystävistäni ja kyvystäni tehdä töitä, vaikka työ on mitä on. Äiti olisi minusta ylpeä.

Käyn ensi viikkoa kohti torstaita odottaen, pääsen the Wildheartsin keikalle ja siitä olen enemmän kuin innoissani. Ajatus iltavuoroviikosta silti taas masentaa, en tiedä miten sitä duunia jaksaa. Onneksi on taas kivoja muistoja ja kivaa odotettavaa.

YOU CAN'T PUT YOUR ARM AROUND A MEMORY

Elän henkistä perjantaitani hektisissä tunnelmissa, töissä on kovin kiire. Yritän pitää mieleni silti hyvänä, sillä onhan mulla tiedossa erittäin mukava viikonloppu, synttäreitä ja ystäviä. Duunissa Ylipäällikön käytös herättää silti kirkumisen halua ja närästystä, hän eväsi minulta anomani talvilomapäivän maailman huonoimmilla perusteluilla ja eilisen iltapäivän kiristelin hampaitani ihan päänsärkyyn asti. Yritän vain hengittää, keskittyä olennaiseen, olla zen.

Pääsen tänään kollegan kyydissä pois töistä ja aloitan pitkän viikonloppuni vieton käymällä kaupassa ostamassa leipää ja mehua, vietän illan leffan ääressä ja kirjaa lukien, villasukat jalassa nautiskellen.

TRUE BLUE

Herranen aika näitä päiviä, jolloin ei ehdi pissalle eikä edes jumalauta hengähtää puheluiden välillä. Liimanaamainen kollega lusmuaa ja mieli tekisi kirkua. Kotiinmeno tuntuu uskomattoman houkuttelevalta, kuin kotikolon viileä rauha ja hiljaisuus olisivat sitä balsamia sielulle, jota juuri nyt niin kovasti kaipaan.

Huominen torstai on minulle perjantai, joten sitä tietenkin odotan aivan innolla. Tahtoisin jonkun hierovan ylenpalttisesti särkeviä hartioitani, avaavan tuon lukon, joka saa minut kiemurtelemaan tuskasta ja kaipaamaan suolaisessa valtameressä kellumista. Uimahalliin en voi mennä, iho jää altaaseen, mikä on tosi sääli, sillä uiminen tekis niin valtavan hyvää.

Pari tuntia tiukkaa tikistystä, sitten voin antautua koti-illan iloille, villasukille ja elokuvalle.

BEAUTIFUL DISASTER

Pimeä aamu, en tunnu heräävän tänään. Nukuin hyvin, syvää ja rauhallista unta, mahtavaa. Iloitsen edelleen eilisistä upeista uutisista, iloitsen myös lähestyvästä pitkästä viikonlopusta. Olen anonut ensi maanantaita vapaaksi, saa nähdä meneekö läpi. Toivon niin, sillä torstaista maanantaihin olisi jo kuin pieni loma.

Olen pienesti nyt haaveillut, että josko saisin ostettua itselleni sängyn. Nukun edelleen kympin sohvalla, jonka hätäpäissäni ostin muuttaessani nykyiseen koirankoppiini. Olen ihmetellyt netissä runkopatjojen hintoja, semmoiseen voisin ehkä venyä. Kuljetus on tietenkin ongelma, kun kellään ei ole autoa, johon runkopatja mahtuisi... Olen kyllä katsellut niitä myös käytettyinä, olis kätevää, jos löytäisi jostain ihan lähikulmilta sängyn, jonka voisi jalkaisin noutaa. Hyvänen aika, ajatella, että pääsis nukkumaan oikealla patjalla! Selkä ja lonkat kiittäis kovasti.

Vaan tiistai on henkinen keskiviikko ja työpäivä kulkee kulkuaan. On kiire, mutta ei mitenkään maailmanloppu. Haaveilen jo kotiinpääsystä, pyykinpesusta ja ennen kaikkea nukkumaan menosta.

STRETCH YOUR RELIGION

Whuppii! Mun velkavankeus ulosotolle on ohi! Mä sain kuin sainkin sieltä virastosta kiinni henkilön, joka tän ilouutisen mulle kertoi. Hänen mukaansa jopa osa veronpalautuksista tulee mulle saakka, koko velka on kuitattu ja hieman jopa jää yli. Mä tunsin oloni niin kevyeksi, niin hyväksi! Tämä on ollut kova paikka ja kova koulu ja tästä on opittu paljon. Ainakin sen verran, että seuraavan vakavan masennuksen iskiessä mä pyydän jo heti alkuvaiheessa apua raha-asioiden hoitamiseen.

Mä tulin himaan jotenkin henkisesti aivan väsyneenä, niin iso taakka mun yllä on noiden asioiden takia ollut, ja nyt kun se on ohi, mä voin ehkä nukkua. Mä tosiaan toivon niin.

NO MORE MR. NICE GUY

Lauantain kiireisen työvuoron päätteeksi kävin tapaamassa ystäviä muutaman olusen merkeissä. Kotiin menin oman mittapuuni mukaan aikaisin, nukkumaankin jo yhden jälkeen. Heräilin paniikissa läpi yön, tuskailin raha-asioita ja melkein itkin onnesta, kun viimein heräsin kunnolla. Raha-asiat ahdistavat aivan miljoonalla voltilla, vanha kunnon refluksitauti jyllää täysillä ja on vaikea hengittää. Tänään, jos onnistun irrottautumaan hetkeksi työpuhelimesta, soitan muutaman puhelun ja selvitän, kuinka kauan tätä velkavankeutta vielä jatkuu. Veronpalautuksia on kuitenkin tulossa yli 900 euroa, joten on toivoa, että vankeus loppuu jopa vielä tämän vuoden puolella. Jos niin hienosti olisi asia, tanssahtelisin takuulla kevyin askelin ja rakastaisin koko maailmaa.

Nelipäiväinen työviikko aluillaan, Ylipäällikkö palaa mestoille, karmea stressi, mutta kuitenkin, jollain lailla jossain pääni sisällä pienen pieni toivonkipinä, joka ei suostu vielä sammumaan. Josko tämä tästä.

SILVER MISSILES AND NIGHTINGALES

Harmaa perjantai kolisee päässä kuin tuhat kiloa ruostunutta metallia. Olen ollut taas kipeä ja poissa kuvioista, nukkunut aivan liikaa ja toisaalta samaan aikaan aivan liian vähän. Viime yön levoton sängyssä pyöriminen tuntuu nyt jo vanhalta muistolta, kuin kellastuneelta valokuvalta. Tulen huomennakin töihin, ettei totuus unohtuisi.

Olen haikea, sillä joulukuu lähestyy ja alkaa minun mustin kauteni. En tahtoisi menettää sitä toivoa, jonka kesä ja vielä syksykin minulle antoi, mutta tiedän niin käyvän. Aina käy niin. Ikävöin aurinkoa niin, että sattuu.

Päässäni on valtava paine.

TRAGEDY

Elämälle kiitos tämä karmea työviikko on lopuillaan. Tänään mä joudun olemaan kolme viimeistä tuntia yksin koko talossa, se, jonka piti venyä viiteen saakka lähteekin jo kolmelta. Tosi reilua. Mulla on sellainen kutina, että menen töistä suoraan baariin, kumoan viisi tuoppia ja menen sitten kotiin ja nukun 12 tuntia.

Vituttaa, että osastomme henkilökuntaa ei kouluteta niihin työtehtäviin, jotka meidän pitäisi yhtäkkiä vain hallita. Yhtäkkiä meidän pitää osata kokonaan toisenmerkkisten laitteiden opastus, asennus, päivitykset, lataukset, virheilmoitukset. Ketään ei kiinnosta se fakta, että moisia laitteita emme ole nähneetkään saati sitten saaneet jonkinlaista opastusta niiden käyttöön, edes ihan peruskäyttöön helvetti sentään!

Tänään kaikki vaan jotenkin ärsyttää liikaa. Olen väsynyt ja vaatteeni ovat sateesta kosteat. Hartioitani repii särky, joka ylittää jo kaikki inhimilliset mittasuhteet. Tiedän, että valitan liikaa, mutta en valita livenä ääneen, joten jonnekin minun pitää tätä purkaa.

Ties vaikka viikonloppuna sais silti muutamat naurut. Sitä odotellessa...

GREEN AND GRAY

Hip hei ja huonoon kuntoon. Kolme kollegaa sairauslomalla, ylipäällikkö lomalla. Kiire on niin, ettei kirjaimellisesti ehdi pissalla käydä. Ja asiakkaat... huoh. Tämän työvuoron ensimmäinen puhelu: "Sain tämän uuden koneen nyt ja tässä on nyt lappu mukana, että pitää nollata avain. Niin pitääkö se nyt nollata?" Aivokapasiteettini on ylikuormittunut noin vaikeista keisseistä.

Vaan torstaissa mennään. Pitäisi illalla ehtiä askarrella pari mainosjulistetta tuleviin yhdistyksen bileisiin, vaikka muutakin tekemistä piisaisi ihan omiksi ja muidenkin tarpeiksi. Odotan siis innolla viikonloppua taas kerran, jotta saisin hengähtää hetken. Lauantaina pitäisi käväistä yksissä juhlissa, saapa nähdä, oishan se kiva olla kotonakin.

Ehkä mä tarvitsen jonkunlaisen päänsisäisen defragin, kun tuntuu, että tämä viikko ja tämä päivä ja tämä arki on aivan taatusti kestänyt jo kuusi vuotta, päiväni murmelina.

LOVE RAIN ON ME

Eilisilta kotosalla oli muutoin ihan paras miesmuistiin, mut se kesti ehkä minuutin. Mä inhoan iltavuoroja.

Ollaan kuitenkin jo keskiviikossa, eli kyllähän tämä tästä voiton puolelle vielä kääntyy. Puolet kollegoista lähti kesken päivän lääkäriin eli loppuviikon ajan on takuuvarmasti järjetön ruuhka ja kiire. Yritän pitää pään kylmänä. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Älyttömän moni asia vaikuttaa siihen. Unenpuute, päänsärky, hartiasärky, kuten myös positiiviset asiat; ystävien kanssa vietetyt hetket, viestit, hyvä ruoka.

Ulkona sataa, mua paleltaa.

TOTUUS LÖYTYY KAURAPUUROSTA

Voi arkea, voi sietämättömiä setiä, jotka soittavat kuusisataa kertaa asiasta, joka on selvittelyn alla, ja jonka selvittely viivästyy, kun setä soittaa koko ajan ja jatkuvasti. Voi särkeviä hartioita, kivistävää päätä, seinän takana klo 7 aamulla alkavaa remonttia. Voi työmatkoja, ratikasta stogeen ja siitä dösään, voi harmaita päiviä, jolloin kosteus tunkee luihin ja ytimiin. Voi kiirettä, jonka vuoksi ei ehdi pissalle eikä syömään, jonka vuoksi päässä surisee ja mieli puutuu.

Työpäivä kuitenkin kuluu aika nopeasti, kun on kiire. Illaksi olen suunnitellut iltateetä, lämmintä juustovoileipää ja mielellään aikaista nukkumaanmenoa. Iltavuoroviikolla vapaa-aikaa tuntuu jäävän jotakuinkin viisi minuuttia per ilta, se on nimittäin säkkipimeää, kun kotia asti pääsen ja kello tikittää puolta yhdeksää.

Talviunet ois kova sana, kuten joka ikinen vuosi.

REBEL YELL

Viikonlopun riennot suhahtivat ohi taas silmänräpäyksessä. Mulla on ollut hauskaa, suorastaan hurmaavaa, mutta maanantait ovat maanantaita, eikä elämä tunnu yhtään hyvältä, kun on nukkunut huonosti ja niskaan sattuu ja särky säteilee olkapäähän ja käsivarteen ja päähän.

Iltavuoroviikko menossa, joten sosiaalisesta elämästä ei ole tietoakaan. Viikonloppuna elämää oli sitäkin enemmän. Ystävien tuparit usvapöndellä sisälsivät paljon naurua ja laulua, hyviä naposteltavia ja parasta seuraa. Poiskin päästiin pöndeltä aikamoisen seikkailun jälkeen, Kallio tuntui taivaallisen kotoisalta. Olen halaillut ihmisiä runsaasti ja antanut ja vastaanottanut kohteliaisuuksia.

Harmaa ilma vie mielenkin alas, tiedän olevan säkkipimeää, kun vihdoin iltamyöhään pääsen kotiin. Haaveilen lomasta, mutta eihän tässä vielä pysty semmoisia pitämään. Helmikuun ekalle viikolle olen miettinyt talvilomaani, saas nähdä onnistuuko se.

JANIE JONES

Lähdin eilen töistä neljältä ja pääsin kollegan kyydissä Vuosaareen, missä hyppäsin metroon. Metrossa päätin, että käväisen Itiksen UFFilla, koska tarvitsen takin ja paljon muuta. Takkia en löytänyt, mutta kylläkin aivan ihanat mustat vakosamettifarkut, jollaisista olen haaveillut jo kauan. Törsäsin siis itseeni kahdeksan euroa, mutta sain sillä lämpimät ehjät housut, jotka istuvat hyvin ja tuntuvat hyviltä. Itiksestä himaan könyttyäni olin ihmeissäni: kello oli vasta puoli kuusi. Nautin suunnattomasti koti-illastani, join kahvia ja viihdyin muutaman dokumentin ääressä. Suihkun kautta sänkyyn jo puoli yhdeltätoista, oi autuutta.

