METHOD TO MY MADNESS

Espoolaisessa kauppakeskuksessa ammuttiin neljä ihmistä ja asiakas uhkailee puhelimessa tulevansa kuristamaan meidät kaikki täällä töissä. Miten ihmisistä on tullut yhä aggressiivisempia? Vai olenko mä missannut jotain? Onks aina ollut näin, mut nyt vaan uutisoidaan enemmän? Vai seuraanko mä itse enemmän uutisvirtaa?

En tiedä. Oma pääni on kovin kykenemätön käsittelemään noin suuria asioita, kun Hatun tilanteessa on jollain lailla tarpeeksi pähkäilemistä. Vai pakenenko minä, vetoan lähimmäisen tilanteeseen, jotta ei tarvitsisi miettiä suurempia kuvioita?

Tämä vuosi on ollut jälleen yksi niistä oudoista vuosista, jolloin varsinaisesti käteen ei ole jäänyt mitään, mutta tarkemmin mietittynä tämä on sisältänyt todella paljon tärkeitä asioita. Velkavankeus ja siitä selviäminen. Vihdoin ne hyvät, rakkaat, oikeat ja aidot ystävät, joita olen koko elämäni ajan etsinyt. Musiikki... sen uudelleen löytäminen ja sen haluaminen, se on iso asia myös. Yksi elämäni parhaista kesistä. Ja lopuksi, tietenkin päällimmäisenä nyt, Hatun itsemurhayritys ja se tosiasia, että koen aiheen vaihteeksi tältä puolelta, jäljellejäävien ystävien vinkkelistä katsottuna.

Tämä vuosi on muuttanut minua kovasti. Toivottavasti ensi vuodesta tulee hyvä, minulle, meille, teille, kaikille.

Kiitos tästä vuodesta.

FEEL

Tämä keskiviikko on onneksi hyvin torstaityyppinen. On pienesti paloa päästä jo vapaille. Maailman ihanin työkaveri Vesa tekee mun lauantaivuoron, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja mietin mielessäni millä pienellä lahjalla voisin häntä ilahduttaa. Ehkä puolikas viskileka, Jamesonia tietty. Ehkä jotain muuta.

Nukuin hyvin viime yönä ja matkalla töihin törmäsin ystävään, joka on ollut masennuksen takia jo kuukausia sairaslomalla. Oli kiva nähdä, hän on eilen aloittanut taas työnsä ja vaikutti pirteämmältä kuin aikoihin. Teimme kahvittelutreffit lauantaiksi, mikäs sen mukavampaa. Hassua on se, että masennuksesta kärsivä ystävä oli huolissaan minun pärjäämisestäni ja jaksamisestani. Ihmetteli, kuka minua tukee, kun Efekti tukee Lelua, minä Efektiä, Kirja ja Kissa toisiaan ja Naapuri ja miehensä toisiaan. Minä kyllä pärjään, olen saavuttanut jonkinlaisen voiman ja jaksamisen. (Tosin sehän saattaa romahtaa milloin vain. Vitustakos näistä tietää.)

Kun jaksaisi uskoa eikä pelkäisi niin.

OM DU VAR HÄR

Varsinainen valontuoja meikäläisen elämään tämä duuni. En ehtinyt kuin ovesta sisään ja alkoi taas ahdistaa ihan miljoonalla. Sain mä yhden hyvän uutisen tänään; pääsen torstaina töistä jo kuudelta. Onhan sekin jo jotain.

Hirveästi pitäis tehdä kotihommia, siivota ja järjestellä kalusteet uudelleen, mutta mä olen iltaisin kotona vasta puoli yhdeksältä enkä siinä vaiheessa todellakaan oo mitenkään kauhean virkeällä tuulella. Samaten aamut on tunkkaisia, joudun kuitenkin lähtemään jo puoli kymmeneltä liikenteeseen ehtiäkseni töihin. Mä haaveilen parin päivän vapaasta, jolloin voisin noita asioita puuhastella kuntoon kotosalla, mut niitä vapaita saa odottaa, ensi kesään tai siihen, että vaihdan työpaikkaa...

Aikaa. Mistähän sitä sais?

