HOLIDAY IN CAMBODIA

Oi onnea! Tämäkin päivä siis koitti, jolloin meikäläisellä alkaa pieni loma!

Työaamu alkoi aivan helvetillisellä kiireellä, pari tuntia paiskottiin liukuhihnalla, mutta nyt iltavuorolaiset ovat tulleet ja tilanne hieman rauhoittunut. Saan siis välillä jopa hengittää ja hokea mielessäni sanaa loma.

Kävin eilen töitten jälkeen ostamassa vähän grillattavaa juhannukseksi, maissia ja halloumia ja ensimmäistä kertaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen myös makkaraa. Eiliset negatiivissävytteiset ajatukset ovat edelleen mielessä, mutta eiköhän tämä tästä kirkastu, kun vain pääsen täältä töistä pois ja sisäistän sen, että on hieman vapaata. Jos Kissa alkaa kiukutella, menen muuhun seuraan, eihän siinä sen kummempaa. Lelukin soitteli eilen, aloitti kesäloman, sanoi Hatunkin pääsevän sairaalasta kotiin viikonlopuksi. Voisin piipahtaa luonaan, sovimmekin Hatun kanssa, että viimeistään ensi viikolla nähdään.

Koko lopputyöpäivän ajaksi mulla on välitavoitteita. Lounas, tupakka, kahvi, tupakka. Ehkä käyn kumoamassa muutaman oluen töitten jälkeen, ehkä menen suoraan kotiin ja ajan totaalisen defragin pään sisällä. Olen innoissani ja pienesti hysteerinen.

400 SLAG

Voi näitä väsyneitä aamuja, jolloin aivo ei käynnisty ja vatsaan koskee. Aamuja, jolloin päänsisäinen kalenteri ei todellakaan ole ajan tasalla, kun myöhästyy spårasta ja sen takia dösästä ja sen takia töistä. Päänsisäiset stereot soittavat repeatilla yhtä lausetta ja hartiat ovat tulessa, kivikovat ja painavat.

Vaan jos minä tämän päivän vielä selätän. Jos minä tämän jaksan. (Palkintona huominen lähes samanlainen.)

Mua vähän ahdistaa juhannus. Mun pitäisi viettää se Kissan ja Kirjan kanssa, mennä piknikille sään salliessa, grillata ja fiilistellä. Jostain syystä mun pään sisällä on kuitenkin nyt joku blokki, musta tuntuu, että mä haluaisin pitää taukoa Kissan seurasta. Mä olen väsynyt siihen, että se tietyn promillerajan ylitettyään alkaa kiukutella. Mä tahtoisin vain olla leppeästi liikenteessä, jutella ja nauraa, mut se on mahdotonta Kissan kanssa näinä päivinä. Mä kaipaan muuta seuraa, mä sain maistaa sitä viime lauantaina niillä synttäreillä ja voi pojat, miten mä nautinkaan. Mut mä en voi enää perua tota juhannusta, kun Kissalla on jo selvät sävelet mitä grillataan ja kuka ostaa mitäkin. Tai no, kai mä voin perua, miksen muka, mut siitä seurais niin isot kiukuttelut ja haloot, että en mä sitäkään jaksa. Toisaalta, melkein aina on tosi kivaa, jos odotukset on hiukan negatiiviset, että siinä mielessä tää on ihan paradoksi koko juttu.

Mä menen invaparkkiruutuun tupakalle ja laskemaan minuutteja työpäivän loppuun.

MOOTTORITIE ON KUUMA

Vietin eilisen illan hupaisassa väsymyskoomassa, hihittelin itsekseni kahvikuppi kädessä ja juoksin pyykkitupaan ja takaisin. Olin saanut postissa upean hääkutsun, rakkaat virallistavat viimein suhteensa. Kutsu oli rakennettu vinyylisinkusta, jonka sankarit olivat itse levyttäneet, viisi rakkauslaulua ja hulppeat kannet. Kesähäitä minä olinkin toivonut tälle vuodelle, saa nyt silti nähdä pääsenkö edes paikalle, minun tuurillani olen töissä hääpäivänä.

