BESIDE YOU

Ah, perjantai, päivistä paras, vaikka olenkin tulossa huomenna töihin. On niin kovasti ruuhkaa, että tulen hieman purkamaan käsittelyjonoa.

Illalla hoidan pyykkihommia ja ehkä teen jotain kivaa pastaa ruoaksi. On aivan liian kauan siitä, kun olen viimeksi tehnyt hurmaavaa kanapastaani, joten siihen taidan ruveta tänään. Huomenna sitten ehkä töistä palattuani muutama tuoppi kantabaarissa, mistä todennäköisesti poistun välittömästi Kirjan ja Kissan saapuessa paikalle.

Myöhästyin aamulla dösästä ja näin ollen kymmenen minuuttia töistä. Hmph. Aamut ovat olleet vaikeita tällä viikolla, univaje on suuri, koska nukahdan vasta niin myöhään. En ymmärrä, miten jotkut voivat nukahtaa vain painamalla pään tyynyyn.

Päässä soi otsikon mukainen biisi, nautiskelen kollegan tarjoamaa tikkaria ja paukutan duunia. Elämäni ei ole ollenkaan hassumpaa!

NO MORE MR. NICE GUY

Eilinen työpäivä oli raskas ja täynnä ihmeellisiä poikkeuskeissejä, joiden hoitaminen vei paljon energiaa. Sain kuitenkin illalla tekstiviestin esimieheltäni: "Todella hyvin hoidettu se ___. Kiitos!" Vau. Aika mieletön juttu. Olen niin onnellinen osastovaihdoksestani edelleen.

Aikainen aamuni oli tavattoman tahmea, olisin voinut nukkua vielä ainakin viikon. Pimeys ja kylmyys, ne väsyttävät minut, uuvuttavat uniseksi harhailijaksi. Onneksi työporukan aamut ovat nauruisia ja piristäviä, töitä on aivan hirveästi, mutta fiilis on meillä kyllä kohdallaan. Tsempataan toisiamme, lauletaan välillä falsettikuorossa, nauretaan hysteerisesti ja autetaan, missä voidaan. Oikea tekemisen meininki.

Ulkona on sateista ja kylmää, raskas työpäivä on vasta alussa. Vaan tuulta päin, eihän tässä muu auta.

A LETTER TO ELISE

Että minä oppisin kunnioittamaan, arvostamaan, olemaan enemmän itseni. Tulla enemmän itsekseen, elämän tarkoitustako minä tässä olen keksimässä vai joutavaa sanahelinääkö sekin? Itsensä rakastamisen ajatuskin on minulle vieras, minulle riittäisi toimeen tuleminen. Olla muiden silmissä jotain aivan muuta kuin omissaan, sitäkään minä en käsitä enkä voi muuksi muuttaa sitä ihmetystä, jonka minulle suovat ne ihmiset, jotka lähelläni viihtyvät ja sanovat minua rakastavansa. Mitään sellaista en itsestäni ole löytänyt kuin he. Mitään sellaista en itsessäni näe, korvaamatonta tai uniikkia.

Että minä oppisin olemaan enemmän itseni. Mutta maltilla, en tahdo jaksaa enää heittäytyä joka tunteen vietäväksi. On välillä pysähdyttävä, kuunneltava, pohdittava itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuin varmistaisi sen, että tietää heittäytyvänsä... Mustavalkoinen, sitä se on aina ollut, mutta opettelen näkemään harmaan sävyjä. Edes yhden tahi kaksi, sekin tekisi elämästäni nyt yksinkertaisempaa. En tahdo olla niin ehdoton enää. Ehdoton, kuin silloin, kun se oli joko tai. "Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään niiden välissä", kuten sinä sanoit, Elise, missä sinä olet nyt, kun minä tahdon kysyä sinulta asioita; naiseudestasi ja väreistäsi? Missä olet nyt, kun minun olisi saatava kuulla sinun tumma äänesi, loputtoman pitkät lauseesi, joista en koskaan ymmärtänyt kaikkea?

Että minä näkisin itseni toisten silmin. Näkisin sen, joka olen, josta en paljoa pidä. Sen, jonka muut näkevät, onko ympärilläni muuri vai olenko avoinna maailmaa varten? Olenko ylpeä, onko silmissäni harso, olenko pieni vai jättimäinen, fyysisesti JA psyykkisesti? Että minä kuulisin edes kerran oman ääneni, miksi senkin pitää olla fyysisesti mahdotonta? Elise tietäisi, minä olen jo unohtanut.