Tänään saan nauttia Efektin seurasta töitten jälkeen. Huomenna pitäisi lähteä maalle (Vantaalle) espanjalaisystävän tupareihin, huoh. Ei huvittais, mä saan usvapöndeannokseni hyvinkin täyteen viikossa ilman mitään viikonloppuekskursioita. Mut pakko kai se on.

Ylipäällikkö PMS jäi yllättäen reilun kahden viikon opintovapaalle. Great. Kukas muu se sitten uutta kollegaa opastaa ja kouluttaa, hoitaa reklamaatiot ja muut hässäkät oman työnsä ohella, Lostis sen tekee tietenkin. Onneks tänään ei tunnu olevan niin kiire kuin alkuviikolla, koputan puuta.

Viikonloppua, kansalaiset, minä vietän sitä samettifarkuissani.

AVARUUDEN LEHMIPAIMEN

Mun omat sisäiset demonini ovat heränneet riehumaan isän yhteydenoton takia. Ehkä siks just se kirjoittikin sen lapun. Herättääkseen minussa ne kaipuun ja syyllisyyden tunteet. Mä olen ikäni janonnut sen hyväksyntää, ei, en edes hyväksyntää vaan kiintymystä ja kiinnostusta. Koskaan se ei ole ollut kiinnostunut minusta, minun tunteistani tai ajatuksistani, ei koskaan. Se on joskus hauska ihminen, joskus paha, mut useimmiten sitä ei kiinnosta. Sitä ei kiinnosta mikään mitä mä teen tai sanon tai ajattelen tai tunnen. Se on mun faija, mut mitä ihminen tekee faijalla, jota ei kiinnosta? Joka sano mulle lähtiessäni kotoa kunnioitettavassa 14:n vuoden iässä, että jos mä nyt lähden, niin mulla ei ole mitään asiaa takas, mä olen omillani? Joka todennäköisesti on pitänyt koko mun eliniän ajan kirjaa joka kolikosta, jonka se on mun elättämiseen joutunut laittamaan likoon?

Mä en tiedä. Mun pää on täynnä sumua, mä olen väsynyt. Tapasin eilen (yli)töitten jälkeen Siskopienen, jonka kanssa nauraminen oli ihanaa, mutta joka kostautuu tänään päänsärkynä ja väsymyksenä. Tänään mä lähden töistä neljältä, matkustan postin kautta kotiin, syön nuudeleita ja menen aikaisin nukkumaan.

Uusi ruuhkatyöpäivä alkaa just nyt ja ennustan, että tää päivä tulee tuntumaan ikuisuuden pituiselta.

CHUTZPAH!

Hämmentävää. Vatvottuani viikkokausia taas suhdettani isään, sain häneltä postia. Hän on vuosittain lähettänyt minulle nahkakantisen kalenterin ja sellainen oli eilen tullut postiluukusta. Mukana keltainen post-it lappu: "Eipä ole pikkulapsesta kuulunut pitkään aikaan." Milloin se ihminen tajuaa, että puhelimet toimivat molempiin suuntiin? Vai onko hän kyennyt vaihtamaan sellaiseen puhelinmalliin, jolla voi vain vastaanottaa puheluita? Ihme äijä, en tiedä pitäisikö tuohon viestiin vastata tai reagoida mitenkään. Mä en tiedä, mä en halua, että hän satuttaa mua välinpitämättömyydellään enää. Nää on vaikeita asioita, ja mä voisin jauhaa tästä vaikka kuinka ja paljon. Mä jätän sen kuitenkin tältä erää tekemättä, koska mä en ehdi kirjoittaa kuin sanan tunnissa. Miesvahvuus on edelleen töissä todella vajaa, joten kiirettä piisaa. Mikä on siinä mielessä hyvä asia, että meikäläinen on niin väsynyt, että muutoin alkaisin varmaan torkkua.

Aamulla herätessäni voihkaisin, olin nukkunut huonosti ja luulin, että on torstai jo. Väärässä olin. Hetki kerrallaan.

MÖRKERTAL

Ulkona sataa rännänsekaista lunta metrin verran sekunnissa, enkä mä oikein tänään tunnu toimivan. Mun selkää ja kallonpohjaa särkee, kirpparilöytönä (4€) ostetut täysin uudet maiharit puristavat, lapamatokollegan pärstän näkeminen vituttaa suunnattomasti. Eletään kuitenkin tiistaita, sekunti kerrallaan, kun muuta ei voida.

Mä en tajua mitä mä taas odotan. Koko ajan sellainen olo, että jotain on tulossa, ihan nurkan takana. Päivästä riippuen tunnen odottavani jotain, hyvää taikka pahaa, tänään pelkään jotain kammottavaa olevan tulossa, ihan näillä hetkillä. Eilen odotin hyvää, eilinen oli niin paljon parempi päivä kuin tämä.

Kaksi kollegaa on sairiksella, molemmat iltavuorolaiset. Siksi tein eilen ja teen tänäänkin hieman ylitöitä, meillä on kiirekiire ja hoppuhoppu, melkein jopa maailmaloppu. Asiakkaita tunkee ovista ja ikkunoista, jonotusaika on pitkä, asiakkaiden huuto sen mukaista. Yritän joka puhelun jälkeen hengittää syvään ja löytää sisäisen zenini, jotta pysyn jollain lailla edes kasassa.

Miks arki painaa niin paljon?

TOO HIP, GOTTA GO

Vietin viikonlopun rentoutuen ja itseäni hoivaten. Perjantaina tapasin ystäviä ja vietin hauskan illan, lauantain pysyin tiiviisti kotosalla lukien ja dokumentteja katsellen, valvoin melkein aamuun ja sunnuntaina kiroilin duuniangstin kourissa. Viime yön nukuin huonosti, kuten aina sunnuntain ja maanantain välissä. Eilinen tulva metrossa aiheutti hieman mutkia aamumatkaan, mutta löysin työpaikalle. Järkytyksekseni usvapöndellä on lunta, Kalliossa sitä ei vielä ole näkynyt.

Toivon suuria tältä viikolta. Toivon voivani selvittää raharulettia firman ja ulosoton välillä. Toivon kestäväni jokaisen päivän inhoamassani työssä. Toivon kykeneväni pitämään hermoni kylminä, pokkani jäätävänä. Toivon hyviä yöunia ja pirteitä päiviä. Toivon siis aivan liikaa, mutta jotain saatan jopa saavuttaa. Hetkisen mielenrauhaa, sitäkin toivoisin.

Eilinen isänpäivä taisi olla ensimmäinen ikinä, jolloin en lähettänyt edes tekstaria faijalle. Olen irrottautunut hänestä, viimeinkin, en odota häneltä mitään. En aio ottaa yhteyttä, en enää. Hän on osoittanut tarpeeksi monta kertaa kuinka hän minusta ja asioistani vähät välittää, vaikka ainoa faijani onkin. En minä yksin voi pitää ihmissuhdetta yllä, en, vaikka vuosia yritin. Olen tavallaan jopa helpottunut. Huoleton orpo.

TO BRING YOU MY LOVE

Mä olen viettänyt sairaslomaa lähinnä nukkuen. Lääkkeet ja kovat tulehdukset on antaneet mulle sikeät ja kummalliset unet, ollaan yhtäkkiä perjantaissa ja duuniangsti painaa nyt jo. Asioita on taas tapahtunut tälläkin viikolla, kaiken tämän nukkumisen keskellä. Sain treenikämpän bändille, mutta Rumpali lähti viinamäelle ja vainoharhoihin, poisti mut elämästään yhdellä siistillä viillolla, ei vastannut meileihin, tekstareihin, mihinkään. Mä jouduin tietenkin perumaan sen treenikämpän, mä en pysty yksin sitoutumaan siihen. Se maksaa kuitenkin rahaa, joka mulla on niin kortilla jo muutenkin.

Tänään Rumpali on pyrkimässä taas takaisin elämääni, mutta mä en enää tiedä mitä ajatella. Miten voi luottaa ihmiseen, joka katoaa kuin maan nielemänä juuri silloin, kun pitäisi palaveroida ja tehdä päätöksiä ja sitoutua?

Tarvitsen mielenrauhaa, tarvitsen aikaa, tilaa, happea. Olen levoton ja mieleni kiitää neljäsataa kilometriä sekunnissa, ajatusten hiipuessa jälkiä jättämättä harmaaseen sumuun.

Viikonloppua.

RUUSU, TULPPAANI JA PEYOTE

Elämä on tosi hassua välillä, hassumpaa kuin mikään komediasarja. Mä tapasin maanantai-iltana Siskopienen, me käytiin syömässä ja naurettiin kuusi tuntia putkeen. Me oltiin molemmat väsyneitä ja jotenkin herkillä, joten hysteerinen nauraminen oli jotakuinkin odotettavissa.

Tiistaiaamuna mä heräsin aivan hirveään päänsärkyyn. Mä olen saanut vetoa tonne niskan alle ja se säteilee päähän aika pahasti. Mä menin lääkäriin, mä kelasin, että mä saan ehkä jotkut relaksantit tai särkkärit ja sen päivän saikkua. Lekuri katseli mun tulehtuneita silmiä ja ihottumia, ilmoitti haluavansa katsoa ihottumia tarkemmin ja mä siinä sit paitaa vetämään yltäni. Se lekuri ilmoitti, ettei mun ihossa ole yhtään kohtaa, joka ei olis tulehtunut. Se kirjoitti mulle koko viikon saikkua ja antibiootit ja kortisonit ja silmätipat ja rasvat. Mä olin yllättynyt, yleensä lääkärit ei ota ihottumia kauhean vakavasti. Mun silmät on niin tulehtuneet, että silmien auki pitäminen sattuu, mut pahemmin on tulehtunut toi iho silmien ympäriltä. Mun selän ihottuma on niin paha, että se vuotaa verta ja sattuu. Nyt kun mä vielä saan jostain rahat niihin lääkkeisiin, niin mun olo helpottaa huomattavasti. Ihan mahtavaa.

Nauraminen on muuten ihan parasta lääkettä kaikkeen. Maanantaina Siskopienen kanssa nauraminen vapautti jotain, mä tajusin taas kerran, kuinka mä häntä ja ystäviäni rakastan. Enemmän kuin mitään.

Keskellä viikkoa mennään, iho kirkuu, mutta mieli on hyvä.

EXPERIENCE

Hulppea viikonloppu jäi taas taakse ja maanantai kolahtaa silmille kylmänä, silmäsärkyisenä ja ikuisuuden pituisena. En tavannut Siskopientä, mutta muutoin vietin aikaa rakkaiden seurassa, nauroin vedet silmissä, perustin punkbändin nimeltä Zyklon B ja tein sille kasan hittibiisejä (mm. Saippuaa, Oot mun lampunvarjostin, Suihkuun), totta kai kaikki tämä oli täysin poliittisesti epäkorrektia, mutta joskus musta huumori vain toimii. Lauantaina näin Atlantin, joka oli juovuksissa kuin apina ja joka siitä huolimatta sai silmäni loistamaan ja polveni tutisemaan. Prätkähiiri oli nähnyt minusta unta ja tämä on juuri niin tätä: "so here i am in love with you and you're in love with her and she's in love with him and he's in love with another girl..."

Pitäisi hengittää ja yrittää rentouttaa noita kireitä lihaksia, kun pääsisi saunaan joskus.

Mieleni on toisen meren rannalla, lämpimässä hiekassa, auringossa.

MATTA

Hiipumassa ollut bändihomma heräsi uudelleen henkiin saadessani tänään viestin kitaristilegendalta: treenikämppä löytyi! Uusi innostuksen pilkahdus, nopea yhteydenotto rumpaliin ja homman lukkoon lyöminen. Ensi viikolla palaveria aiheesta, en malttais odottaa!

Lisäksi tänään on perjantai, iltavuoroviikko on tältä erää ohi. Huomenna nukun pitkään, tapaan Siskopienen ja saan nauttia seurastaan.

Asiat tuntuvat etenevän, luistavan. Silmätulehdus on pikku juttu, viikonloppuna ei tarvitse kestää duunimestan hillitöntä ilmastointia, joten sekin rauhoittunee. Tai sitten ei, mikäs tässä on manaillessa, päätä seinään.

COMPLETE CONTROL

Vallan vittumaiseksi on taas heittäytynyt tämä kiire töissä. Ei ehdi kissaa sanoa saati pissalla käydä, kun puhelua tunkee ovista ja ikkunoista. Ihme keissejä ja sekoilua. Mun duuni on tosi monipuolista ja vaihtelevaa, mut jokainen päivä sisältää runsaasti asiakkaiden haistattelua ja haukkuja. Silmätulehduksessa, iho tulehtuneena, umpiväsyneenä moista on oikein palkitsevaa kuunnella. Siis not.

Tänään illalla mun piti tavata pitkästä aikaa Siskopieni. On tapahtunut niin paljon taas, kun viime tapaamisesta on muutama kuukausi. Jopa elämänmuutoksia on hänen osaltaan tähän väliin mahtunut. Tapaaminen siirtyi kuitenkin lauantaille, jota nyt odotan siis innolla. Pääsee maailman parhaaseen seuraan istumaan, syömään ja juttelemaan.

Odotan myös iltaa, että pääsen tästä duunipaikan piinapenkistä himaan, taju lähtee.

KURJA MATKAMIES MAAN

Palelen konttorilla, kynsikkäät käsissä, lämmin huivi harteilla. Nokka vuotaa ja niiskututtaa, hartiat särkee ja silmät ovat tulehtuneet. Kun pystyis puristamaan purkkiin onnen tunteet ja säilömään tällaisten päivien varalle. Viime viikonlopusta purkkiin ois kertynyt paljon, siitä ois mukava ammentaa näinä palelevina hetkinä, kun ainoa toive ois päästä kotiin peiton alle lukemaan hyvä kirja loppuun ja sen jälkeen nukkua viikko.