Aamulla herätyksen soidessa olin pihalla. Niin uskomattoman pihalla. Jouduin miettimään moneen kertaan, että kuka olen ja miksi kello soi ja minne olen menossa. Ilahduin tajutessani, että tiistai on tällä viikolla kuin keskiviikko, koska perjantai on vapaapäivä. Ilahduin myös siitä, että nukuin neljä ja puoli tuntia, joka minun tapauksessani on suorastaan järisyttävä määrä unta.

Työpäivä alkoi naurulla, kun yksi pienistä kollegoista on väsymyksen takia hysteerisen hihittävä. Pikkunatsi oli myös hyvällä tuulella ja kaikki meni taas ihan putkeen siihen saakka, että Ylipäällikkö hiihteli paikalle yhdeksän jälkeen. Hän on kireä ja vittuilee, vaikka kaikki tekevät parhaansa. Oi, enää kaksi aamua niin jään viikoksi lomalle! Reilu viikko ilman tätä usvapöndelle ja takas matkustelua, voi elämä, reilu viikko ilman Ylipäällikön kuittailuja ja nyrpeää namaa.

Jollain lailla tennarien alla polttelee. Tärkeintä on lähteminen, se on ollut mun mottona koko elämän ajan, ja juuri nyt lähteminen olisi ihan parasta. Moottoritie on kuuma.

LIKE A VIRGIN

Oh, nämä perjantain ja maanantain väliset yöt ovat aivan liian lyhyitä, kun tahtoisi jatkaa vapaalla ikuisesti tai ainakin vielä muutaman hetken. Nukuin taas jotain kaksi tuntia viime yönä ja se kostautuu päänsäryllä ja hitailla aivoilla. Olen nauttinut rakkaitteni seurasta, nauranut paljon, jopa laulanut julkisesti kaksi biisiä, maistanut tervasnapsia, halannut kymmeniä ihmisiä, suunnitellut reissuja ja keikkoja. Elämä on ihanaa, kunnes iskee duuniangsti ja muistaa, että usvapöndelle on aina mentävä, tehtävä inhoamaansa paskahommaa, kuunneltava ihmisten hölinöitä ja oltava zen. Onneksi työviikko on vajaa ja sen päätteeksi jään lomalle. Odotan lomaviikoltani lähinnä sitä, että saan nukkua, tai ainakin nyt tuntuu siltä, että vietän viikon jotakuinkin vaakatasossa.

Ajatus ei kulje ja aivo on jumissa, likinormaali maanantaimeininki siis. Haaveilen mansikkapirtelöstä ja pitkistä yöunista, kahdeksan tunnin päästä olen jo matkalla kotiin...

NITA NITRO

Ihana aamu kustannuspaikalla, puhelinjärjestelmä ei toimi ja kukaan esimiehistä ei ole paikalla. Soli tekstasi Ylipäällikölle, joka ilmoitti, että kyllä sen pitää toimia. Mahtava asenne. Täällä sitä pyöritellään peukaloita ja ihmetellään, että tietääköhän puhelinvaihteemme (ulkoistettu) edes, että asiakkaat eivät pääse meille läpi. Itse en aio ilmoitella mitään minnekään, kerran tein niin, ja sain siitä aivan saatananmoiset haukut, kun "puutuin asioihin, jotka eivät minulle kuulu." Silloin mulle kerrottiin, että kaikki tämmöiset asiat kulkevat Ylipäällikön tai Pikkunatsin kautta. Toinen oli silloin kesälomalla ja toinen sairauslomalla... ja tälläkin kerralla molemmat ovat poissa. Minä vihaan tämän firman toimintatapoja ja ilmapiiriä niin suunnattomasti muutenkin ja vielä enemmän silloin, kun jotain tällaista tapahtuu eikä ketään kiinnosta, eikä kukaan ota asiaa hoitaakseen.