Että minä löytäisin suunnan. Kartan, kompassin, merimerkit. Liu'unko minä taas alas vai olenko jo tasamaalla? Olenko korkeimmalla huipullani? Se minua pelottaa, että tämä on se, korkeammalle en koskaan pääse. Että on väistämätöntä pudota uudelleen, again and again. Ja se syöksy, onko sen aina oltava niin loiva, että sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä ja seisoo jäisellä parvekkeen kaiteella keskellä yötä itkemässä, eikä näe eteensä edes sentin vertaa, tuntee vain sen huimauksen ja pakahduttavan tuskan. Tuskan, joka murskaa alleen omalla päätöksellään, jostain se tulee enkä minä koskaan voi olla varma milloin ja mistä ja minkä takia. Se pimeys... Se on niin kaikenkattava, se on murskaava ja tukahduttava, se puristaa keuhkot kasaan eikä anna vetää henkeä, sitä joutuu hyperventilaatioon ja säikähtää sitä ja hyperventiloi kahta pahemmin. Ja itkee, se ei lopu, se ei helpota oloa yhtään, se vain vavisuttaa koko vartaloa puuskaisena ja sitä pelkää, koska se ei lopu ja lopulta pelkää, että mitä jos se loppuukin, mitä silloin jää? Jos tuska revitään yhtäkkiä pois, ei olekaan enää turvasatamaa, sillä juuri sellainen tuska se on. Se ottaa syliin ja pitää otteessaan ja siihen alkaa uskoa ja luottaa, että tämä on, tämä pysyy, tämä on kaikki mitä maailmalla on minulle antaa ja minä kääriydyn siihen kuin lämpimään villatakkiin, vaikka se on kylmä, Tukholman syndroomaa on niin monenlaista, Elise. Että kokee turvaksi sen, mikä tappaa. Lopulta se tappaa, sitä en epäile hetkeäkään, tiedäthän sen.

Hampuri oli minulle vieras ja kylmä. Entiset kotikatuni pelottavan autioita, elämän jälkiä kai sieltä etsin. En löytänyt, menneisyyden haamuja vain. Tuolla makasi kerran Karl, nauroi niin, että ei pystynyt enää seisomaan. Karl kuoli Amsterdamissa, senkin minä muistin. Ja Helenan, minä muistin Helenan. Siniseksi muuttuneen ihon, turvonneen kielen ja nahkean tunnun, kuoleman hajun. Ei ollut enää Blau'a, jonne mennä istumaan tuntikausiksi tupakansavuun, kiistelemään politiikasta ja nauramaan Leon puujalkavitseille. Poissa, kaikki poissa, sinäkin, Elise.

Että minä oppisin hyväksymään maailmaa. Osan siitä, ehkä pienen murusen kerrallaan. En minä suuruudenhullu ole, en minä koskaan tule kaikkea hyväksymään, mutta jos itseni, palasina kerrallaan. Minun ihmiseni, minun kotini, minun työni, minun koko helvetin olemassaoloni. Että siinä se on, katso keski-ikäisyytesi peiliin ja hyväksy se: Näin kävi ja tässä ollaan. Ei tullut glamouria eikä vallankumousta, ei heroiinikuolemaa eikä unelma-ammattia. Tuli keski-ikä, tuli arki, tuli päättymätön tyytymättömyys itseen ja siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Tuli vatsahaava ja suoranainen inho omaa työtä kohtaan, kaikkea sitä tarpeettomuutta kohtaan, mitä se minulle edustaa. Miksen ole Guatemalassa rokottamassa vauvoja? Sitomassa itseäni puuhun kiinni jossain sademetsässä? Jakamassa yhteistä hyvää vallankumouksen lapsille? Voi Elise, niinhän me sen halusimme.

Että minä näkisin jotain tarkoitusta tällä. Ettei kaikki tuntuisi niin yhdentekevältä. Kun mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu liikaa. Kun nukkuminen tuo ainoan hetken vuorokauteen, jolloin todella tuntee elävänsä. Unet, näen niitä taas. Niissä lennän pommilastissa olevaa helikopteria joen yllä, teen aatteeni puolesta minkä sinäkin olisit tehnyt, lennän patorakennelmaan ja räjähdän taivaan tuuliin. Viimeisenä näen Helenan kasvot, hän lentää minua matalammalla, mutta tavoitan hänen katseensa juuri ennen loppua. Sinä nauttisit siitä näystä, Elise, hän oli niin eloisa ja onnellinen, osa ratkaisua. Joskus minä menen sinne unessa, Hampuriin, istun Blaussa odottamassa koko jengiä. Joku tulee ja ja sujauttaa minulle lautasliinan, johon on raapustettu "tänään ei uskalla tulla, tule Kellariin." Ja minä tyynesti, sivuilleni vilkuilematta, astun ulos ja lähden kiertoteitä kävelemään, tarkistaen huolellisesti, että aseeni on ladattu ja minulla on aseelle esteetön pääsy. Junat, bussit, sade ja sumu, ja minä olen taas siellä, missä minun pitääkin. Muistatko sinä, Elise? Ne autiot huoneistot, joita vuokrasimme, ehkä patja lattialla ja Che seinällä. Kuppi kitkerää kahvia ja kolme savuketta, varsinainen aamiainen sekin.

Että minä uskaltaisin kaikesta huolimatta vielä hypätä. Etten jänistäisi pelon vuoksi, tuskan vuoksi. Sillä nyt minulla on se tilaisuus, tilaisuus, jota ei vuosiin ole eteeni tullut. Ensimmäinen, Elise, minä uskallan sanoa, että ensimmäinen. Liekki on korkea ja se palaa puhtaasti. Hiipumista minä pelkään, enemmän kuin mitään. En hiillosta, se olisi hyvä, vaan liekin sammumista yks kaks yllättäen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty ja ennen kaikkea tunnettu. Että jäljelle ei jäisi mitään, toveruuskin olisi parempi. "Ei meistä ystäviä voi tulla ikinä, me katsottiin samaan liekkiin liian läheltä." Sitä kammoksun, kaunaa, katkeruutta ja kostoa. Että toinen menisi ja lakkaisi olemasta, lakkaisi tuntumasta miltään. Että katoaisi se tuli, liekki, sammuisi sihahtaen eikä jättäisi edes muistoa lämmöstä ja valosta, että kuolisi kuin seinään sekunnissa. Tai vielä, enemmän, tietenkin, että jäisi kytemään minuun, kuin viimeksi, enkä voisi antaa anteeksi enkä unohtaa. Että jäisin siihen pirulliseen oravanpyörään, mitä teit ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja miksen se ole enää minä, en koskaan enää minä. Ja taas päädytään parvekkeen jäiselle kaiteelle kyynelsilmin, eläimen ulinaa muistuttava ääni kurkusta kohoten, iso lihaveitsi kädessä kimmeltäen, pimeän syliin, tiukasti sulkeutuen.