Facebook on hauska. Löysin sieltä ihmisen, jonka kanssa tunsimme lapsina. Hetken liikuimme samoissa porukoissa jopa varhaisteinivuosina, mutta sitten yhteys katkesi kokonaan. Nyt frendejä fäsärissä, hauskoja lapsuusmuistoja ja nykytilanteen ihmettelyä. Miten sitä voikin tuntea olevansa ihmisenä niin sama, kuin kymmeniä vuosia sitten?

Vedän huivia tiukemmalle ja tärisen. Josko tämäkin viikko jossain vaiheessa päättyisi?

RANNANJÄRVI ELÄÄ!

Täydellinen viikonloppu takana. Täy-del-li-nen.

Perjantaina suunnistin duunista kantabaariin viemään ja noutamaan dvd-bokseja (tämä leffakierrätys on kyllä nastaa tässä kaveripiirissä). Jäin mestoille hengaamaan ja kohtasin hänet, jonka kohtaamisesta olen ennättänyt jo nähdä uniakin taas: Atlantti pamahti paikalle, katsoi syvälle silmiin, moikkasi iloisena ja kiinnittyi viereeni jubailemaan. Meillä oli hauska keskustelutuokio, sitten yltiöhumalainen Kissa kiilasi väliimme ja alkoi roikkua kaulassani ja höpöttää korvaani niin kauan, että Atlantti poistui pettyneenä paikalta. Mulle jäi kuitenkin todella hyvä mieli, hän hakeutuu seuraani ja nauttii siitä suorastaan silminnähden. Atlantin lähdettyä vaihdoin baaria, tarkoitus oli käydä moikkaamassa tuttuja ja nauttia vanhojen vuosientakaisten kaverien bändin keikasta. Toisin kävi, mä meninkin heti duuniin keikalle, kun porukalta puuttui ovihenkilö. Mä nautin suunnattomasti vanhojen ystävien tapaamisesta, sekä myöhemmin myös loppuunmyydystä keikasta.

Lauantaina päästiin Kissan kanssa nauttimaan Tuomari Nurmion 30-vuotisjuhlakonsertista. Keikka oli niin täydellinen, että sitä on vaikeaa sanoin kuvata. Tiettyjen biisien aikana silmiini nousivat kyyneleet, mutta koko kolmetuntisen show'n aikana suuni oli leveässä hymyssä. Kissa ja minä säteilimme, koimme yhdessä jotain sellaista, joka tulee säilymään muistoissa vielä pitkään.

Dumarin keikalta suunnistimme taas kantabaariin, missä kohtasimme ystävät rakkaat, Efektin ja Keijun, Hymyn ja Hujopin. Minä säteilin kilpaa värivalojen kanssa, rakkaat huomauttelivatkin siitä, oloni oli pitkästä aikaa kevyt ja loistava. Päädyimme jopa jatkoille PRKL-klubille ja minä valvoin onnessani seitsemään asti aamulla.

Vielä sunnuntainakin teki mieli tavata ihmisiä, joten kahvittelin Kissan ja Kirjan, Efektin sekä Prätkähiiren kanssa, sain nauraa vatsa kipeänä ja tunsin itseni jotenkin kokonaiseksi. Olen löytänyt paikkani, ihmiseni, ehkä jopa itseni. Olen täynnä rakkautta ja kiitollisuutta ystäviäni kohtaan, olen valmis melkein mihin vain heidän puolestaan. Ja he minun, sehän tässä kai hienointa on.

Tämän merkinnän kirjoittaminen on kestänyt kaksi päivää, koska töissä on niin kiire. Syksy viilenee viilenemistään, ihottumat ovat tosi pahana, selkää juilii ja päätä särkee. Mutta viikonloppu antoi minulle niin paljon hyvää energiaa, että sen voimalla jaksan tämän viikon.

48 CRASH

Järjetön kiire, kun pomot on poissa ja meikäläinen säätää. Luojan kiitos on perjantai, saa olla pari päivää pois täältä hullujenhuoneelta. Huomiseksi ystävältä lahjana Tuomari Nurmion 30-vuotisjuhlakonserttiin lippu, voi elämä. Uskomattomia ystäviä minulla.

Ei ehdi edes kirjoittaa muutamaa sanaa; skype, puhelin ja sähköposti kirkuvat kaikki yhtä aikaa. Asiakkaita pukkaa paikalle koneineen, minä korjaan ja päivitän ja puhun puhelimessa ja meilaan ja skypetän.

Jotkut päivät lentää selällään, toiset päivät toimii huonommin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

TRUKILLA YLI VAIKEUKSIEN

Uudet ikkunat ovat aivan ihanat. Tosi kauniit ja käytännölliset, paljon paremmat kuin entiset. Voi elämä, mikä määrä pölyä ja paskaa jäi remonttimiesten jäljiltä. Pesin lattiat eilen, mutta se pitää tehdä uusiksi vielä, todennäköisesti teen sen viikonloppuna ja silloin raivaan kämppää muutenkin uuteen uskoon. Olen pähkinyt huonekalujen paikkoja ja nyt hahmottanut ne mielessäni, joten viikonloppuna voi tosiaan keskittyä tekemään noita kotiasioita.

Tänään lähden konttorilta jo klo 14, mulle iskettiin yksi asennuskeikka. Menen siis asiakkaan luokse asentamaan ja ottamaan käyttöön uuden koneen. Noi keikat on kyllä kivaa vaihtelua, pääsee asentamaan eikä tarvitse kuunnella huutoa puhelimesta.

Torstain työpäivän ollessa jo melkein puolivälissä, voidaan kai todeta, että ollaan jo voiton puolella? Tosin huominen on yksi koettelemus kyllä, joudun tekemään sekä Ylipäällikön että Pikkupomon hommat heidän ollessaan vapaalla. Miksi aina minä, kysyn vaan?

KADUILLA KALLION

Eilisen asiakaskäynnin jälkeen yritin laittaa kämppääni ikkunaremonttikuntoon, mutta päädyinkin tiskaamaan ja laulamaan. Lauloin puolitoista tuntia, mikä ilolla todettakoon. Sain jollain lailla kamanikin läjään illan mittaan. Nukuin huonosti ja tulehtuneet hartiani särkevät ja juilivat niin, ettei ikinä. Onneksi tämän työpäivän päätteeksi tuo ikkunaremonttihomma on jo ohi, saan kamat jotenkin ahdettua paikoilleen, pesen lattiat ja vaihdan lakanat, vietän koti-illan teemuki kädessä ja kirja toisessa. (Mikähän tuo teenjuontijuttukin on? En mä koskaan ennen ole teetä himoinnut iltaisin, kahvia vain.)

Sitä elää jotenkin niin hetki kerrallaan, mun on vaikea kuvitella, että mä pääsisin jotenkin tästä eteenpäin. Mä koen olevani ansassa tässä työssä, tikkuaskin kokoisessa kämpässä, ikuisessa rahattomuudessa, matkalla töihin tai sieltä kotiin, kantabaarissa samojen naamojen keskellä, Kallion kaduilla, lähikaupassa. Mä en tiedä, mulla on joku muutoksenhakuisuus, mä tahtoisin ulos tästä kaavastani. Ja samaan aikaan on tosi paljon asioita, jotka on hyvin nyt: maailman parhaat ystävät (eli ne samat naamat), kämppä Kalliossa ja duuni. Paradoksaalista paskaa, story of my life.

Keskellä viikkoa mennään, josko tästäkin selviäis.

BEAT ON THE BRAT

Ikkunaremontti etenee hyvää vauhtia ja oma kämppäni on vuorossa jo huomenna. Remonttifirman kirjallista ilmoitusta tavaillessani minua nauratti: odotettavissa rakennusjätettä ja roskaa, pölyä ja paskaa koko kämpän täydeltä. Vaan ei auta. Ja hyvähän se on uudet ikkunat saada, aikaisemmat olivat jo vuosien myötä pahasti turvonneet ja jäykät.

Olen menossa tänään vielä työpäivän jälkeen asiakaskäynnille. Onneksi se on Hakaniemessä eli ihan kotikulmilla. En vain mitenkään jaksais olla tänään fiksu ja asiallinen pidempään kuin pakolliset kahdeksan tuntia. Asiakaskäynnin jälkeen sitten himaan riehumaan kalusteita pakettiin ja verhoja alas ja kaikkea sitä.

Olen huolissani ystävästä, josta en ole kuullut aivan liian pitkään aikaan. Asioita on ilmassa, myrsky nousemassa. Olen täällä, olen läsnä, olen paikalla, mutta en tarpeeksi. En koskaan riittävästi. Arjen voimia ja jaksamista tarvitsisin rutkasti lisää, energiaa ja valoa.

99,9 FAHRENHEIT DEGREES

Maanantaiaamun ankeus on potenssiin miljoona, kun en saanut taaskaan kunnolla nukuttua. Silmäni ovat punaiset kuin tomaatit, koska onnistuin vieläpä tunkemaan niihin ripsiväriä, jolle olen snadisti allerginen. Kylmät ilmat saavat sormeni halkeilemaan, ne ovat kuin nauravat nakit.

Viikonloppu oli mukava. Torstaina olin niin väsynyt, että illanvietto jäi lyhyeksi ja hiippailin kotiin vakaana aikomuksenani nukkua pitkään. Aikomukseksi se jäi, kun pihalla alkoivat ikkunaremonttimiehet riehua seitsemän maissa. Perjantaina tapasin ystäviä kantabaarissa, humalluin pienesti ja lähdin melko aikaisin himaan. Lauantaina istuimme Kissan kanssa hänen kotonaan; Kirja, Prätkähiiri ja Siilitabletti roudasivat sinne uutta valtaisaa vaatekaappia meidän istuessa sohvalla naureskelemassa. Kävimme iltasella vielä baarissa, missä nautin kaksi olutta ja poistuin himaan nautiskelemaan roskaruoasta (joskus vain tekee mieli!) ja kirjasta. Eilen kahvittelin samojen naamojen kanssa, matkustin Manskulle apteekkiin ja kauppaan, söin hyvää ruokaa, katsoin pari dokumenttia, luin lisää ja lopulta tuskailin yön kylkeäni käännellen, nukahtamista toivoen ja rukoillen.

Miten nuo maanantain vastaiset yöt ovatkin aina niin hankalia? Olin kuinka väsynyt tahansa, en milloinkaan pysty nukkumaan maanantain vastaisena yönä hyvin. (No lomalla ehkä, en muista, kun viime lomasta on jo ikuisuus.)

Mistä tulikin mieleeni, että jostain syystä Ylipäällikkö PMS on antanut osastomme kundeille jälleen etulyöntiaseman: he ovat jo saaneet valita talvilomiensa ajankohdan, minulle ja naiskollegalle ei ole aiheesta sanottu puolta tavuakaan. Reilua.

Hirveän kiire päivä tuntuu olevan. Voi näitä maanantaipäiviä!

LÄNGTAN SKALA 3:1

Kauan odotettu torstai, henkinen perjantai, on vihdoin täällä. Puheuduin sen kunniaksi harmaaseen villapaitaan, joka on minulle siis värikästä pukeutumista. Töitten jälkeen joko kaupan kautta himaan tai kenties kaljalle, ensimmäiselle yli neljään viikkoon. Saa nähdä, miltä siinä vaiheessa tuntuu. Huomenna aamupäivällä kirpparikierrokselle, ensimmäiselle sellaiselle moneen kuukauteen. Tarvitsen jonkun paidan, kaikki vaatteeni ovat puhkipidettyjä ja haalistuneita, venyneitä ja jopa reikäisiä. Lisäksi aion vilkuilla takkeja, tarvitsen yhden ehjän takin kaikkien noiden rikkinäisten riepujen tilalle.

Töissä on melko kiire, mutta olen saanut luvan lähteä aikaisemmalla dösällä pois. Olen likihysteerisissä viikonloppufiiliksissä ja asiakkaiden kiukuttelu menee tänään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hervoton kiherrys kaikaa mielessä ja typotan hassuja. Väsymyshysteria on ihan parasta!

Viikonloppuna tiedossa kaikenlaista kivaa, tapaan ystäviä ja saan todennäköisesti nauraa vatsani kipeäksi. Ttreffit on sovittu Efektin, Kissan ja Kirjan kanssa, Prätkähiirikin varmaan vilahtaa kuvioissa. Atlantin tapaamista toivon, siitä haaveilen. Kaunis painajainen.

MUSIIKKIA LEHMILLE

Olen aivan sekaisin päivistä. Tänä aamuna herätyskellon soidessa pettymys oli valtaisa, kun tajusin, ettei ole vielä viikonloppu. Olen onnistunut saamaan pahasti vetoa niskaani, särky on kova ja paleltaa koko ajan. Väsymyksellä osansa, en tiedä miksi nukun niin lyhyitä öitä taas.

Näin unta laulusta, joka minun pitäisi kirjoittaa. Harmi, etten muista siitä mitään. Laulujen kirjoittaminen alkaa taas tulla ajankohtaiseksi, löysin uudestaan laulamisen ja sitä kautta kirjoittamisenkin halu kasvaa. On vaikeaa tarttua, vielä, mutta aion yrittää.