Vaan olen zen ja iloitsen perjantaista. Aamulla olin niin väsynyt, että meinasi itku päästä. Koko tämän viikon olen nukkunut aivan hirvittävän huonosti. Tällä hetkellä en pysty juuri muuta ajattelemaan, kuin kotiin pääsemistä ja rauhallista koti-iltaa villasukkineen ja kahvimukeineen. Tosin mieli saattaa vielä muuttua, kotimatkalla saattaa iskeä perjantaihulluus ja päädynkin kantabaariin hihittämään väsyneenä. Ei mikään paskempi suunnitelma sekään.

Viikonloppua!

BETTER THAN CABLE

Torstaini on väsynyt. Valvoin vahingossa yhteen asti yöllä, nukuin muutaman hassun tunnin ja matkustin taas keskustan kautta usvapöndelle. Duunipaikalla kuitenkin tänään jotenkin hyvä fiilis ja kollegat hymysuin, ainakin kunnes Ylipäällikkö suvaitsee saapua paikalle. Eilen ei saapunut ollenkaan, mutta ei myöskään ilmoittanut mitään. Ollapa vapaa tuolla tavalla, ilmaantua paikalle milloin tahtoo ja lähteä myös. Vaan on painettava sekuntiaikataululla, yritettävä pitää se kuuluisa zen kaikesta kiireestä huolimatta.

Viikonloppu onneksi lähestyy, on jo melkein nurkan takana. Lauantaina eräs tuttava järjestää synttäribileet outoon aikaan, klo 9-14. Aamubileissä ei ole tullut käytyäkään vähään aikaan, tai no, tuskin koskaan missään tarkoituksellisissa aamubileissä, vahingossahan niitä yleensä siunaantuu. Tapaan taas monta ystävää ja olen ison harppauksen lähempänä lomaviikkoani, ensi viikkohan on työviikkona vajaa.

Provinssirock jää tänäkin vuonna väliin, pikkuisen on ikävä sinne kyllä. Rakastan festaritunnelmaa, mutta taloudellinen tilanne ei oikein suo mulle mahdollisuutta nauttia siitä tänäkään vuonna. Kaiholla muistelen Provinsseja rakkaan Kirjailijan kanssa, Ilosaarirockeja, joissa olin töissä ja nauroin ja nautin olostani niin etten missään. Elämä oli silloin helpompaa, yhdistän noihin kesiin myös nuoruuden ja hulluuden, kyvyn heittäytyä ja nauraa itselleen. Toki muistan kokeneeni noina kesinä myös valtavaa epävarmuutta ja stressiäkin, mutta aikahan tunnetusti kultaa muistot. Silloiset työtehtävät olivat kuitenkin kaikesta kiireestä huolimatta ihan maailman parhaita, sain pyöriä rakastamissani rokkikuvioissa ja tehdä Suomen parasta festivaalia. (Ehkä mä menen sinne vielä joskus, tuli oikein semmoinen hulluksitekevä tarve päästä paikalle! Ottaiskohan ne minut töihin vielä?)

Torstai mataa, vaikka on hulluna hommia. Vaan kohti iltaa, kohti hieman pidempiä unia (förhoppningsvis), kohti perjantaita ja semmoista.

DEN DÖDA VINKELN

Nukuin tyylikkäästi pommiin, mutta ehdin silti kahdeksaksi usvapöndelle. Ihmeiden aika ei siis ole ohi.

Eilinen shoppailukierros oli epäonnistunut ja ahdistava, en löytänyt mitään niistä asioista, jotka toivoin löytäväni. Sain silti ostettua pakolliset hoitoaineet, ripsivärin, närästyslääkkeet ja muuta asiallista. Iltaa vietin hyvän pizzan ja kirjan parissa. Nukuin hyvin ja unohdin laittaa herätyskellon soimaan, havahduin hereille vasta kuudelta. Olin unen tarpeessa, mutta pommiin nukkuminen on silti todella epämiellyttävää, tulee semmoinen hengästyneen hysteerinen olo.