Että minä osaisin. Tuntea ja ajatella, molempia, suunnitella ja silti uskaltaa. Mustavalkoisuutta on sen verran jäljellä, etten tiedä miten tunnetaan ja ajatellaan yhtä aikaa. Menen joko tai ja se sattuu, se pelottaa ja pakottaa painamaan jarruja, eksymään, harhailemaan itsensä sisällä, ympyrää ja ympyrää ja taas. Asumista olen miettinyt, senhän arvaa, että osaanko minä ja jos, niin miten? Tilaa ja rauhaa, aikaa ja tilaa. Ei näin, Elise, tiedäthän sinä sen? Ei näin, että minua vihloo, ja tarvitsen ilmaa ja haukon henkeäni aivan turhaan. Joku vie ilmani. Tilani. Aikani. Rauhani. Ja samaan aikaan, niin, niin minä haluankin sen olevan. Että olemme kuin liimatut, että minusta pidetään kiinni ja minä saan pitää kiinni takaisin. Eikä ainoastaan toisen nukkuessa, kuten ennen, vaan tämän minä haluan kohdata päivänvalossa, selvänä, kirkkaana, tuoreena ja lämpimänä.

Että minä selviäisin tämän syksyn ja talven. Keväällä kaikki on toisin. Saan valoa ja lämpöä ulkoilmastakin, muistatko sinä Elise? Kun maan alla vietetyt viikot tuntuivat kelmeytenä ihossa ja tunkkaisuutena pään sisällä, puuroutuvina ajatuksina, heikentyneinä aisteina?

Että minä uskaltaisin pakata tavarani ja hoitaa asian. Naps, poikki vanha napanuora ja uuteen elämään. Elämään, jossa on aikuinen ja lapsi ja ystäväpariskuntia ja häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ja syntymäpäiviä, vuosipäiviä ja kesälomia. Joulu --- Elise, minä ajattelen jo joulua! Että jos tämä olisi se, ensimmäinen. Ja että niitä voisi tulla lisää, enemmän, monta. Että kasvaisin viimein ehjemmäksi, enemmän omaksi itsekseni. Että osaisin sanoa kyllä, vaikka tarkoitan ehkä. Että uskaltaisin sanoa tahdon, vaikka todellisuudessa minä en tiedä. Kuinka voisinkaan, kun en vielä edes tunne itseäni uudestaan, viimeinen kuiluni oli niin syvä, melkein pohjaton. Voiko sirpaleista saada kasaan mitään ehjää enää? Kuinka paljon olen muuttunut, mihin suuntaan ja miten? Tiedän isojen asioiden olevan käsillä, melkein jo tässä, melkein jo kohdalla. Kuin olisin nähnyt ja kuullut ja tuntenut sen jo, muutoksen.

Että minä uskaltaisin kadota hiukan. Avautua uudelle, olla enemmän itseni, mutta toisen kanssa. Ruokkia häntä olemaan itsensä ja odottaa samaa takaisin. Auttaa, niin kuin nyt minä pystyisin ketään kantamaan. Mutta pystynhän minä, jos tarvitsee, onhan se nähty jo moneen kertaan. En minä muiden kanssa luovuta, itseni vain. Miten sekin on mahdollista, en tajua, mutta niin on aina ollut. Kuin siirtäisin itseni sivuun, en minä ole tärkeä, muut ovat. Mitä siitä, että vietän yöni siinä helvetin parvekkeen kaiteella? Päivisin minä olen muille läsnä, öisin vain itselleni.

Että minä osaisin antaa vähän vähemmän. Ottamista olisi opeteltava. Pyytämistä, jopa vaatimista. Kun on niin monta kertaa tyrmätty, tuleeko jo aivovaurio, jos yrittää vielä? En tahtoisi hänen tekevän niin, Elise. En hänen, enkä kenenkään muunkaan. Niin monta ihmistä minua repimässä, kun en itsekään pysy keskenäni kasassa. Yksi heistä ei kuuntele minua, ei kuuntele minua koskaan. Puhuu itsestään ja tunteistaan ja toistaa samat saatanan lauseet neljä tuhatta kertaa. Kun minä yritän puhua, ja luoja paratkoon minä olen yrittänyt, hän sulkee suuni puhumalla päälle. Ja suuttuu, kun itse tekee oharit minulle. Ruinaa tapaamista ja unohtaa sen saman tien, kun päivä on saatu sovittua. Valittaa narsistimiehestään, vaikka itse taitaa olla. Marttyyrikompleksinen nyt ainakin. Bipoläärinenkin. En jaksa antaa hänelle enää yhtään, en murustakaan, hän on imenyt minut jo kuiviin. Että minä sen uskaltaisin sanoa, hillitysti ilmoittaa, niin selvin sanoin, ettei väärinkäsitysten vaaraa olisi.