Olen ajatellut viime päivinä paljon isääni ja muita sukulaisia. En ole yhteydessä heistä kehenkään eikä kukaan minuun. Tavallaan kadehdin serkkujani, jotka ovat jatkuvasti yhteyksissä toisiinsa, kyläilevät, ovat toistensa lasten kummeja, pyörivät kimpassa. Mulla ei ole tuollaista, mä en kuulu minnekään. Mä koen itseni kauhean juurettomaksi, nyt jopa enemmän kuin ennen. Mietin paljon sitä ulkomaille lähtemistä, Lontooseen tai Tukholmaan. Etsin vimmaisesti töitä, muutosta. En halua jumittaa tässä yleisessä vittuuntuneisuudessa ja haikeudessa, jonka työolosuhteet ja juuretomuus minulle aiheuttavat. En tiedä onko missään tässä mitään järkeä, olen ollut tavallaan orpo jo monta vuotta eikä se ole koskaan tuntunut näin pahalta.

LENTÄVÄ MATTO

Kovin kiireinen työpäivä alkaa olla lopuillaan. Enää kaksi päivää ja pääsen vapaalle. Miten nämä ovatkaan ikuisuuden mittaisia, nämä lauantaivuoron jälkeiset päivät.

Työpaikalla on hysteerisen kylmä. Teen töitä takki päällä ja kynsikkäät kädessä, naureskelen itsekseni Ylipäällikölle, joka on tänään jo neljä kertaa ollut mulle aivan käärmeissään ja noiden pimahdusten välillä on mun ylin ystävä. En tajua, mitä hänen päässään tapahtuu, mitä siellä liikkuu.

Kotiin päästessäni aion pukeutua villasukkiin, vanuneisiin kotihousuihin ja villapaitaan, tehdä kaksi lämmintä voileipää ja juoda kahvia. Elämän pieniä iloja.

KELTAINEN SATAMA

Viikonloppu oli tajuttoman lyhyt ja ytimekäs, kun perjantain iltavuoron perään tein vielä lauantaivuoron. Uppouduin lyhyenä vapaa-aikanani muutamaan leffaan ja kirjaan, kuuntelin levyjä ja lauloin muutaman tunnin. Olen löytämässä laulamisen uudelleen, se on ihanaa, olen kaivannut sitä tunnetta, jonka se minulle antaa.

Tämä työviikko alkoi aivan liian kylmänä ja pimeänä, mutta kestää onneksi vain neljä päivää. Torstaina jään vapaalle ja teen silloin vihdoin päätökseni firman tarjouksesta maksaa ulosottovelkani. Olen kallistumassa kyllä-vaihtoehdon puolelle, vaikka minua samaan aikaan inhottaa ja ällöttää sitoutua samalla tähän paskafirmaan. Aika ei kuitenkaan ole mitenkään ylitsepääsemättömän pitkä, ei puhuta sentään vuosista vaan kuukausista. Joka tapauksessa asia ahdistaa minua aika paljon, kaikkein mieluitenhan lähtisin täältä saman tien hippulat vinkuen menemään.

Oh, maanantai, angstinen alkuviikko, vapaita odotellessa...

SNÖÄNGEL

Elämä, miten olen stressaantunut. Käyn aivan ylikierroksilla. Ahdistaa niin, että tekisi mieli avata rintalasta lihakirveellä, että saisi ilmaa.

Pitäisi tehdä päätöksiä, isoja sellaisia, pitäisi kyetä järkevään, loogiseen ajatteluun eikä syöksyä kriisistä kriisiin tunteella posottaen. On vain vaikeaa muuttaa stressaamisen tapoja, kun on ikänsä reagoinut kropallaan ja mielellään tällä tavalla. En edes tiedä millä muulla tavalla stressiin VOI reagoida, kuin vatsakivulla, hartiasäryllä, päänsäryllä ja kireällä pinnalla. Stressaaminen ylipäätään on aivan älytöntä ja järjetöntä, eivät asiat stressaamalla parane tai muutu.

Huomiselta jäävät pois ylityöt, mä olin jo niin innoissani jäämässä niitä tekemään, mutta kukaan meidän talossa ei kykene siirtämään varashälytinten päällemenon aikataulua, joten en voi jäädä. Se nyt suorastaan vituttaa, sillä parin-kolmen tunnin ylityöllä olisin voinut saada parikymmentä euroa käteen. Nyt pitää siis keksiä muuta täytettä lauantaille, aloittaa ehkä huonekalujen purkaminen jo silloin.

Ah, ensi viikon torstai, tule jo.

LEIJAILTIIN

Loppuviikon ohjelma meni uusiksi ja tajuan odottavani ensi viikon torstaita enemmän kuin mitään. Silloin jään pitkälle vapaalle ja alkoholiton kuukausi on takana. Mulla on vapaille runsaasti suunnitelmia ja puuhastelua, en aio dokailla koko aikaa, vaikka sekin on tietysti aina mahdollista kaltaiseni alkoholistin ollessa kyseessä. Odotan tosiaan vain yksinkertaisesti vapaata, tapaan ystäviä ja unohdan työt hetkeksi.

Tänään elämme kaiketi torstaita, näin olen ymmärtänyt. Sentään heräsin aamulla ajoissa, ei tarvinnut juosta pää kolmantena jalkana kulkuvälineestä toiseen. Kiire taisi olla sillä autokuskilla, joka oli syöksymässä suoraan ratikan alle Porthaninkadulla. Spårakuskin äkkijarrutus iski polvet vastakkaiseen penkkiin, isommilta vahingoilta sentään vältyttiin.

Ulkona on kuulas ja kaunis päivä, tahtoisin voida olla kävelyllä tuolla, hypähdellä lehtikasoissa ja hyräillä syksyyn parhaiten sopivia lauluja.

(Blogilistaa käyttäville tiedoksi, että tämä blogintekele löytyy nykyään sieltä. En tiedä miksi sen sinne lisäsin, jotain analysoitavaa taas päässäni.)

TÄNÄÄN EI KUKAAN VASTAA

Luoja, miten jotkut päivät vain kerta kaikkiaan menevät päin helvettiä heti aamusta. Nukuin pommiin (en ollut muistanut laittaa herätystä ollenkaan) ja sitten kiireellä huitaisin liian kuumat kahvit ja pukeuduin ja lähdin sateessa ja tuulessa ratikalla metroon päästäkseni bussiin. Bussia odotellessani joku nainen tunki märän sateenvarjonsa minun hiuksiini ja töni varjollaan minua kuuppaan, kunnes ärähdin, että "ajattelit sitten minun päähäni tunkea tuon sateenvarjon". Nainen säikähti ja pyyteli vuolaasti anteeksi, mutta minä olin jo liki raivoissani kaikesta elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Mun päässäni on tulipunainen usva, mä tahtoisin huutaa ja raivota ja mätkiä nyrkkejä seinään tai säkkiin. Mut koska mä olen ammattitaitoinen työntekijä, mä peitän sen ja hymyilen ja olen zen.

Duunissa Ylipäällikkö ei taas puhu minulle, on mykkäkoulussa ja tuhahtelee. En jaksa sen ämmän mielenmuutoksia, se käyttäytyy kuin pikkulapsi tarhassa. Mulla ei eläissäni ole ollut yhtä epäammattitaitoista esimiestä. (Senkin pitäis opetella tää zen.)

Illalla pyykkitupaan, huomenna illalla kävelylenkki, perjantaina illalla jotain hyvää ruokaa ja lauantaina töitä ja ylitöitä. Sunnuntaina huonekalujen purkamista ikkunaremontin alta, herranen aika, hirveä homma. Pitäisi saada ikkunan eteen kaksi metriä tyhjää tilaa, mutta eihän minun asunnossani sellainen ole mahdollista. Teen mitä voin, puran kirjoituspöydän ja heitän osat roskalavalle, koska puuseppäystävänikin oli sitä mieltä, ettei siitä enää kalua saa. Huokaus, se on minulle rakas pöytä, mutta hävitettävä se nyt on.

Kerään itseäni, etten antaisi tämän ärtymyksen pilata omani lisäksi kenekään muun päivää. Joskus vaan on niin.

BAD BOY BOOGIE

Olin jäätyä hengiltä eilen illalla töistä lähtiessäni. Odotin bussia usvapöndellä, sateessa ja hirmuisessa tuulessa. En sulanut kuin vasta kotona, kuumassa suihkussa. Nukuin hyvin, mikä ilolla todettakoon. Palasin töihin vain todetakseni, että vastahan minä täältä lähdin. Iltavuoroviikot, hmph.

Iltavuoroista on se hyöty, että pystyy surffaamaan netissä ja hakemaan töitä. Laitoin eilen kahteen paikkaan hakemukset. Todella toivon ja rukoilen, että joku paikka nyt vihdoin natsaa. Tahdon pois täältä, pois usvapöndeltä, irti kolmen tunnin matkustamisesta per työpäivä.

Pelkään, että hinnoittelin itseni ulos yhdestä muutoin potentiaalisesta paikasta. On vaikeaa esittää palkkatoiveita, kun ilmaiseksi ei halua töitä tehdä, mutta ei muista eikä tiedä tyypillistä duunarin palkkatasoa. Kyseinen firma on surullisen tunnettu järkyttävän alhaisesta palkkatasostaan, siksi epäilen pyytäneeni liikaa.

Kaksikymmentä minuuttia työvuoroa takana ja järki lähtee jo. Edessä vielä ikuisuus.

MILORD

Ihanainen viikonloppu suht terveenä, selvänä ja pirteänä. Kummisetä -boksi viihdytti, nautin myös kirjoista ja kahvista, villasukat jalassa ja tukka solmussa. Lauantaina oli muikeaa tavata Efekti ja raskaana oleva ystävä Mini.

Maanantai toi tullessaan niin kovan stressin, että meinasin purskahtaa itkuun. Jos firma ei maksa tiettyjä myyntipalkkioitani tänään, joudun kulkemaan liftillä töihin ja takaisin, ei ole bussirahaa. Laitoin heti töihin tultuani meiliä talouspuolelle ja pyysin palkkioitani, mutta en ole saanut mitään vastausta. Ahdistaa, tolkuttomasti.

Teen kuusipäiväisen työviikon ja vieläpä iltavuoroa. Hurraa.

ELÄN HUMPALLE

Kirkas ja kuulas perjantai. Töissä on kiire ja asiakkaat ovat jotenkin erityisen nihkeitä tänään. Yksi kollega saa minut raivon partaalle vain olemalla olemassa. Pinna on kireällä, mutta iloitsen vapaasta, selvästä ja suht terveestä viikonlopusta.

Aion viettää tämän illan tekemällä kattilallisen popcornia ja katsomalla Kummisedän. Sain ystävältä lainaksi Kummisetä-boksin, joten katsottavaa riittää koko viikonlopuksi. Huomenna tapaan myös rakkaan Efektin päiväkahvin merkeissä. Olen siitä iloinen, kuten myös odotettavissa olevista nauruista.

Oh, elän viikonlopuille.

LOOTUSASENTOON

Onnistuin muutama päivä sitten tekemään vuosikymmenen kasvorasvalöydön: ostin Alepasta Rainbow'n ravitsevaa päivävoidetta. Hinta alle neljä euroa ja koostumus suorastaan täydellinen! Olen joka ilta ja aamu jaksanut iloita sen hiuksenhienosta vienosta tuoksusta ja sen jättämästä täydellisen rauhan ja pehmeyden tunnusta ihollani. Nämä ovat niitä naiseuden iloja, joita uskoakseni kukaan mies ei koskaan voi ymmärtää. Allergikkona ja atoopikkona varsinkin on vaikeaa löytää edullista ja hyvää rasvaa, joten riemuni on katossa.

Nukuin hyvin ja tunnen tänä aamuna oikeastaan ensimmäistä kertaa koko viikon aikana olevani taas jotakuinkin terveen kirjoissa. Pirteämpi olo ja jotenkin kevyempikin.

Elämme torstaita. Aamulla onnistuin hukkaamaan A4-kokoisen tärkeän paperin puolentoista metrin matkalla, asunnossani. En tajua minne se hävisi, enkä tajua miten kaikki tapahtui. Otin paperin käteeni, kävelin puolitoista metriä ja paperi oli kadonnut kuin maan nielemänä. Tarvitsen kipeästi tuota paperia vielä tänään ja olen äimän käkenä: mihin mustaan aukkoon se oikein hyppäsi?

Toivottavasti olen työpäivän päätyttyäkin vielä virkeä ja jaksavainen. Pitää etsiä se kadonnut paperi ja tiskata ja muuta pientä. Alkuviikolla oikein mikään ei onnistunut johtuen todella alhaisesta vireystilasta, olen ollut poikki ja umpiväsynyt, suorastaan puhki. Nyt mennään kohti viikonloppua, jotain odottaen ja toivoen.

THIS IS IT

Olen täynnä räkää, huoh, yskin paksua vihreää limaa ja niistän sitä myös. Kortisoni- ja antibioottikuurit jatkuvat vielä muutaman päivän, mutta olen yhä puolikuntoinen. Töissä on onneksi aika rauhallista. Puhua toki saa kuin papupata, mutta mitään järkyttävää hulinaa ei ole.

Ylitöitä olisi tarjolla niin paljon, kuin jaksaisi tehdä, mutta nimenomaan tuo jaksupuoli onkin hieman hakusessa. Pitää katsoa, josko tulisi vaikka lauantaina tekemään muutaman tunnin. Vielä kun tätä viinatonta kautta jatkuu, voi miettiä tuommoisia älyttömyyksiä, kuten lauantaina töihin tuloa vapaaehtoisesti! Seuraava lauantai onkin ihan lauantaityövuoro, joten saan asua täällä viikonloppuisinkin ihan urakalla.