Jollain lailla viikko tuntuu matelevan. Ajan kulku on niin hämmentävää. Odotan innolla lomaviikkoani, johon tuntuu olevan ikuisuus, mutta se viikko tulee lentämään concorden lailla, sen takaan. Mä elän kummallista aikaa muutenkin, mulla on ekaa kertaa elämässäni jonkunlainen ikäkriisi menossa. Mun uudet kollegapoitsut on hirveän nuoria, tosi kivoja sällejä, mut aika naiiveja ja lapsellisia monessa asiassa. Mulla oli tossa yks päivä hyväntuulinen keskustelu yhden kollegapoitsun kanssa ja koko sen keskustelun ajan mä ajattelin, että "mä voisin olla ton äiti." Se ajatus kieltämättä oli pysäyttävä ja raadollinen, mut samaan aikaan mua nauratti jotenkin ihan tolkuttomasti. En mä ikäkriiseile sen takia, että mulla ei ole lapsia, vaan sen takia, että tämä ikä tarkoittaa mulle suomeksi niin montaa menetettyä mahdollisuutta. En tiedä miksi ajattelen sen niin, sitä pitäisi analysoida, jos olisi aikaa. Vaan kun vapaat lentävät ja arki mataa, on niin paljon muutakin analysoitavaa tässä päässä.

Mistä päästäänkin sujuvasti jälleen alaa valtaavan masennuksen äärelle. Olen itkeskellyt huomaamattani viikon jokaisena päivänä, se ei varsinaisesti vielä tarkoita mitään, mutta on outo oire sekin. En millään lailla ole missään huonossa kuosissa, vielä, mutta pimeys on lähempänä. My good old safetyblanket, josta tahtoisin eroon. On vain tosi vaikeaa luopua, sitä olen ihmetellyt ennenkin, masennus on kaikessa surussaan kuitenkin se uskollisin ystävä, joka minulla on. Pysynyt vierelläni koko elämäni, ei hylkää eikä petä eikä puhu minusta paskaa selän takana.

Keskiviikon kunniaksi keitin kahvit ja keskityn nyt olemaan tehokas ja tuottelias työntekijä. Hah. Onneksi olen sentään huumorintajuni säilyttänyt.

TOMMY GUN

Tiistaini on alkanut vauhdikkaasti, ei tässä ole ehtinyt juuri kissaa sanoa, kun töissä on niin kova kiire. Aamutuimaan pamahdin pankkiautomaatille nostamaan käteistä ja iloitsemaan saldostani, joka ei ollut enää 0,27 euroa. Tänään on vuorossa pienimuotoista shoppailua töitten jälkeen, tarvitsen kaupasta erikoisia asioita enkä malta odottaa, että pääsen niitä hankkimaan. Iloisin mielin laitan varmaan semmoiset viitisenkymmentä euroa menemään tänään, hyvänen aika miten iloisin mielin.

Sain kuin sainkin eilen vastausta palkankorotuspyyntööni. Johto on norsunluutornissaan päättänyt, että työskentelen tasolla 1, vaikka tasokuvausten perusteella työskentelen todellakin tasolla 2. Vaan mulle myönnettiin vuoden alusta takautuvasti nyt sitten 1-tason vähimmäispalkka. Eli kaksi vuotta talossa ei merkitse mitään, vasta vedettyäni esiin nuo työehtosopimuksen pykälät alan saada edes vähimmäispalkkaa. Aivan naurettavaa, kukaan norsunluutornilainen ei tekisi töitä, jos saisi palkkaa alakanttiin 500 euroa, eikä sitä koskaan korotettaisi. Ymmärrän toki, että johdon palkat ovat eri asia, en millään tavalla koe olevani yritykselle yhtä tärkeä, mutta ymmärtänette pointtini.

Menen tätä tiistaita jotenkin nyt niin hektisissä merkeissä, ettei kirjoittamisestakaan tule mitään. Vaan hyvä niin, kivempi tehdä töitä töissä, kuin tuijottaa kelloa ja pyöritellä peukaloita.