Että olisin enemmän minä, Elise. Sellainen kuin olin Hampurissa ennen, mutta vielä enemmän. Että minä riisuisin metaforat ja puhuisin sen, mitä pitää, niin, että kaikki ymmärtäisivät ja viesti kiirisi eteenpäin. Viesti vallankumouksen ja rakkauden, pyyteettömän ihmisten auttamisen. Tieto on valtaa, mutta valta tekee sokeaksi. Minä tiedän aika vähän, mutta jos sinä olisit täällä, Elise, sinä kertoisit minulle tarvitsemani. Minä luotan sinuun vieläkin, en niihin, jotka popularisoivat puheesi, typistivät manifestisi kolmen markan iskulauseiksi ja yhdeksi logoksi. Anna minulle sinun ajatuksesi, sinun kielesi, sinun matala, rauhallinen äänesi. Että minä tulisin enemmän minuksi, en sinuksi Elise, en minä koskaan voisi.

Tämä kaupunki on ollut minulle puolen vuoden ajan hyvin pieni ja hyvin kaunis. Olen nauranut paljon ja itkenyt myös. Kohdannut uusia, kokonaan uusia, jättänyt taakseni monta, jotka eivät minkään arvoisia olleet, vaikka luulin niin. Silmäni ovat auenneet ja yritän olla puhdas. Puhdas, ilman suojamuuria, minä, enemmän itseni. Ilman muovia. Maskitta, ilman valepukua. Yritän uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka tiedän toisin. Tiedän, että ihminen on ihmiselle ja susi, ja että olen otollinen maalitaulu ja kohde, koska pimeys vielä roikkuu minussa, se ei ole päästänyt minusta irti vielä kokonaan. En tiedä päästääkö se koskaan, kokonaan. Sen näkee minusta, jos osaa katsoa, enkä minä tiedä kuka osaa ja kuka ei. Sitä en pysty lukemaan, en kuulemaan enkä kirjoittamaan. En säveltämään, en maalaamaan enkä savesta muovaamaan. Ei ole yleispäteviä tuntomerkkejä eikä mitään, mistä voisin varmuudella sanoa, että tuo se on, tuohon laitan näppini ja tunnen sen, sinun pahuutesi ja tarpeesi satuttaa minua. Mitä sinä sillä voitat? Mikä tekee siitä niin nautinnollista? Mikä on paras hetki, se, kun näet loukkaavasi vai se, kun murrun? Vai kenties se, kun pääset kertomaan asiasta eteenpäin? Minä yritän pysyä puhtaana Elise, mutta se on vaikeaa. Vaikeampaa kuin uskoisit.

Että tulisi enemmän itsekseen. Koko elämän mittainen tehtävä. Uskaltaisi ja osaisi, ei pelkäisi mitään pahaa. Ei antaisi pimeyden viedä enää kokonaan, ei antaisi syliinsä hukuttaa. Pysyisi pinnalla, omana itsenään, nousisi rantaan ja sytyttäisi nuotion. Lämmittelisi hetken ja jatkaisi matkaa.

(Minä kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin alunperin marraskuussa 2007, mutta edelleen löydän tästä niin paljon, että halusin julkaista tämän uudelleen.)

SO INTO YOU

Voi öiden lyhyyttä ja väsymyksen määrää. Pitäisi ehkä laittaa kännykkään muistutus illaksi, että tajuaisi mennä nukkumaan.

Elämälle kiitos kämpässäni oli jälleen lämmin, kun eilen illalla sinne pääsin. Parin päivän lämpökatkos ei varmasti ollut helppo niille asukkaille, jotka ovat kotonaan, pari lähes liikuntakyvytöntä vanhusta meidänkin talossa asuu.

Tampereen muisto alkaa haalistua mielessä, niinhän aina käy. Onneksi fiilis on edelleen hyvä ja jollain lailla vapaa. Luulen, että tuolla reissulla tulee olemaan aika kauaskantoisiakin vaikutuksia, ainakin tiettyihin ystävyyssuhteisiin se vaikutti runsaasti. Enkä puhu nyt vain Kissasta, puhun siitä ystävästä, jonka kanssa reissussa olin sekä niistä, jotka siellä tapasin. Tärkeitä asioita, tärkeitä oivalluksia. Ystävyyden syvin olemus, aikuisen ystävyyden muoto. (Minua kammottaa kirjoittaa tällaista, mutta hei, ikä ei tule yksin.)

Sekavat sanat, ei keskittymiskykyä juuri nyt. Eilisessä työpalaverissa minut nimettiin vastuulliseksi taas yhdessä jutussa, joka on opeteltava huolella. Sain vastuun, koska olen nörtti, esimieheni mukaan. Heh, jos nörteillä tarkoitetaan pitkätukkaisia nahkatakkisia rokkidiggareita, niin kyllä, ilman muuta, nörttihän minä.

Duunia, duunia, duunia. Arkea. Pienesti hymyillen painan pääni ja pakerran, kunnes illalla taas pääsen ihmettelemään muuta.