On ikävä ystäviä ja systeriä ja jostain sairaasta syystä kaipaan myös isääni. Olen puhunut hänen kanssaan viimeksi viime jouluaattona... En tiedä miksi yhä jossain sisälläni toivon, että voisimme jotenkin tulla läheisiksi. Että hän välittäisi... Tiedän sen olevan typerää, hullun houretta, mutta hän on minun isäni kuitenkin, se ainoa. Paljonpa sekin merkitsee, helvetti.

HERE IT IS TOMORROW AGAIN

Luoja, miten kylmä ulkona on jo aamuisin. Ja iltaisin. Toki myös öisin. Ei ne päivätkään enää niin kovin lämpimiä ole, että eipä silti. Niin meni taas kesä, niin katoaa maailmasta lämpö ja valo. Kauhulla jo venailen räntäsateita, jotka jäädyttää luita myöten.

Eilen firman talouspäällikkö kutsui luokseen. Kertoi, että on saanut konsernin johdolta valtuudet ehdottaa, että firma maksaa ulosottovelkani kokonaan kerralla pois ja firmalle sen lyhentäisin (paljon inhimillisempinä lyhennyksinä) takaisin palkan yhteydessä. Joutuu miettimään asiaa. Se asettaisi minut jumiin tähän duuniin, tähän helvetin duuniin, jota inhoan, mutta samalla se pelastaisi arkeni nyt, kun rahaa ei ole euroakaan jokapäiväiseen elämään. Olen epävarma, enkä tiedä mitä tehdä asian suhteen. En tahtoisi sitoutua tähän työhön yhtään sen enempää kuin mitä työsopimus sanelee, mutta arki on arkea ja syötäväkin on.

En malta odottaa iltaa, jolloin pääsen taas peiton alle kirjan kanssa. Syksy ei sovi mulle.

JUST PRETENDING

Jouduin tahtomattani pitämään tauon kirjoittamisessa: sairastin sikainfluenssan ja keuhkokuumeen, yhtä aikaa. Nyt olen taas töissä, vielä kuumeessa ja hervottoman heikko, mutta jotakuinkin kuosissa tai ainakin jo sinne päin. Neljänkymmenen asteen kuumeessa ei ollut kivaa, mutta ihanat ystävät ja naapurit huolehtivat mehu- ja tupakkaostoksistani, roudasivat myös paahtoleipää ja yllätysherkkujakin. Yksi ystävä kantoi kasan dvd-elokuvia, joten puuhaa nukkumisen lomassa piisasi.

Eilen olin jostain syystä tavattoman herkillä. Pitkä sairastaminen ja muu miihailu kai sen aiheutti, hallitsemattoman itkun, joka kesti pitkälle yöhön. Unta sain vedettyä vain puolitoista tuntia, joten toivottavasti tänään paremmalla onnella.

Huomiseen, nyt kotiin lepäämään vähän.

HEAD OVER FEET

Tekis mieli lainata Ismo Alankoa tänä aamuna: rakas, rämä elämä.

Kirja tekstasi eilen, että hän saa töistä mukaansa jauhelihakeittoa, jos haluan ottaa sitä vastaan. Kyllähän minulle ilmainen ruoka aina kelpaa! Hän tuli minua vastaan keittoineen ja toi vieläpä litran appelsiini- ja litran omenamehua kyytipojaksi. Ei tarvitse käydä ruokakaupassa koko loppuviikon aikana! No, ehkä leipää pitää ostaa, mutta mitään muuta ei tarvitse. Lucky me for having such friends!

Työpäivä on alkanut ruuhkaisena ja jatkunee samanlaisena. Elän henkistä keskiviikkoa, koska lauantainakin on työpäivä. On jo hieman hankalaa kuvitella lauantain kulkua, koska en menekään suoraan baariin. Onneksi on ystäviä ja ohjelmaa siksikin päiväksi. Tapaan ehkä rakkaan Cistan, jonka jälkeen menen Kissan ja Kirjan luo katsomaan elokuvia ja syömään. Kissa tekee haukipihvejä, nam. Perjantai-iltana ei ole vaikeuksia olla menemättä baariin, koska lauantaina on töitä. Yritän saada perjantaiksi pyykkituvan varattua, jotta on puuhaa illaksi. Eilen illalla sain tiskattua ihan julmetunmoisen tiskin, tuli jotenkin kotoisa ja hyvä olo siinä tiskatessa ja lauleskellessa villasukat jalassa.

Mä diggaan tätä ruuhkaa ja kiirettä siihen pisteeseen saakka, kun alkaa tulla tuolta Pikkupomon suunnalta pikkuvittuilua. Mä alan kohta vittuilla takas ja sit ei hyvä heilu!

PALACE & MAIN

Eilinen lääkärissä käynti oli taas sarjassamme "voiko mikään olla näin turhaa?". Sain mä reseptit, mut siinä kaikki. Mua ei tutkita, ketään ei kiinnosta. Vittu, mä en tajua tätä hommaa. Mä kuumeilen, mut "stressi aiheuttaa sitä joskus". Mä olen ollut puoli vuotta ilman jalkoja (...), mut mitäs tuosta. Mun maha on sekaisin kuin seinäkello ("sullahan on toi refluksitauti, joten vetelet tuosta lisää lääkkeitä..."). Ketään ei vaan vittu kiinnosta.

Joskus musta tuntuu, että antaisin mitä vain edes yhdestä terveestä päivästä.

KAKSOISOLENTO

Pääsen tänään lääkäriin töitten jälkeen. Pitää uusia päälääkkeiden resepti ja samalla käydä muutenkin hieman läpi tätä pahoinvointia. Tuntuu, että vartin aika ei vain voi mitenkään riittää tähän kaikkeen. Olen helvetin ahdistunut ja väsynyt, eikä ulkoilman jäätävyys juuri paranna asiaa. Vatsani sekoilee urakalla, vanhat kunnon refluksioireet ja muut ovat tulleet ryminällä takaisin.

Pitäisi kirjoittaa työhakemus yhteen oikeasti kiinnostavaan duuniin, mutta kun olo on näin kurja, on tosi vaikeaa kirjoittaa itsestään mitään positiivista. On vaikea keskittyä osaamiseen, kun mieli on täynnä niitä asioita, joita ei osaa eikä kykene handlaamaan.

Kotona olisi kiva olla. Lepäisi, lukisi kirjaa, söisi riisipuuroa villasukat jalassa.

DON'T WANNA BE

Viimeinen alkoholipitoinen viikonloppu vähään aikaan on takana ja voi hyvänen aika, kuinka mä olen nauranut. Pissat oli tulla housuihin, kun harrastettiin ystävien kanssa taas väärinpuhumista ja suusta putoilevia sammakoita. Innolla odotan tulevaa kuukautta, kun elimistöni saa levätä ja itse voin puuhastella kotosalla enemmän.

Vatsa on niin kipeä, että meinaa itku päästä. Yritän saada huomiseksi lääkäriajan, josko pääsisin paranemisen alkuun jo.

Ilmapiiri työpaikalla on taas hirveä. Pikkupomo, jonka kanssa olen aiemmin tullut erinomaisesti toimeen, ei ole katsonut minua silmiin ainakaan kahteen viikkoon. Hän ei puhu sanaakaan, kyräilee vain. Tekisi mieleni tivata jotain ratkaisua, jotain edes. Tällainen tilanne on kestämätön, kun potkujen uhka vain leijailee ylläni.

Kuuden päivän työviikko taas alussa, huoh. Voisinpa vain nukkua.

TULESSA

Olo on kuin krapulainen, vaikken mitään ole juonut. Tahtoisin viettää täyshuuruisen viikonlopun ollen humalassa tästä illasta sunnuntai-iltaan, mutta saldon ollessa edelleen nolla se on mahdotonta. Ensi viikolla (juuri liksapäivänä, damn it!) alkaa neljän viikon tipaton, jota kyllä odotan ihan innolla. Odotan paljon tulevilta selviltä viikonlopuilta, yksinoloa ja puuhailua, kenties jopa kirjoittamista. Voisin tarttua bassoonkin, pitkästä aikaa.

Hoen itselleni, että tämä työpäivä tulee menemään ihan putkeen, ihan omalla painollaan, se on vain kahdeksan tuntia ja sitten pääsen ulos. Ahdistaa tämä ilmapiiri täällä, Ylipäällikön käytös, kaikki. Odotan jotain yhteydenottoa siitä työpaikasta, jota hain viikolla. Tuskin ne vielä ottavat yhteyttä, mutta silti sitä odottaa. Että näkyisi semmoinen pieni valo, pieni toivo päästä pois tästä paikasta.

Mietin Atlanttia. Mietin luopumista tästä tunteesta ja toiveesta. Mietin Englantia. Muuttamista. Epätoivoisia tekoja päästäkseni pois arjesta tässä nykyisessä työssä.

Kunpa vain.

IN THE ARMY NOW

Jalkasärky on pahempi kuin koskaan. Sain vaivoin kiskottua kengät jalkaan, jokainen askel on kuin moniteräinen puukonisku. Tulen hulluksi tämän kivun kanssa, sekoan (entisestäni). Elämme torstaita, teen pomon hommia, vaikkei työaikani ole vielä edes alkanut. Mieli tekee päärynälimsaa (!?), jääpala-astiaa jaloille ja kunnon hartiahierontaa sekä pitkiä yöunia. Käsilaukussa oleva kirja houkuttaisi myös määrättömästi enemmän kuin työnteko.

Ulkona on melko lämmin, aurinkoinen päivä. Kenties kesän viimeisiä sellaisia. Olen haikea ja samalla uhmainen, vittu, jotenkin minun pitää tämä angsti selättää.

ROOTING FOR THE BAD GUY

Eilen hain työpaikkaa, jonne kävelisi kotoa vartissa. Työ itse ei ollut mitenkään kovin hohdokasta, mutta tässä tilanteessa jo tuo työmatkakin on suuri motivaattori. Ja duuni, sieltä voisi edetä johonkin suuntaan, se on osa isoa konsernia, jonka palkkalistoilla olen ollut ennenkin. En uskalla uskoa, mutta ehkä toivoa hiukan.

Olen ollut kovin väsynyt ja särkyinen koko viikon. Tänä aamuna en olisi millään päässyt pois peiton alta, selkään koski ja yskä ravisteli koko kämppää. Kollegoista on jo kaksi sairauslomalla, joten mulla ei ole mitään toivoa päästä lääkäriin. Ahdistaa.

En pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin tuon potentiaalisen työpaikan pähkäilyyn. Täysi kuu, tyhjä pää.

TEUVO, MAANTEIDEN KUNINGAS

Näinä ahdistavina aikoina, kun stressi jauhaa närästyksenä ja hartiajumina, olisi ihanaa voida viettää koti-iltoja esimerkiksi laittaen ruokaa ja katsoen elokuvia. Vaan kun stressiin tuo oman lisänsä pankkitilin nollaa muistuttava saldo, on mietittävä seuraavan paahtoleivän hintaa ja säästeltävä jopa suihkusaippuaa. Mä tahtoisin jonkun ratkaisun, jotain etenemistä johonkin suuntaan, mutta tuskin se tapahtuu tänään, tuskin tällä viikolla, kenties ei vielä edes tässä kuussa. Istun potkujen uhka pääni päällä enkä voi muuta kuin tehdä työni hyvin ja odottaa. Olosuhteista johtuen musta vielä tuntuu, että olen valtaisan suurennuslasin alla ja tunnen tarvetta raportoida joka ikisestä hiemankin epämiellyttävästä asiakaskontaktista, ettei jäisi epäselväksi, että minä olen osani tehnyt, paremmin kuin hyvin.

Tämäkö on se syksy, joka minut suistaa raiteiltani taas? Onko tämä se syksy, jolloin pitää hankkiutua uudelleen hoitoon masennuksen vuoksi? Vai kestänkö minä tämän, ystävieni avulla, rakkaideni tuella? Annanko minä heidän tukea itseäni, tulla lähelle?

Elämme jännittäviä aikoja.

STENBROTT

Heräsin aamulla neljän maissa likihysteerisenä, olin niin ahdistunut töihin lähdöstä, etten saanut enää unta, vaikka iltavuoroon tulinkin. Työpaikalla joudun olemaan varpaillani, tuntuu, kuin olisin suurennuslasin alla ja jokaista liikettäni vahdittaisiin. En ole saanut mitään uutisia vielä, jotenkin toivoisin nyt nopeita potkuja, nopeita toimenpiteitä. Tämä epätietoisuus ja ilmassa roikkuva epävarmuus syövät miestä syvältä.

Viikonloppuni oli suorastaan taivaallinen taas, paljon ystäviä ja paljon naurua. Perjantaina pitkä odotus palkittiin ja sain tuijottaa syvälle Atlantin silmiin, molemmat häkeltyneinä katsetta haimme. Lauantaina käväisin jopa Blogimiitissä Weeruskassa pikaisesti, tapasin muutaman ihmisen ja katosin Kissan ja Kirjan sekä Lapsen luo. Istuttiin hyvässä porukassa iltaa ja naurettiin itsemme tärviölle. Prätkähiiri oli hauskaa seuraa kuten aina, että minä rakastan ystäviäni.

Tässä kammottavassa työtilanteessa jopa toivon sairastuvani sikainfluenssaan. Puhuimme siitä eilen ystävien kanssa ja nyt lihaksia särkee, nielu on arka ja tuntuu kuin nousisi kuume. Toiveajattelua vai oikeaa sairastumista? Vaikea sanoa.