PRETTY VACANT

Saikullehan sitä oli edellisen kirjoituksen jälkeen jäätävä, kun keuhkoputkentulehdus valui astetta alemmaksi ja läheni keuhkokuumetta. Olen sairastanut huolella, vain palatakseni hirveän stressin kourissa töihin. Ylipäällikkö on rangaistukseksi siirtänyt minut pois yhdestä projektista, joka olisi oikeasti ollut kiinnostava ja mieluinen. En ole yllättynyt, mutta kuitenkin... Mitään vastausta taas en ole saanut pitkään sähköpostiini, jossa tiedustelin palkan korottamista näin kahden talossaolovuoden kunniaksi. En ole yllättynyt siitäkään, mutta kuitenkin... Kuinka paljon tämä minua syökään, tämä paikka, ja nämä vähintäänkin erikoiset toimintatavat. Palkka ei ole noussut tosiaan kertaakaan kahden vuoden aikana ja peruspalkka on 500 euroa työehtosopimuksen vähimmäispalkkaa alempi. En jaksa taistella, olen luovuttanut tämän mestan suhteen jo ajat sitten.

Kesä on iloinen tosiasia, joka piristää stressimieltäni. En palele, ja kasvoni ovat saaneet taas pisamapilkkeensä, hymy on herkässä ja asfaltti polttaa jalkojen alla. Lasken päiviä juhannukseen, jolloin aloitan viikon loman. Lasken minuutteja tämän työpäivän päättymiseen. Lasken myös sekunteja ruokatuntiin. Kovin terve ei tämä duuniasenne ole, mutta minkäs teet.

Maanantait, kuinka ne minut sulkevatkaan ahdistuksen syvään syliin.

WHY CAN'T I BE YOU

Kipeänä oleminen on noin niin kuin yleisestikin ottaen ihan hanurista, mutta vielä jotenkin eksponentiaalisesti kamalampaa on olla kipeänä kesällä. Mun keuhkoputkentulehdus yltyy vain, hengittämisen vaikeus on saavuttanut ihan kolossaaliset mittasuhteet ja kuumettakin oli 39 astetta lauantaina. Herään vartin välein yskimään ja lihaksia särkee kuvottavalla tavalla. Yllätys, mä olen silti töissä, mä tiedän, että saikku olisi nyt ehkä se ainoa vaihtoehto, mut tavallaan mä pelkään jäädä saikulle, koska siitä saa niin paljon paskaa niskaan Ylipäälliköltä.

Lauantai oli kuumeesta huolimatta oikein mukava, tapasin rakkaita ja nauroin aika paljon. Menin kuitenkin ajoissa kotiin ja luin kirjaa peiton alla, kunnes en väsymykseltäni tajunnut enää sanaakaan. Sunnuntainen hakemustivoli jäi kokematta, koska valitsin ystävien seurassa kahvittelun ja kikattamisen.

Uusi kuusipäiväinen työviikko on tosiasia, en tiedä kuinka jaksan tämän kuumeilun ja säryn keskellä sen hoitaa, mut mentävä on. Lainaisko joku keuhkoja?

TOUCH ME

Kas, perjantai saapui tälläkin ikuisuudenpituisella viikolla. Kollegani Soli ei ole tänään töissä, valitettavasti, joten olen täällä ihan orpona piruna, kun en voi kenenkään kanssa käydä tupakalla jurputtamassa. Vaan ehkä tämän päivän (illan) kestän ihan sen voimalla, että huomenna ei tänne tarvitse tulla eikä itse asiassa tarvitse edes ajatella koko paikkaa kokonaiseen päivään. Sunnuntaihan on tuomittu duuniangstin kourissa kärsimiseen, se on selvää.

Löysin vielä kaksi kiinnostavaa työpaikkaa, joihin pitäisi hakemukset saada väsättyä. Kenties voisin pyhittää lepopäiväni (siis sen kirotun sunnuntain) hakemusrumbaan? Saisi ainakin ajatukset hetkeksi irti nykyisestä.