HUSH HUSH

Kotikolossa on lämmitys pois päältä, itse asiassa koko talossa kaksi vuorokautta. Olen siis luitani myöten jäässä. Aamudösä oli jäätävä ja työpaikka kuin pakastin. Mahtavaa. Vihaan palelemista, olen aina vihannut, ja nyt siitä joutuu kärsimään ihan joka paikassa.

Olen miettinyt paljon Kissaa ja kaikkea sitä, mikä ns. ystävyydessämme mättää. On tullut tosiaankin aika jättää hänet taakseen, vaikka samalla menettää paljon naurua. Ne naurut eivät korvaa sitä kipua, jonka hän minulle aiheuttaa vähättelemällä minua, haukkumalla juuri niitä asioita minussa, joista olen eniten epävarma ja jotka ovat niitä elämäni todellisia kipupisteitä.

On tullut siis aika katsoa uusiin suuntiin. Onneksi minulla on oikeitakin ystäviä, niitä, jotka ovat tukenani ja rakastavat minua siitä huolimatta, että olen ruma ja lihava. Niitä, jotka osaavat katsoa sen ohi, syvemmälle.

Tiistai on palelevainen ja kiireinen, ylitöitäkin pitäisi jaksaa. Katsotaan nyt, voipi olla, että neljän aikaan jalat vievät bussipysäkille kuin itsestään ja tulen vasta lauantaina tekemään överiä. On hyvä, joskin vähän tyhjä olo.

MIRACLE

Näin se kolisee arki taas eteen, liki täydellisen viikonlopun jälkeen. Tampere oli minulle kaunis ja hyvä, näkemäni keikat silkkaa autuutta. Ystäviäkin näin, Rumpalin ja Kirjailijan sekä Radiomiehen kaukaa Eskilstunasta. Voi halausten määrää, voi hymyjä. Palasin kotiin eilen, ajomatka Tampereelta stadiin venähti yllättävästi, kun autosta hajosi rengas ja sitä piti ryhtyä Hämeenlinnassa vaihtamaan. Onneksi mestoilta löytyi kirjakauppa, jossa tarjouspokkarit löysivät tiensä laukkuuni. Kun vihdoin pääsin kotikulmille, poikkesin piskuisessa kulmabaarissa, jossa Kissa ja Kirja sekä Prätkähiiri minua jo odottivat. Kissa avasi sanaisen arkkunsa ja totesi minun näyttävän kauhealta, ettei totuus unohtuisi. (Vasta viikko sitten hän parjasi minua painostani johtuen.) Niin katosivat suurin osa hyvistä fiiliksistäni, kuin märkä rätti vasten kasvoja, vaan tänään yritän olla positiivinen ja unohtaa sen ämmän.

Töitä on paljon, kahviakin on, silmäni ovat kuin täynnä roskia ja kurkkuni karhea. Mansen vesi ei sopinut iholleni, joka ratkeili liitoksistaan jo toisena päivänä. Keskityn, hengitän, olen löytämäisilläni zenin, ihan kohta.

Rakastan ystäviäni, mutta nyt niitä on yksi vähemmän. Kissa ei enää saa loukata minua, joten pysyn erossa hänestä.

HANNU JA KERTTU

Oho, torstai, kova kiire töissä, enkä tajua mitään. Story of my life. No ei, naputan kipikapivauhtia duuneja, ettei ole huono omatunto huomisesta vapaasta. Vaan ajatukset ovat toki jo ihan muualla, yllättäen, tallaan ihan muita katuja ihan muussa seurassa.

Eilisiltana pyykkituparumban lomassa tuli lauleltuakin vähän, kuinka hyvää se minulle tekeekään. Ääni on aika romuna, kun en ole sitä availlut pitkään aikaan, mutta matalampi skaala kuulosti kyllä ihan hyvältä. Matalassa rekisterissä ääneni on tumma, metsäinen ja savuinen, korkeampi rekisteri on toimiessaan lasinkirkas, melkein eteerinen. (Heh, melkein kuin viininmaistelutermejä!) Oli mukavaa saada edes sitä matalaa rekisteriä auki, naapureiden tunnelmista en kyllä osaa sanoa...

Reppu on pakattu puhtailla vaatteilla ja suihkukamoilla, käsilaukussa on kirja ja mieli on avoin ja odottava. Poistun neljän maissa internjetin ihmeellisestä maailmasta ja palailen på Söndag, jos kaikki menee, kuten on suunniteltu. Oikein nastaa viikonloppua kaikille!

THE QUEEN OF LEAVING

Torstai lähenee, se on ihan tuossa tuokiossa, se on yhden työpäivän, kiireisen pyykkitupatiskauspakkausillan jälkeisten yöunien päässä. Voi, miten minä olen iloisen odotuksen vallassa, enkä minä nyt tarkoita mitään tiettyä asiaa tai ketään tiettyä henkilöä tai mitään. Kunhan vain olen innoissani siitä, että pääsen pitkäksi viikonlopuksi pois töistä, pois Helsingistä ja semmoista pientä luksushommaa, että pääsen hotellin sänkyyn nukkumaan. Tietenkin odotan myös keikkoja, jotka tulen kokemaan ja ystäviä, joita tapaan. Ja minkähän takia koen tarvetta selitellä intoani, sekin on kyllä kummaa. Kai kaikki tajuavat ihan muutenkin, kuinka kivaa on lähteä reissuun hetkeksi.