GEORDIE IN WONDERLAND

Perjantai, ah. Kolossaalinen työperäinen vitutus on toki jatkunut koko päivän, mutta alkaa pikkuhiljaa muuttua perjantain lieväksi hysteriaksi. Tekee mieli baariin, tekee mieli tavata rakkaita, tekis mieli humaltua, tekis mieli nauraa.

Ulosottoviraston kanta näihin töissä tapahtuviin asioihin (nyt multa kinutaan jotain maksusuunnitelmaa ulosottoviraston paperilla) on se, että eivät tällaiset asiat kuulu työnantajalle pätkääkään, ei tuossa ole mitään järkeä, jotain feelua hommassa on. Olen iloinen kannastaan, sillä se entisestään vahvistaa näkemystäni.

Tunnen itseni vahvemmaksi. Tunnen itseni uhmakkaaksi ja päteväksi.

Minä tästä vielä nousen. Hyvää viikonloppua!

BURNING DOWN THE HOUSE

En saanut purettua kolossaalista kirjoituspöytääni osiin enkä myöskään korjattua sitä pysymään kasassa. Mielenkiintoinen vehje. Sain siirrettyä sitä kuitenkin niin, että ikkunaremonttimittamiehet mahtuvat paikalle.

Ylipäällikkö PMS pysyi poissa silmistäni koko eilisen päivän. Hänen huoneensa on suoraan selkäni takana, mutta hän pysyi muissa osissa taloa. Tuli sentään vastaan käytävällä eikä uskaltanut katsoa silmiin. Listasin päässäni niitä asioita, joissa tämä firma rikkoo työlakia ja/tai työehtosopimusta. Niitä on paljon. Meillä ei mm. makseta indeksikorotuksia, ei iltalisiä, ei lauantailisiä. Meillä on (ainakin minulla) yli 300 euroa pienempi palkka kuin työehtosopimuksen edellyttämä minimipalkka. Meillä tapahtuu työntekijän terveydentilaan kohdistuvaa syrjintää (rikos, josta tänä päivänä voi saada jopa vankeutta). Ja jos minut nyt irtisanotaan siksi, että maksuhäiriöni on yllättäen este työkyvylleni, on sekin työlain vastaista, ainakin minun lainlukemiskykyni mukaan. (Laittomasta irtisanomisesta voi saada 3-24 kk:n palkan olosuhteista riippuen, mikä ihana ajatus!)

Pääni on siis täynnänsä lakipykäliä ja työperäistä vitutusta. Ja kas, uhma nostaa päätään. Uhma. Mmm. En minä tästä lannistu.

FERNANDO

Pyysin siis palkankorotusta ja sainkin tietää, että valmistautuvat antamaan minulle potkut. Juuri näin.

Yks kaks yllättäen työsuoritukseni tasolla ei ole merkitystä, kun konsernin ylimmältä portaalta on käynyt käsky, että työntekijöillä ei saa olla maksuhäiriömerkintöjä. Kuinka sopivasti se käsky tulikaan, saman tien, kun olin tuossa Ylipäällikkö PMS:n ja minun välisessä keskustelussa ilmaissut korotustarpeen olevan suuri ja palkkani olevan yli 300 euroa työehtosopimuksen minimipalkkaa pienempi. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä maksuhäiriöasia ilmoitettiin minulle niin, että huoneessa oli Ylipäällikön ja Tiiminvetäjän lisäksi myös eräs kollegani. Nuohan ovat käsittääkseni asioita, joista ei saa puhua kuin kahden kesken. Hienoa toimintaa.

Olin todella vittuuntunut.

Töistä lähtiessäni viestittelin ystäväni Kissan kanssa. Hän pyysi tapaamaan itseään ja Kirjaa, oli Kirjan syntymäpäivä. Menin paikalle ja sain tuulettaa hieman tunteitani. Söin hyvää broileria ja join jälkkäriksi kahvia. Kotona hiivasin pyykit pyykkitupaan ja uin syvällä ajatuksissani. Olen toki tiennyt, että esimerkiksi perintäfirmoissa ja pankeissa on tarkat säännöt noista maksuhäiriöistä; niitä ei yksinkertaisesti saa työntekijällä olla. Ihmettelen vain, miten tuo sääntö on meillä otettu esiin juuri nyt, vaikka pomon mukaan "se on aina ollut niin", mutta sitä ei ole koskaan vain otettu varsinaisesti käytäntöön. Miksi sitten juuri nyt, kun minä pyydän lisää palkkaa vedoten työehtosopimukseen ja muihin seikkoihin?

Ajatuksissani pyykkituvassa rampatessani putosin sitten portailta. Rappukäytävän valot sammuivat ja siellä oli täysin säkkipimeää. Astuin ohi askelmasta, lensin parit alemmat askelmat ja laskeuduin suoraan polvilleni lattialle. Sattui aivan saatanasti. Oikeassa polvessa leimahti tuska, vasemmassa sääressä tuntui repivä kipu. Nousin ylös ja jatkoin klenkaten vedet silmissä matkaa. Molemmat jalat sattuvat edelleen, mutta turrutin kivun särkylääkkeillä.

En tiedä mitä ajatella. Tiedän, että tätä asiaa, mahdollista irtisanomista, vatvotaan tämän firman tyyliin nyt sitten piiiiiitkän aikaa, ennen kuin saan tietää mitään. Motivaationjämät kaikkosivat, työnhaku epätoivoistuu entisestään. Miks mä en ikinä saa olla rauhassa?

SEVEN SISTERS ROAD

Kadotin yhden päivän tuossa omituiseen vatsatautiin. Viikonloppuni oli ihan loistava. Vietimme lauantaipäivää ystäväni Lelun parvekkeella, porukkaa jotenkin tuli ja meni, Kissa ja Kirja kävivät paikalla, Efekti oli koko päivän, Pieni tuli illansuussa, Kardemummakin ilmaantui, saunoi ja kälätti tyttöporukan keskellä. Tuli naurettua paljon ja juteltuakin. Atlantista en nähnyt vilaustakaan, en edes tiedä onko hän palannut kaupunkiin vai ei. On ikävä, mutta pysyn nahoissani.

Rakas ystävä pelasti vuokranmaksuni lähettämällä tililleni rahaa. En tajua, miten mulla voi olla maailman parhaat ystävät. Jotain mun on joskus täytynyt tehdä oikein?

Odotan innolla Ylipäällikön tapaamista. Meillä oli nimittäin minun pyynnöstäni perjantaina pieni keskusteluhetki. Pyysin palkankorotusta. Kerroin suoraan tilanteeni ja puhuimme siitä, kuinka hyvin hoidan hommani ja kuinka paskamaista se on, kun palkka ei riitä mihinkään. Hän lupasi puoltaa korotusta toimarille, joten kuulen ehkä jotain uutisia aiheesta jo tänään.

Tunti työvuoroa takana, seitsemän edessä. Hyvät uutiset olis kiva yllätys!

11TH STREET KIDS

Naapuri olisi eilen halunnut tarjota muutaman tuopin palattuaan lomaltaan, kiitokseksi kalojen hoidosta, mutta minä olin liian allapäin, liian ahdistunut lähteäkseni minnekään. Menin töistä kotiin, istuin pimeässä ja itkin vähän. Koko tulevaisuuteni on pimeän peitossa, en tiedä mitä tehdä tai minne mennä. Olen vakuuttunut, että jotenkin taas selviän, mutta miten, se on vielä hämärän peitossa. Nyt jos koskaan kaipaisin ihmistä elämääni, jotakuta, jolle purkaa tätä ahdistusta ja huolta. On minulla ystäviä, on, mutta en uskalla paljastaa tätä puoltani, tätä arkaa ja pelokasta minua, joka sisältäni edelleen löytyy.

Mielessäni olen kaukana poissa, toisen meren rannalla, tuuli hiuksissani.

Viikonloppu, ah, ihana valo.

RADIO CLASH

Päässä soi Guns of Brixton ja jalkoja särkee niin, ettei voi edes seistä paikallaan. Tämä viikko on kestänyt vuoden, ehkä väsymyksen takia, ehkä vain siksi, että Atlantti palaa kaupunkiin tulevana viikonloppuna. Odottavan aika on pitkä, katsos. Vaikka enhän minä häntä välttämättä edes tapaa, tieto siitä, että hän tulee olemaan samoilla kulmilla riittää toistaiseksi.

Kasaan omaisuuttani myytäväksi, levyjä ja kirjoja, myyn erittäin hyvän litteän näyttöni pois ja roudaan säkkikaupalla vaatteita itsepalvelukirpparille. Olen päättänyt purkaa kirjoituspöytäni, ja roudata osat roskalavalle. Se on niin rikki, ettei sitä saa enää kasaan, puu on murtunut niin monesta kohtaa. Saan tilaa kämppääni, voin ehkä jopa jonain kauniina vuonna mahduttaa sinne sängyn.

Taivas on tumma ja minun mieleni myös.

SELF DESTRUCTION BLUES

Vatsaan koskee niin, että meinaa itku päästä. Vaan töissä on hymyiltävä ja oltava tehokas, kuten aina. Sain eilen pestyä pyykkiä ja vietin iltaa rikosdokumenttien ja kirjan parissa. Nukkumaan aloin taas aivan liian myöhään, en kai mä ikinä opi. Aamulla kellon soidessa iskee se epätoivo; joko taas on mentävä sinne, eikö tämä koskaan lopu.

Toivoisin voivani olla positiivisemmalla tuulella. Rahattomuus painaa, pitäisi muutamassa päivässä saada jostain pari sataa euroa. Edelleen pieni pääni pyörittää sitä samaa ajatusta: jos saisin kaksi tuhatta euroa lainaksi, voisin maksaa kaikki velkani kerralla pois ja alkaa lyhentää sitä kahta tonnia 250 eurolla, jopa 300 eurolla kuussa. Tällä hetkellä ulosotto vie palkastani yli 480 euroa kuussa ja se on liikaa, kun pitää maksaa työssäkäymisestä seutulippu + tietty vuokra ja muut kustannukset. Olen niin kyllästynyt toteamaan, etten voi ostaa uusia kenkiä, en astmalääkkeitä, en kipeästi tarvitsemiani uusia vaatteita, en mitään, koska olen aina ja ikuisesti rahaton.

Tänään minun pitää kuitenkin yrittää jaksaa, yrittää selvitä. Uin sameissa vesissä ja odotan jotain, jotain piristävää, helpottavaa, hymyilyttävää, hykerryttävääkin kenties. Sameat synkät vedet saisivat vaihtua Atlantin kirkkaisiin silmiin.

Keskiviikko. Näillä mennään.

FRIEND FOR FIVE MINUTES

Aivan älyttömän hienoa olla töistä kotona jo viideltä. Tosin sit on valmis menemään nukkumaan jo puol kahdeksalta, mut siinähän ei oo mitään pahaa... Eilinen venähti kuitenkin väsymyksestä huolimatta taas puolille öin, kun piti lukea hyvää kirjaa. Sain kuitenkin tiskattua valtaisan tiskin ja ruokittua Naapurin kalat, tänään käyn Naapurin luona pesemässä pyykkiäkin. Hieno YYA, en vaihtais mihinkään!

Liverpool hävisi Aston Villalle ja se hykerryttää minua syistä, joita en tässä erittele. Vielä joskus pääsen livenä Anfieldille, sen lupaan.

Eksäni Eräs on aloittanut vanhat tapansa. Dokaa puistoissa kaatokännejä vaimonsa odotellessa kotona, huolissaan, kun Eräs ei vastaa puhelimeen. Minua vilpittömästi surettaa hänen puolestaan, tiedän liiankin hyvin millaista se on. Eräs on dokannut jo kaksi työpaikkaa altaan, se on säälittävää. Asia ei millään lailla minulle kuulu, mutta en voi olla ajattelematta, miten asiat minun kohdallani olisivat, jos olisimme yhdessä jatkaneet. Eivät hyvin, senhän tajuaa jokainen.

Pitäisi varata hammaslääkäriaika, aika gynekologille, hiustenleikkuuseen ja käydä uusimassa masennuslääkkeiden resepti. Huoh, kaikenlaista. Mistä rahaa kaiken tuon hoitamiseen ja elämiseen?

Ei harmainta aavistusta.

KNOW YOUR RIGHTS

Viikonloppu hurahtaa aina niin nopeasti, että en ehdi edes muistella nimeäni enkä mitään muutakaan oleellista. Olen huolissani ystävästä, joka on niin masentunut, että puhuu humalassa itsemurhasta, itseinhostaan ja muista minunkin aivan liian hyvin tuntemistani tunteista. Olen huolissani toisesta, joka menetti äitinsä pari kuukautta sitten. Olen huolissani itsestäni ja fyysisestä pahoinvoinnistani. Olen myös väsynyt, alati ja ikuisesti väsynyt.

Onneksi olen aamuvuorossa tämän viikon, pääsen sentään jo viideksi kotiin ja ehdin näin ollen ehkä jopa tehdä jotain kotona ennen väistämätöntä tipahtamistani. Miten onkin niin vaikeaa saada sitä kämppää johonkin kuosiin. Neliöitä ei ole yhtään ylimääräistä, mutta siivoaminen on ehkä juuri siksi hankalaa. Kun on niin pieni kämppä, että kamat eivät mahdu minnekään, on imurin heiluttelu tosi vaikeaa.

Duunimiehitys on pitkästä aikaa täysi, viimeisetkin lomailijat ovat palanneet. Se helpottaa kiirettä. Muutenkin on ihan kiva saada porukka kasaan taas.