Mä näin viime yönä unta, että koko meidän osasto siirtyi töihin johonkin hotelliin ulkomaille. Mä jotenkin toimin jonain kouluttajana siinä ja meidän pojat sekoili respassa oikein urakalla. Repeilin aamulla, sillä tämä oli jo toinen kerta, kun näin unta, että vaihdan työpaikkaa koko tämän osaston poppoon seuratessa mukanani. Siinä aikaisemmassa unessa mä aloitin uudessa työssä ja kun mut kuljetettiin uuden työpisteeni ääreen, viittasi kouluttajani jonnekin huoneen takaosaan ja sanoi, että "nuo tuotiin sinulle aamulla" ja huoneen nurkassa näin koko tämän ihmeryhmän työn touhussa. Kertooko nää unet jotain mun stressitasosta kenties!?

Vaan huokaisen nyt hetkeksi, sain hoidettua pari tosi vaikeaa keissiä ja lopputyövuoron voikin sitten vaikka suorittaa zen otsalohkoon liimattuna. Viikonloppuja.

(P.S. Otsikon biisi on Weeping Willowsia, ei Samantha Foxia!)

LET THY WILL BE DONE

Tänä aamuna heräsin hirveän huonolla tuulella ja liian vähän nukkuneena. Pudottelin käsistäni kaiken; hammasharjan, kahvikupin (onneksi tyhjän vielä siinä vaiheessa), kosteusvoiteet räiskähtivät kylppärin seinälle ja astmalääke loppui. Nämä ovat näitä aamuja, jolloin kaikille parasta olisi, että jäisin peiton alle. Mulla on kuumetta jotain tuhat ja elimistö huutaa lääkitystä ja unta. Vaan täällä olen taas, usvapönden maisemissa duuniangsti harteilla ja stressiapina selässä.

Mä en tunne oloani kovin sosiaaliseksi, en jaksais edes pientä small talkia kollegoiden kanssa. Vartin päästä on oltava zen, kun asiakkaat alkavat kirkua korvaan. Ja se duunizen löytyy, se on ihmeellistä, mutta totta, se löytyy joka ikinen päivä nykyään. Helpottaa huomattavasti elämää semmoinen.

Huomenna tämäkin työviikko onneksi loppuu ja saan olla hetken kotona, omassa rauhassa. Mutta miten huomiseen iltaan voi olla ainakin seitsemän vuotta?!

SULJETTU SYDÄN

Illalla kotona sen tajusin ja muistin: sydänoperaatiosta tuli tänään kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Tavallaan se on "vain" ja samaan aikaan se on "jo".

Muistan niin helvetin hyvin sen tilanteen, leikkausaika oli sovittu aamukahdeksaksi (tai siis silloin piti ilmoittautua sairaalaan) ja jouduin menemään sinne yksin, avopuolisoni, sen hurmaavan helvetin liimanaaman päätettyä pettää mua just silloin. Se oli kolme päivää poissa kotoa eikä vastannut puhelimeensa, mä olin sielu ruvella kotona odottamassa. Se tiesi tasan ja täsmälleen, kuinka mua pelotti ja hirvitti se leikkaus, se tiesi, kuinka paljon mä sitä ihmistä sillä hetkellä tarvitsin. Ja silti se meni ja teki mitä teki.

Muistan, kuinka mut kärrättiin leikkauksesta huoneeseen ja hoitaja tuli paikalle heilutellen suloista postikorttia, kuinka mä toivoin ja uskoin, että se olisi avopuolisoltani, että hän olisi käynyt paikalla. Vaan ei ollut, rakas Naapuri oli yrittänyt päästä mua tapaamaan, ainoa, joka oli minulle soittanut ja ilmoittanut Erään olevan vieraan naisen seurassa.

Ja mä muistan, kun palasin sairaalasta kotiin. Voi kuinka tarkkaan mä muistan sen. Mä makasin selälläni, en saanut liikkua, Eräs tulee paikalle, heilauttaa tukkaansa ja sanoo moi. Kuinka mä olisin voinut kuristaa sen silloin, kuinka mä olisin halunnut sen kuolevan siihen paikkaan. Ja kuinka se ei ollut mielestään minkäänlaista selitystä minulle velkaa, kuinka se vain kellahti sängylle viereeni.