Kävin eilen todella pitkästä aikaa pienesti ostoksilla. Löysin kahdella kympillä aivan loistavat laadukkaat rintsikat, ovh olisi ollut 49,95, mutta sattuivat olemaan alessa. Mielettömän onnistunut ostos, joka tuli tosi tarpeeseen! Ostin myös pitkävartiset sukat ja leggingsit (housujen tai hameen alla pidettäviksi, minä en voi käsittää miten niitä voi joku käyttää housujen sijaan!) sekä hiustenhoitoainetta. Nyt on monen kuukauden shoppailutarve tyydytetty! (Tai no, jonnekin lihavien ihmisten housukauppaan olisi päästävä kyllä, mutta en minä tiedä, missä semmoisia edes on. Ehkäpä googeloin.)

Laitoin kahvin valumaan, sähköpostilaatikko ratkeilee liitoksistaan, päivän työrupeama tulee olemaan taas määrältään kovin suuri, joten en minä tässä ehdi jaaritella. Kivaa keskiviikkoa!

KRÄM

Oi, tiistai, enää muutama päivä, niin pääsen lennähtämään vapaalle ja Tampereelle. Elämässä piisaa tosi kivoja asioita, ihania ihmisiä, villasukkia ja kahvia. Olen suorastaan typrtynyt tästä kaikesta kivasta, positiivisesta elämässäni. En muista, milloin oloni olisi ollut tällainen, käyn töissä ja vietän vapaa-aikaa ystävien kanssa ja yksin. Tuskin koskaan on mikään vaihe elämässäni ollut näin tasainen, näin onnellinen. Eihän tämä tietenkään kestää voi, en minä siihen hetkeäkään usko, mutta nautin joka sekunnista!

Töitä on vaikka muille jakaa, paukutan kiivaasti kiireellisiä tapauksia koneelle, hoputan pakkaamoa, hyräilen, kuuntelen kollegoiden hysteriaa ja naureskelen mukana. Meillä on hyvä tiimi, hyvä meininki, hyvä tyyli.

Järjestän ajatuksiani, jotten enää kelaisi niitä sanoja, jotka viikonloppuna kuulin. (Vatsanpohjaan ilmaantui perhosparvi saman tien...)

HAMMERSMITH PALAIS

Nämä perjantain ja maanantain väliset yöt ovat aivan liian lyhyitä. Olen todella väsynyt ja minun pitäisi jaksaa tehdä pari tuntia ylitöitäkin tänään. Vaan ihania hetkiä on taas elämään mahtunut, voi hyvänen aika sentään.

Perjantainen kuvauskeikka peruuntui ja vietin sen sijaan iltaa kantabaarissa ystävien kanssa. Ilta oli tosi mukava, Naapurin kanssa käveltiin yhtä matkaa yöllä kotiin. Lauantaina tapasin Tampereelta saapuneen ystäväni sekä irlantilasrokkarin, joiden kanssa baareiltiin ensin Kalliossa ja suunnistimme sitten keskustaan. Michael Monroen keikka oli täysin uskomaton. Lauloimme villisti mukana ja saimme hyviä kuvia ja videota. Keikan jälkeen poikkesimme vielä Ilveksessä, sitten hyppäsimme irlantilaisen kanssa taksiin ja hurautimme takaisin kantabaariin illan viimeiselle oluelle. Mikä ihana päivä ja ilta! Parasta on, että tapaan tamperelaisen uudestaan jo vajaan viikon kuluttua.

Eilinen päivä meni väsymyssumussa. Jaksoin kuitenkin lähteä tapaamaan Prätkähiirtä, Kissaa ja Kirjaa sunnuntaitraditiomme mukaisesti. Väsynyt nauraminen on poikkeuksetta paras tapa torjua sunnuntaiangstia. Vaan jännintä on se, että osaston vaihdon jälkeen olen lähes kokonaan lakannut kokemasta semmoista! Minua ei vituta tulla töihin, mikä on aivan fantastista.

Jospa keräilisin ajatusteni rippeet ja aloittaisin työnteon. Tänään se on vaikeaa, sillä korvissani soi muutama lause, jotka minulle viikonlopun aikana sanottiin...

JUROT NUORISOJULKKIKSET

Hengiltäpalelun maailmanmestaruuskisoissa varmaan pärjäisin aika hyvin. Luuni ovat jäässä, aivot ovat jäässä, reidet ovat jäässä. Vaihtolämpö, tasalämpö, ei sen väliä, kun olis joku lämpö.

Hei, tänään on perjantai!

Puhuin eilen puhelimessa ystävän kanssa liki 40 minuuttia. Tapaamme huomenna, hän matkustaa Helsinkiin kanssani keikkailemaan. Seuraavan kerran tapaamme jo viikon kuluttua, silloin minä matkustan Tampereelle keikkailemaan. Elämä voisi olla ihanaa, tiedättekö, aivan ihanaa, parasta mahdollista, jos tilanne ei lompakon pohjalla olisi se, mikä se on.

Toinen ystävä oli ostanut eilen talon. Ihan omakotitalon, valtavalla puutarhalla. Vau. En mitenkään saa aivojani käännettyä semmoiseen suuntaan, että itse milloinkaan ostaisin asuntoa, talosta nyt puhumattakaan. Minä tiedän, että olisi toki järkevämpää maksaa omaa, kuin maksaa näitä huikeantörkeänkalliita vuokria, mutta tiedän myös, että ajatuskin asunnon ostamisesta ahdistaa minut hengiltä. En halua omistaa asuntoa, se tekisi minusta asunnonomistajan sijaan pankin vangin. Haluan, että minulla on koko ajan mahdollisuus lähteä, milloin vain, muuttaa toiseen maahan. (En minä tästä ajatuksesta näköjään pääse ikinä.)