Oh, nämä maanantait, kun ajatus ei kulje eikä mulla ole mitään annettavaa.

KUNGEN ÄR DÖD

Eilinen oli kai jonkin sortin ennätys, kahdeksan tunnin työpäivään meni matkoineen 12 tuntia. Mä niin mielelläni kirjoittaisin, et olen nukkunut hyvin, levännyt ja relannut, mut niin ei ole asian laita. Mä olen uuvuksissa ja mun selkää särkee.

Elämälle kiitos on perjantai, pääsee pariksi päiväksi pois täältä. Mä aion tavata ystäviä, siivota, tiskata ja nukkua. Mun pitäs raivata ikkunan eteen tilaa ikkunaremonttimiehille, mutta mä en tajua miten. Mun kämppä on tikkuaskin kokoinen ja ikkunan edessä on kirjoituspöytä, johon pelkkä koskettaminen saattaa aiheuttaa sen romahtamisen. Mun on joko pakko purkaa se osiin tai kutsua puuseppäystävä katsomaan, voiko sen korjata. Mä pelkään ettei voi, jolloin se on kyettävä hävittämään lopullisesti.

Mä palelen ja mun päässä risteilee tasan kaksi ajatusta: nukkumaan meno ja Atlantti.

Huoh.

KAHDEN VAIHEILLA

Eilinen venähti pitkäksi, tapasin Efektin töiden jälkeen, menimme kantabaariin kumoamaan muutaman tuopin. Oli hauskaa, naurettiin ja juteltiin ja välillä hymyiltiin typerinä ja katsottiin kaukaisuuteen ajatellen omiamme. Tänään olen tietenkin väsyneempi kuin laki sallii, mutta teki mielelle hyvää tuulettua hieman. Ja teki hyvää saada puhua niistä salatuista asioista, Atlantista ja kaikesta siitä, mitä tämä ihastuminen on tuonut tullessaan.

Haaveilen lomasta, haaveilen muuttamisesta, haaveilen uudesta työstä, haaveilen miehestä. Samaan aikaan tiedän, että jos yksikin noista haaveista toteutuu, muilla ei enää ole niin suurta väliä.

Eilen kirjoittelin ystävän kanssa. Ajattelin uskaltautua käymään blogimiitissä hänen kanssaan. Olen vielä elossa ja hengitän, haluan ihmisten näkevän sen. En tiedä kuinka järkevää se on, mutta en välitä. On aika olla olemassa taas.

PIENI JA HENTO OTE

Iltavuoro 8/10 alkaa selkäsäryn juiliessa päähän ja lonkkiin asti. Nukuin hyvin, mutta väsyttää. Mä toistan itseäni, kun arki junnaa tätä samaa levyä. Mä en koskaan enää tahdo tehdä kahta viikkoa putkeen iltavuoroa, ainakaan tässä mestassa, jonne matkustaminen vie multa kolme tuntia päivässä.

Mä näen unia, joissa on ihmisiä, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Mun unet on taas kumman todellisia ja mä joudun aamuisin miettimään, että mikä oli unta ja oliko joku osuus kenties totta, muisto. Mä tahtoisin nukkua viikon, vähintään, jotta mun päästä lähtis pois toi väsymyksen surina, kuin kanavaton televisio.

Mä aistin tän syksyn tulon ja mä olen siitä haikea ja hiukan pettynyt. Mulla oli hyvä kesä, todella hyvä, mut mä oisin vielä tahtonut jatkaa sitä. Syksy muuttaa mun mielessä kaiken, vaikkei todellisuudessa välttämättä yhtään mitään. Syksy paleltaa ja ahdistaa, kun olis vielä tahtonut viettää päiviä puistoissa ja terasseilla. Kesästä luopuminen on jotenkin nyt mun päässä synonyymi Atlantista luopumiselle enkä mä tiedä mistä se johtuu. Mulla on suunnaton tarve nähdä se, edes vilaukselta, jotta mä tietäisin, mitä mä tunnen. Onks se jotenkin outoa? Mä en tiedä.

Mä hajoan tähän duuniini, mä kulun puhki sisältä.

MOOD SWINGS & ROUNDABOUTS

Syksyisen sateisen päivän kruunaa ikkunani takani menossa oleva puunkaatosavotta. Alkavat rakentaa jotain uutta moottoritien liittymää, räjäytykset alkavat kuulema 28. päivä. Ihan huippuhienoa olla puhelinduunissa, kun ikkunan takana on räjäytystyömaa. Not.

Eilinen töistä lähteminen oli jotenkin niin surkuhupaisuuden huippu. Venattuani dösää pienen ikuisuuden jalat ja selkä särkien, oli matkan varrella yksi iso risteys totaalijumissa ja dösä seisoi siinä liikkumatta vartin verran. Käytyäni apteekissa ja kaupassa pikaisesti, olin kotona "jo" puoli yhdeksältä illalla. Huippufantsua.

Fiilikset ovat siis jotakuinkin nollilla, vaikka yritänkin koko ajan keksiä jotain iloista ajateltavaa. Jotkut päivät vaan on sellasia, toimii huonommin.

Tänään, jos ikinä pääsen töistä kotiin asti, on käytävä ruokkimassa Naapurin kalat. Onneksi sain luvan pestä siellä koneellisen pyykkiä, helpottaa arkea. Vielä kun onnistuisin korjaamaan kirjoituspöytäni ja tietokoneeni... Huoh. Ei tänään, ei millään. Haaveilen omasta sängystäni ja pitkistä unista. Syksyn ja talven mittaisista ehkä?

KULKEVAA VALOA

Iltavuoro 6/10 menossa ja järki lähtee päästä. Bussit palasivat syysaikatauluun ja niiden mukaan kotoa on lähdettävä 1h 45 min. ennen työvuoron alkua. Poiskaan ei pääse mitenkään sujuvasti, pitää odottaa 25 minuuttia ensimmäistä mahdollista dösää. Kollega osti auton, työmatka kestää sillä 17 minuuttia.

Mä olen huonolla tuulella ja valmis räjähtämään millä sekunnilla hyvänsä. Mä en jaksa tätä paskaduunia enkä näitä työmatkoja. Mä en jaksa tätä jalkasärkyä enkä tätä vatsan möyrimistä.

Viikonloppu oli ihana. Parasta seuraa, kirjoja, leffoja, väsymystä ja kivoja unia. Kivaa todellisuuttakin, siinä mielessä, että ilahduin valtavasti Atlantin pienestä huomionosoituksesta virtuaalikaverina. Joo, outoa, mutta joku pienen pieni elekin häneltä minun suuntaani saa aikaan sen kumman kuumottavan olon, jännityksen ja pulppuavan ilon. En ole valmis luopumaan ihastumisen tunteestani, vaikka se ehkä järkevintä tässä tilanteessa olisikin. En kiiruhda, en hätiköi, menen virran mukana, vaikka se tuntuukin välillä vaikealta.

Voisipa tämän viikon jotenkin elää pikakelauksella.

FRIDAY I'M IN LOVE

Matkustaessani töistä himaan eilen sain Ylipäälliköltä tekstarin ja pyynnön tulla tänään jo 9-17 -vuoroon. Jipii. Pääsen sittenkin seuraamaan Dragonmelonnan finaaleja! Ja pääsen siis nauttimaan vapaudesta hieman aiemmin.

Takki on jotenkin tyhjä, olen nukkunut koko viikon levottomasti ja unia nähden. Kissan loma loppuu tänä viikonloppuna ja oikein jo odotan syyskuun viidettätoista päivää, jolloin laitamme Kissan, Kirjan ja Tabletin kanssa korkin kiinni vähintään kuukaudeksi. Olemme suunnitelleet alkohollitomiksi viikonlopuiksi lettukestejä, leffapäiviä, kävelyretkiä (jos jalkani sen sallivat) sekä lukupiiriä. Olen joskus ollut puolitoista vuotta juomatta alkoholia, enkä tajua miten tuosta bissenkittaamisesta on tullut niin suuri osa viikonlopun viettoa. Baarissa käyminen on mulle sosiaalinen kokemus, mutta siinä sivussa tulee juotua liikaa. Tekee meille kaikille hyvää olla tuo kuukausi juomatta, antaa elimistön elbata.

Vaan tänään tulee takuulla kumottua muutama tuoppi, varsinkin, jos melonnat menevät hyvin. Kunpa Atlantti olisi jo maisemissa, on jo niin kovin ikävä.

I JUST WANNA BE YOUR DOG

Iltavuoroaamu 4/10 käynnistyi kankeasti, koska jalkani huutavat hoosiannaa jo heti koskettaessaan lattiaa. (Itse asiassa jo ennen sitä, peiton koskettaessa niitä...) Onneksi bussimatkaa virkisti hyvä kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni. Ja onneksi on "jo" torstai, ehkä tämäkin viikko siis kestetään.

Ystäväni Efekti on löytänyt elämäänsä ihanan miehen. He ovat kiertäneet toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, mutta viimeinkin tavallaan antautuivat tunteen vietäväksi. Olen ihan älyttömän onnellinen molempien puolesta ja jollain lailla alan uskoa siihen, että ihmisille todella voi käydä niin. Naapurikin suorastaan hehkuu onnea uuden parisuhteensa johdosta ja minä ihmetellen virnuilen taustalla, omaa älytöntä ihastustani vaalien. Kesä on rakkauden aikaa, kesä on suuria tunteita ja onnea. En tiedä mitä syksy tuo tullessaan, toivon uutta työpaikkaa ja jos en sitä saa, alan pakata kamojani ja suunnitella suuntaa, jonne lähteä. (Tietenkin asiaan saattaa pienesti vaikuttaa myös Atlantti, mutta minä en usko tähän juttuun, mulla ei ole voimia uskoa siihen, että syksyn tullen nämä tunteet eläisivät edelleen meissä molemmissa. Toivon toki, voi kyllä vain, mutta uskominen on eri planeetalta.)

Päässä soi Iggy Pop ja aika mataa tuskastuttavan hitaasti, kuten iltavuoroissa niin usein.

LENSIN MATALALLA

Tuskastuttavan hitaasti etenevä työviikko tämä. On vasta keskiviikko ja mä olen poikki, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kauheaa ajatellakin, että iltavuorot jatkuvat vielä ensi viikon...

Eilen ystävä informoi avoimesta työpaikasta, johon naputtelin illan työtunteina hakemuksen. Sisäsiisti päivätyö kantakaupungissa, voisko parempaa ollakaan? En toivo liikoja, mutta hiukan sentään.

Kotosalla puhelin soi monta kertaa, väärä mies soitteli ja ruinasi treffeille viinanhuuruisena. Hymähtelin itsekseni ja kieltäydyin, en minä mitään deittailua sarjahurmaajan kanssa tässä kaipaa.

Tavallaan tuo ulkona vallitseva syksyinen ilma korreloi mieleeni. Matala on se.

THESE BOOTS ARE MADE FOR WALKING

Vasta yksi kymmenestä iltavuorosta lusittu ja olen aivan uuvuksissa. En tiedä mikä minua nyt näin väsyttää, olen nukkunut kuitenkin hyvin. Ehkä lähestyvä syksy tekee asioita, ehkä tämä alituinen jalkasärkykin vaikuttaa. Minusta tuntuu kuin olisin se sadun merenneito, joka sai jalat sillä ehdolla, että jokainen askel sattuu kuin tikarinpisto. Koipeni ovat turvoksissa kuin jalkapallot, niitä särkee ja kolottaa joka sekunti. Olen kolme tai neljä kertaa jo käynyt lääkärissä, eikä ketään ole kiinnostanut. Olen jo melkein sitä mieltä, että amputointi olisi parempi vaihtoehto, kuin tämä alituinen kipu. On hassua ikävöidä omia jalkojaan, mutta niin minä nyt teen.

Olen surffanut netistä etsien vuokra-asuntoja Lontoosta. Olen mielessäni jo jakanut omaisuuteni, levyt sinne ja kirjat tuonne ja astiat kolmannelle.

Kunpa Atlantti palaisi jo maisemiin, helpottaisi kummasti nähdä hänen hymyilevän.

SANDINISTA!

Bileet onnistuivat mainiosti ja paluu arkeen on ankara ja ankea. Sain monet naurut ja monta halausta, onnistuin myös itkettämään kansalaisia puheellani sekä laulamalla todella bluesin version Summertimesta.

Oltuani koko lauantain jaloillani, olin valmis kirkumaan jalkasärkyni vuoksi. Kävelin yöllä kotiin sukkasillani, ja tuo normaalisti kolme minuuttia kestävä matka kesti ainakin kaksikymmentä tuskaista minuuttia. Eilinen olikin yhtä tuskaa, samoin kuin tämä päivä. Jalkasärkyä suurempi murhe on kuitenkin kahden viikon iltavuoroputki. Jos mulla joskus oli sosiaalinen elämä, niin nyt se ainakin on iltavuorojen takia jäissä.

Mä niin tahtoisin jonkun päivätyön siistissä konttorissa kantakaupungin alueelta. Voi elämä.

HEADED FOR A HEARTBREAK

Elän perjantaita hieman hysteerisissä ja odottavissa fiiliksissä. Järjestämäni bileet ovat huomenna ja toivon kaiken sujuvan. Mikä tahansa voi silti vielä kaatua niskaan, koska tämä elämä on niitä käärmeitä täynnänsä.