Onneksi mä olen päässyt siitä eroon, onneksi se ei ole mun elämässäni. Elämälle kiitos me erottiin. Mä kiitän siitä tänään, mä kiitän siitä huomenna, mä kiitän siitä lopun ikääni.

Sydämen rytmihäiriöt jatkuvat kuten ennenkin, mutta toista kertaa mä en siihen operaatioon mene.

RÖTT LJUS

Eilen kollegani Soli tulikin autolla töihin ja pääsin siis kyydissään usvapöndeltä kaupunkiin. Säästin 40 minuuttia työmatkassa! Ihan älyttömän hienoa oli olla kotona jo reippaasti ennen kahdeksaa. Ennätin hieman syödä ja surffailla ja relata ennen suihkua ja peiton alle könyämistä kera kirjan. Nukuin hyvin, kun heitin pari antihistamiinia ja kunnon annoksen kortisonia huiviin. Olo ei tänä aamuna ollut ollenkaan niin huono kuin eilen. Tokihan yskä on kammottava, mutta sen kanssa voi elää.

Jokin älytön odotus on taas vallannut mielen. En malttaisi odottaa taas tilipäivää ja juhannusta ja juhannuksesta alkavaa lomaviikkoa. Välietappeina odotuksessa toimivat tämän viikon perjantai ja vapaa viikonloppu. Seuraavana viikonloppuna olen taas lauantain töissä, mistä seuraa jälleen seuraavaksi perjantaiksi vapaata. Elän vapaa-aikakeskeisesti, kuten olen aina tehnyt, mutta koen sen jollain lailla aika normaaliksi, kun kuitenkin arjen vietän työssä, joka ei anna minulle mitään, ottaa vain. Eilen löysin yhden aika kiinnostavan työpaikan, johon väsään hakemuksen heti, kun minulla on koneen ääressä istuessani myös aivot. (Mitä tapahtuu todella harvoin iltavuoroviikolla, näin sivumennen sanoen.) Mulla alkaa vain työnhaussa tulla vastaan sellaiset faktat, joille en mitään voi: olen auttamattomasti liian vanha ja huonosti koulutettu. Onneksi jotkut työnantajat kuulemani mukaan arvostavat myös kokemusta, sekä työ- että elämän.

Aloitan työvuoroni niiskuttaen ja selän ihottumaa raapien. Keskiviikko, voi elämä, miten tämä viikko kestää niin loputtoman kauan?

HERMORAUNIO

Heräsin aamuyöllä toivottoman tukossa. Nieluun koski, keuhkoputket ovat täynnä limaa. Olen töissä, sillä en uskalla ajatellakaan sairaslomalle jäämistä. Mulla on kuumetta ja päätä ja lihaksia särkee. Kesäkeuhkoputkentulehdus, juuri mitä kaipasinkin. Not.

Elämme tiistaita, olisin valmis melkein mihin vain, jos pääsisin pois täältä, kotiin, peiton alle. Vaan kenties huomenna on jo paremmin, vedän isoja annoksia kortisonia, jos tämä vaikka talttuisi. Joka kerta muuten, kun mulle on kirjoitettu tiettyä antibioottia, olen joutunut viikon päästä hakemaan uuden kuurin. Ehkä mun kannattaisi mainita asiasta työpaikkalääkärille?

Aloitin uuden kirjan aamun työmatkalla ja se koukuttikin heti. Nyt istun täällä odotellen lounastaukoa, jotta pääsen jatkamaan kirjanlukua. Mitä mä tekisinkään ilman kirjoja ja musiikkia, huoh, elämälle kiitos mulla on mahdollisuus kumpaakin harrastaa. Kotona on vielä kaksi lukematonta kirjaa ja sen jälkeen kutsuu taas kirjasto, olen melkein unohtanut, että kirjastoista voi oikeasti lainata lukemista!

Olen väsynyt ja kipeä, mutta aion löytää sen zenin taas. Jostain sen on löydyttävä, revin huumoria sitten vaikka uudesta kylmävesiautomaatista.