Vaan tänään mä roudaan kamerat keskustaan, menen kuvaamaan kolme bändiä ja nautin ehkä muutaman olusen. Huomisaamuna herätessä aion nauraa ja nukahtaa uudestaan. Oh, unta, ihanaa. Ja Tavastia kutsuu, ystävä myös. Voi miten minä olen iloinen!

Hyvää viikonloppua!

NIGHTS ARE SO LONG

Hieman tuollainen lyhyempi yöuni takana niin johan vain on olo kuin krapulassa konsanaan. Vaan elämme torstaita, kyllä, arkikin kulkee selvästi nopeammin kuin ennen. Päässä soi joku kasarislovari, jonka nimeä en tiedä (enkä haluakaan tietää) ja tiedän tämänkin päivän suorastaan hurahtavan, sillä töitä on enemmän kuin laki sallii. Eilen jäin jopa ylitöihin, vapaaehtoisesti, mikähän tässä nyt oikein mättää, tässä kuviossa?

Toivon ja rukoilen palkan kilahtavan tililleni jo tänä iltana, huomisaamukin tuntuu olevan liian kaukana siinä suhteessa. Tämä on minun helvettini, nykyään vituttaa jo edes kirjoittaa rahasta, koska koko helvetin elämäni olen ollut sitä vailla. Raha ei tee onnelliseksi, sanotaan, mutta minä väitän, että tuon sanonnan ovat keksineet ne, joilla rahaa on. Kun elää itse ilman sitä, tajuaa raadollisen selvästi, kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos jokaista senttiä ei tarvitsisi venyttää. Ajatella, jos voisi mennä ruokakauppaan silloin, kun olisi tarvis. Ostaa uusi ripsiväri silloin, kun vanha alkaa kuivua. Ostaa edes kerran vuodessa uusi paita.

Syöksyn liian syvälle rahattomuuden kuiluun, jos jatkan sanankin.

Hengitän syvään, lasken hartiat tietoisesti alas, käyn käsiksi päivän savottaan. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mut esittäjästähän se on kiinni.

VARJO SEURAA ONNEAIN

Heräsin pitkästä aikaa suden hetkellä 03.30 henkeäni haukkoen, kuin hukkumaisillani. Raha-asiat jäytävät mieltä, mutta muutoin stressaan vähemmän kuin pitkään aikaan. Tämä työnkuvan muutos on ollut siinä mielessä niin fantastinen; kun en ole tekemisissä Ylipäällikkö PMS:n kanssa, voin tosiaan jättää työt työpaikalle täältä poistuessani. En ole juurikaan edes vilkuillut työpaikkailmoituksia viime aikoina, tuntuu, että tämän kanssa minä voin elää.

Katsoin eilen mielenkiintoisen dokumentin jenkkimimmistä, joka lähti kotoaan ja varasteli ihmisten henkilöllisyyksiä. Hän opiskeli Harvardissa, pääsi myös myöhemmin vaihtamaan Columbiaan, Ivy League-yliopistoilla hänet tunnettiin taitavana väittelijänä ja erittäin älykkäänä ja rikkaana oppilaana. Rahaa hän sai väärennetyillä lainahakemuksilla, hän oli hyvin taitava manipuloija ja näyttelijä. Mietin sitä, katoamisen tarvetta, jonka itsekin olen kokenut hyvin voimakkaana monta monituista kertaa elämäni aikana. Mietin olisiko se mahdollista täällä, voisiko niin todella toimia. Vastaus on kyllä, kyllä voisi. Itselläni ei tällä hetkellä tuota katoamisen tarvetta ole, mutta jos ja kun se taas tulee, voisinko minä tehdä niin? Hankkia väärennetyn passin ja lähteä muualle, olla joku aivan toinen? Keksiä uuden menneisyyden rakentaessani tulevaa?

Kahvi tuoksuu ja ihmiset alkavat saapua rikos... äh, siis kustannuspaikalle. Hommia piisaa, tänäänkin, joten ei muuta kuin kimppuun vain.

MEIDÄN TALOSSA

Syksyn ensimmäinen räntäsade iski naamalle märän rätin tavoin, mutta kesti onneksi vain muutaman kymmenen sekuntia. Iih, taas se alkaa, voi hyvänen aika, kuinka minä vihaan palelemista. Työpaikalla on hyytävän kylmä. Kaksi henkilöä meidän akvaariosta on hankkinut pienen sähkölämmittimen, jotka puhaltavat lämmintä ilmaa suloisesti. Minullahan on myös sellainen, pikkuinen sähkölämmitin, jonka taidan roudata tänne. Aivan hyperkylmä paikka tämä.

Jälleen elän odotuksen vallassa. Menen näillä näkymin lauantaina Tavastialle Michael Monroen keikalle, jos sitä ei myydä loppuun ennen perjantaita. (Saan silloin vasta rahaa.) Perjantaina olen menossa kaverin bändiä kuvaamaan, taas, vastahan minä viime perjantaina olin. (Tosin kyseessä oli eri kaveri ja eri bändi.) Rakastan sitä, että voin tehdä tuollaisia juttuja, rakastan kuvata rockia ja hengata mestoilla.