Mä kirjoitinkin eilen pari sanaa tuosta lähtemisen kaipuusta. Eilen puhuin aiheesta ystäväni Naapurin kanssa. On todella pitkästä aikaa sellainen suunnaton tarve, suorastaan pakottava tarve pakata kamat ja lähteä reppu selässä maailmalle. Mä en tiedä miksi, mut mä haluan muuttaa joksikin aikaa Englantiin. Mä en pidä koko maasta erityisemmin, mutta tarve päästä sinne on suuri. My mind works in mysterious ways.

Viisi tuntia työpäivää jäljellä ja mä olen aivan valmista kamaa poistumaan ovesta. Huoh.

GEEK IN THE PINK

Päässä soi outoja biisejä, väsyttää ja vituttaa. Ihminen, jolle mikään asia ei kuulu, on puuttunut kovalla kädellä mun tekemisiin ja yritti vesittää lauantain bileet, onneksi siinä onnistumatta. Onneksi mulle soitettiin ja kysyttiin, että onko tämä totta ja onko tämä tiedossa ja pitääkö tämä ja tämä perua. Helvetti, mikseivät ihmiset voi pitää huolta omista asioistaan?

Joskus tämä pieni elämänpiiri on aivan liian pieni. Haaveilen taas lähtemisestä, matkustamisesta, muuttamisesta. Jonkun toisen meren rannalle, minä ja ajatukseni, mä niin kuulun jonnekin muualle kuin tänne.

Vaan tässä jumitan, työpäivän alkua odotan, olen niin väsynyt.

REUNALLAT

Eilinen sujui rattoisasti päivystävän hammaslääkärin odotushuoneessa Ruskeasuolla. Hampaastani putosi aamulla yli kaksikymmentä vuotta vanha kruunu, joka jätti jälkeensä teräväreunaisen hampaanjämän. Onneksi sain ensiavuksi siihen pikapaikan ja maksusitoumuksen, jotta voin mennä korjauttamaan hampaan yksityiselle.

Tulevan lauantain bileet on suurin piirtein lyöty lukkoon esiintyjiä ja ruoka-asioita myöten. Odotan innolla, että saan tuon projektin hoidettua ja pois päiväjärjestyksestä, sillä yllättävän stressaavaa tämä on ollut. Nauroinkin Efektille, että todennäköisesti itse saan paskaraivarit siellä ja alan riehua, kun stressi purkautuu. Toivottavasti en kuitenkaan, pitää olla skarppi ja varovainen.

Skarppi ja varovainen pitää olla myös töissä, kun pinna on kireällä kuin viulun kieli ja Ylipäällikkö vaanii selän takana jokaista hengähdystäkin.

Voi elämä. Ahdistaa.

IF YOU TOLERATE THIS

Maanantai takkuilee tapansa mukaan. Olen hiemaan kuumeinen ja lihaksiani särkee, hengitys vinkuu ja yskä on kova. Pienesti arveluttavat nämä oireet, koska ystävälläni Efektillä todettiin juuri viikonloppuna sikainfluenssa...

Viikonloppu oli jälleen palkitseva ja mukava, vaikka tällä kertaa en saanutkaan hukkua Atlantin silmiin hänen huideltuaan menemään kaverinsa polttareissa. Ensi viikonloppunakaan emme tapaa, mutta ehkä tässä on vielä kesää jäljellä sen verran, että pari kertaa saan tuon kylvyn suorittaa. Toivottavasti ainakin.

En tiedä miksi uskon syksyn taas muuttavan kaiken. Olen pienesti eksynyt.

IF ONLY TONIGHT WE COULD SLEEP

En tiedä miksi minua väsyttää niin hirveästi taas. Silmissä tuntuis olevan kolmisen kiloa hienoa hiekkaa ja jäseneni ovat lyijynraskaat. Kuin olisi krapula, vaikka ei ole juonut. Vielä tämän työpäivän jos jaksaa, niin saa olla vapaalla hetken, ah autuutta. Väsymyksen lisäksi tai ehkä osaksi sen takia olen huonolla tuulella. Moni asia vituttaa ja ahdistaa ja kaikkein mieluiten menisin hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä tai jotain. Elämässä aikaisemmin tapahtuneita asioita ja entisiä ns. kavereita tuppaa takaisin joka tuutista enkä ole vielä niin vahvoilla, että mulla olisi kykyä etäännyttää itseni, olla viileä ja cool. Ihmiset ovat loukanneet mua niin saatanan syvältä, eivätkä itse ota pisaraakaan vastuuta siitä, vaan kiertelevät nykyisten ystävieni maailmassa puhumassa minusta paskaa ja ripottelemassa suolaa haavoihin. Olen jotenkin tietyistä asioista vieläkin niin henkisesti piesty ja hakattu, että en tahtoisi noita haavoja enää avata.

Kun ylipäällikkö PMS ja tiiminvetäjä ovat poissa, minä joudun tuuraamaan heitä molempia. Kiirettä siis pitää tänäänkin, mutta lohduttaudun ajatuksella siitä, että on vihdoin perjantai ja huomenna saan nukkua pitkään.

Ah, viikonloput, nuo ihanat valot.

GOOD TIME TO BE YOUNG

Torstaiaamussa mennään ja olen pienesti toiveikas, että kestän vielä tämän ja huomisenkin. Nukuin hyvin, vaikka toki tyypilliseen tapaani aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa oikea bussikin sentään saapui pysäkilleen ja luin hyvää dekkaria koko pitkän matkan. Eväänä on hyvää kananuudelihässäkkää ja sain kipeisiin jalkoihini mahtumaan uudet tennarit. Vanhat tennariraukkani olin jo kävellyt aivan puhki ja rikki, mutta ne olivat ainoat kengät, jotka mahtuivat jalkaan, kunnes löysin nämä. En tiedä saanko koskaan enää oikeita omia jalkojani takaisin, nilkkani ja jalkani ovat turvonneet jalkapallon kokoisiksi ja särkevät hulluna, eikä kukaan lääkäri halua tutkia asiaa. Kaipaan jalkojani, pieniä siroja jalkojani.

Kello kilahtaa kymmenen, joten on aika avata puhelinlinjat ja jatkaa siitä, mihin eilen jäin. Huoh.

LOVE CATS

Ja kas, työpäivä alkoi vähemmän ruusuisesti, kun se kerran tunnissa kulkeva dösä jäi kokonaan tulematta. Seikkailin sit junalla lähimmälle asemalle ja kävelin särkevine jalkoineni kaksikymmentä minuuttia painostavassa ilmassa hikoillen. Onneksi kustannuspaikalle on tänään palannut sairikselta yksi duunari, joten kiire ei ole enää niin ylitsepääsemätön.

Elämme keskiviikkoa ja sisimmässäni hymyilen edelleen viime viikonlopun asioille, odottaen perjantai-iltaa, jolloin saan taas hengähtää hetkeksi. Parit naurut, parit halaukset, niitä kaipaan kovasti. Olen onnellisessa asemassa, kun tiedän ne joka viikonloppu saavani!

MESSAGE IN A BOTTLE

Onpa väsynyt olo. Töissä on hillitön kiire, tunnen olevani valtakunnan yleinen tietotoimisto ja jakelen asiakkaille puhelinnumeroita Soneraan, Elisaan, eri pankkeihin ja virastoihin. Koetan pysyä pirteänä vilkuilemalla välillä salaa Atlantin kuvaa, joka tuokin erikoisia hymyjä tähänkin päivään.

Odotan taas viikonloppua jotenkin enemmän kuin laki sallii. Selkääni särkee ja tahtoisin päästä nukkumaan.

Jollain lailla masentaa, sillä tämä arki ja arjen askareet eivät ole kovin mieluisia. Tosin innolla odotan kaupassakäyntiä ja ruoanlaittoa ja jopa tiskaamista, kunhan vain pääsen pois täältä töistä.

Kylläpä piristäisi viesti tai jotain.

LICK SUMMER LOVE

Kuinka ihanaa on olla ihastunut ja viettää viikonloppua maailman parhaiden ihmisten kanssa! Paljon naurua, monta halausta, hyviä ja niin huonoja juttuja, että heikompaa hirvittäis. Atlantin tunnustus Kissalle, muka salaa pienesti hymyillen: "mä taidan olla aika ihastunut..." Minä myös, minä myös!

Kaikkien huumaavien hetkien jälkeen on tosi vaikeaa palata iltavuoroarkeen. Vaan on elettävä tätäkin, pienesti itsekseen hymyillen, seuraavia nauruja ja hehkuvia katseita odotellen.

Ja mä luulin, ettei ikinä enää.

CANDY

Lähes viikoksi sulkeutui sanainen arkku, kun piti olla sanottavaa! Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa, kuunnellut Iggy Popin Candya Atlantin kanssa hänen mp3-soittimestaan hukkuen hänen silmiinsä, nauranut itseni kipeäksi Efektin ja Kissan kanssa, saanut juhlajärjestelyt hoidettua lähes loppuun, lukenut täpinöissäni Jack Higginsin sotakirjoja, syönyt lämpimiä voileipiä, nähnyt unia venematkoista, tehnyt töitä ja loggautunut verkkopankkiin seitsemäntoista kertaa päivässä.

Viime lauantain työvuoron jälkeisenä siunauksena mulla alkaa tänään pitkä viikonloppuvapaa, joka tulee näillä näkymin kulumaan miellyttävissä merkeissä rakkaiden seurassa mölkkyillen ja neppaillen ja toivottavasti myös Atlanttia katsellen. Mikä ilo silmille!

Tämä on ollut hyvä kesä.

STORMY MONDAY

Olen nukkunut aivan liian lyhyitä öitä tällä viikolla ja väsymys on sen mukainen. Huomennakin on työpäivä, mutta sunnuntain aion kelliä vaakatasossa ja maksaa univelkaa sen minkä pystyn. Ystävä rakkain jää tänään kesälomalle ja käy hakattamassa synttärilahjatatuointinsa sen kunniaksi, hieman harmittaa (understatement of the year) etten saa kanssaan tätä iltaa juhlia. Tai siis saan, mutta en aio, koska huomenaamulla on taas aikainen herätys.

Päässä huutaa miljoona ajatusta, jotka tahtoisin kirjoittaa, mutta asiakkaat huutavat korvaan samaan aikaan, joten keskittyminen on ihan olematonta. Ehkä mä kirjoitan viikonloppuna, jos mä ehdin, mulla on pitkästä aikaa jotain sanottavaa!

Hyvin todennäköistä on kuitenkin se, että viikonloppuna en ehdi kirjoittaa tavuakaan ja kaikki sanottavatkin katoavat savuna ilmaan.

DIAMONDS ARE FOREVER

Olen miettinyt miehiä. Ihmissuhteita, miessuhteita, parisuhteita. Minua ei ollenkaan häiritse se, ettei minulla ole miestä elämässäni, mutta joskus tuntuu, että ympärilläni olevia ihmisiä se häiritsee kovasti. En tiedä miksi monella on niin suuri tarve tuomita yksin elävä sinkkunainen. Parhaat ystäväni, ne kaikkein rakkaimmat ihmiset, sattuvat olemaan pariskuntia, eikä heitä haittaa yhtään se, että olen yksin. Enemmän se tuntuu haittaavan niitä pikkuisen etäisempiä kavereita, joiden kanssa joskus hengataan samoissa porukoissa. Ystävien ystäviä, näin kai voisi sanoa.

Onhan mulla toki pikkutyttömäisiä ihastuksia. Otetaan nyt vaikka Prätkähiiri, Nyinen tai Atlantti. Heihin kaikkiin vuorotellen ja ehkä samaan aikaankin olen ollut tämän kuluvan vuoden aikana pienesti ihastunut. Se on mukavaa, rakastan niitä kipinöitä ja perhosia vatsanpohjassa, mutta en tahdo missään nimessä mitään parisuhdetta elämääni. Kun Nyinen alkoi vaikuttaa liian kiinnostuneelta, pakenin takavasemmalle tarkoituksella, en kykenisi nyt mihinkään, en kenenkään kanssa. Hän ymmärtää sen, fiksu mies, tietää, että olisi ensimmäisenä kuulemassa, jos tilanne jotenkin muuttuisi. Olemme puhuneet aiheesta, eikä hän koe siinä olevan mitään outoa, että haluan olla yksin.

Mutta miksi tämä on ongelma joillekin ihmisille? Miksen saisi olla ja elää yksin, ystävieni kanssa? Mikä siinä on väärin?

Duunissa ahdistuskiire, vain kolme ihmistä töissä, taju lähtee. Vaan pusken taas uhallakin eteenpäin, hymyilen, korjailen muiden ihmisten virheitä enkä anna minkään koskettaa liian syvältä.

Päässäni laulan Summertimea.

DEARLY DEPARTED

Silmät kirvelevät väsymyksestä ja allergioista. On viikon toinen työpäivä alkamassa enkä mä oikein osaa taas relata. Onnelliset ajatukset ovat hukassa, eikä lentäminen onnistu ilman niitä, kuten kaikki Peter Paninsa tuntevat jo tietävät.

Töissä oli eilen mahtikiire kolmen osastolaisen ollessa lomalla. Onneksi yksi niistä on ylipäällikkö PMS, ilman häntä täällä on kuitenkin paljon mukavampi ilmapiiri. Surullista jollain lailla, että työilmapiiri on niin pitkälti yhdestä ihmisestä kiinni, ja varsinkin, kun se yksi ihminen sattuu olemaan osaston päällikkö.

Ystävistä moni vasta aloittelee lomiaan, olen kateudesta vihreä, mutta puren hammasta, sillä jossain vaiheessa on tuulen käännyttävä minullekin. On löydyttävä työ, joka ei syö minua sisältä niin kuin tämä.

Sitä odotellessa.