Olen hirveän ihastunut vapaisiin iltoihini. Jollain lailla jaksan paljon paremmin ja minulla on jopa unirytmi, kun kuljen töihin samalla dösällä joka aamu.

Olen melko onnellinen, voitteko te kuvitella? Onnellinen ja minä eivät ole mahtuneet samaan lauseeseenkaan vuosikausiin.

ELEVER

Aamut ovat aikaisia ja yöt liian lyhyitä.

Lauantaina hyvästelimme syöpään menehtyneen ystävän. Itkimme, lauloimme, nauroimme, muistelimme. Söimme lohipiirakkaa ja jälkkäriksi omenapiirakkaa ja kahvia. Halailimme toisiamme kyynelsilmin, koko tilaisuus oli jollain lailla kovin kaunis, katharsis.

Lasken päiviä Tampereen retkeen, odotan sitä niin innolla. Haluan rentoutua kotoa poissa, matkustaisin maailman ääriin, jollei kukkarossani hengailisi taas matti poikineen.

Olen vailla sanoja tänä aamuna.

PAST IS GONE

Vaihdoin sänkyyn tummanpunavalkoruutuiset flanellilakanat, palelen jälleen tulevat yhdeksän kuukautta, mutta villasukat, flanellilakanat, villapaidat ja tuoksuvat paksut hiukseni lämmittävät minkä voivat.

Kuumeilen, oksentelen, vatsassani velloo. Melkein kuin olisin raskaana, mutta hei, neitseellisiä sikiämisiä ei vain tapahdu näillä leveysasteilla eikä tässä maailmassa. Lääkäri sanoo: ota taas uusi antibioottikuuri ja minä ihmettelen, eikö mitään kokeita enää tarvitse nykyään tehdä. Viime keuhkokuumekin sai jatkua ties kuinka kauan, ennen kuin otettiin edes röntgenkuvat keuhkoista ja verikokeita.

Lauantaina menen erään vanhemman ystävän muistotilaisuuteen. Hän nukkui pois ja jätti kotoiset pienet kuviomme, sunnuntaiset tietovisailut ja rakastavan kihlattunsa, jonka kanssa olivat yhdessä vuodesta 1982. Menetys on suuri, mutta arvostan sitä, että hän nukkui pois nopeasti, hänen ei tarvitse enää kärsiä kipujaan. Ja vasta ruumiinavauksessa se löytyi, syy kipuihin ja tuskiin, syöpä oli levinnyt jo maksaan, haimaan sekä lantion pieniin luihin. Eipä taidettu hänellekään juuri kokeita lääkärissä tehdä, määrättiin vain koko ajan vahvempia särkylääkkeitä.

En tiedä miten suhtautua eronneen ystäväpariskunnan miespuoliseen hahmoon, joka hakeutuu seuraani ja ilmaisee selkeästi halunsa olla muutakin kuin ystävä. En tiedä kuinka sanoisin hänelle, että on liian myöhäistä, minä rakastuin ohikiitäväksi hetkeksi häneen vuonna 1992, mutta olen jo kauan sitten lakannut uskomasta ihmeisiin.

Naurattaa. Aurinko loistaa kilpaa silmieni kanssa ja minulla on upeita asioita edessä päin.

MILES AWAY GIRL

Perjantaiaamun viimeisetkin muumit häipy laaksosta, kun törmäsin aamutuimaan spårapysäkillä Atlanttiin. Jeesus, mä luulin kaikkien niiden tunteiden painuneen unholaan jo kuukausia sitten. Vaan minkäs teet, kun heppu tuijottaa silmiin ja sanoo, etten saa leikata hiuksiani viikonloppuna, kertoilee ja kyselee kuulumisia, on lämmin ja tuoksuva ja ihan siinä lähellä.

Eilisen viikonpäivähämmennyksen jälkeen on todellakin koittanut perjantai, tulin toimistolle puolisen tuntia etuajassa, päivä tulee todennäköisesti olemaan täynnä naurua ja solmuun meneviä sanoja. Kuun vaihteen inventaario on fakta, joten lähes mitään hommia ei pysty tekemään, kun niitä ei voi laskuttaa eikä voi tehdä tilauksia.

Rahatilanne kusee taas nilkoille, olen kotti- eli palkkaennakkokierteessä, jota en pysty katkaisemaan. Muutama toimintatonni olis kiva yllätys, helvetti, aina kyse on jostain muutamasta hiton tonnista, kun moni haaveilee miljoonista.

Vaan mä elän tätä arkea, silmät auki ja hengittäen syvään. Mä olen keksimässä jotain, mä olen löytämässä jotain. Mä en vielä tiedä mitä se on, mutta mä tiedän, että olen kulkemassa valoa kohti. Onko se sitten tunnelin päässä näkyvän junan valo vai aurinko, mä en tiedä sitäkään, mutta mä teen tätä matkaa uudella innolla ja uudella asenteella. Mä olen niin paljon onnellisempi nyt, kun vaihdoin osastoa duunissa. Päivätyö ja kivat kollegat, miten mä en jaksa lakata toistamasta tätä? Anteeksi.

Mä toivon, et perjantai on teille kaikille hyvä. Mä keitän kahvit ja odotan innolla, että pääsen viikonloppuun.