LOVE'S AN INJECTION

Joulu oli ja meni, tärkeimpänä asiana tietysti vapaapäivät ja ystävät. Meillä oli suurimmaksi osaksi hauskaa, mutta kaikkien meidän mieltä painoi Hatun tilanne ja se, ettemme uskalla toivoa, mutta emme myöskään halua menettää toivoamme. Paradoksaalista, mutta arkea meille nyt. Jouluaattona otimme ison askelen ja itkimme yhdessä Kissan ja Kirjan kanssa. Iso, puhdistava itku tuli tarpeeseen.

En muista milloin olisin ollut näin pinna kireällä työn takia. Minua vituttaa tämä iltavuoroviikko yhdistettynä tulossa olevaan lauantaivuoroon. Ylipäällikkö on kanssani mykkäkoulussa, ei katso edes päin ja minun tekee mieleni kirkua. Lasken mielessäni sataan joka kerta, kun hän kävelee selkäni takaa.

Jos Rakas olisi saanut elää, olisi minulla ollut jouluaattona kymmenes hääpäivä. Aika rientää.

HOUND DOG

Mikä aamu. Lähdin hyvissä ajoin kotoa kohti usvapöndeä, mutta liikenne olikin aivan sekaisin. Ratikat jumittivat Hesarilla, kun vihdoin alkoivat liikkua, myöhästyin kymmenellä sekunnilla bussista. Seuraavaa aikataulun mukaista bussia ei koskaan tullut. Jouduin ottamaan sitä seuraavan ja myöhästyin 45 minuuttia töistä. Toki olin soittanut jo, että tulossa ollaan. Mietin mielessäni, että onneksi sentään kaksi muuta on aamuvuorossa, että josko he olisivat päässeet paikalle ajoissa. Vihdoin toimistolla sain kuulla, että toinen aamuvuorolainen on jäänyt sairaslomalle... No, onneksi sain sen paikalla olevan kollegan kanssa ruuhkan selvitettyä ja nyt odotellaan jännityksellä, että näkyykö iltavuorolaisia tänään.

Onneksi on tämmöinen keskiviikkoperjantai, eli pääsen vapaalle. Pitkälle sellaiselle.

Pienesti pelkään tätä joulua. Pelkään Lelun mielenrauhan ja Hatun selviämisen puolesta. Pelkään omaa kiukkuani, Kissan kärsimättömyyttä, Kirjan äksyilyä, Efektin liukumista kauemmas. Pelkään Siskopienen epätoivoa, Rumpalin päihdehakuisuutta. Me olemme niin kaltevalla pinnalla nyt. Meidän pitää olla vahvoja, mut kukaan meistä ei pysty tähän yksin.

Mä toivotan rauhallisia päiviä niille muutamille lukijoille, joita täällä käy.

C'MON BABY YEAH

Voi miten toivoisinkaan, et olis jo ilta. Mä sain nukuttua, mut vajaaksihan se taas jäi. Mä vietin kivan illan pyykkiä pesten ja kirjaa lukien, synttärilahjaksi saamani älyttömän lämpimät kotitossut jalassa. Mulla on kotona pari leffaa ja hyvää ruokaa, joten sinne kovasti kaipailen.

Tänä vuonna mä saan sentään olla joulun vapaalla, viime vuonnahan eka arkipäivä joulun jälkeen oli lauantai, jolloin mä jouduin töihin. Mut tänä vuonna mä joudun sit kostoks olemaan uudenvuodenaattona iltavuorossa ja tulemaan lauantaina 2.1 töihin. Että mua vituttaa. Lauantaivuoro on meillä kiertävä, eikä sen todellakaan pitäis olla mun vuoro, mut pomon mielestä pitää ja on. Mä olen niin raivoissani koko hommasta, etten oikein pysty sitä kuvailemaankaan. Must tuntuu hirveän epäreilulta, että mä olen joka vuosi näinä vapaapäivien aikoina lauantaivuorossa.

Mä etsin kuumeisesti töitä, mä en enää edes välitä, vaikka Ylipäällikkö näkis mun selailevan mol.fi -sivustoa työpäivän aikana. Mä sanoin sille silloin, kun palkankorotusta pyysin, että jos korotusta ei tule, on mun löydettävä toinen työpaikka. Korotusta ei koskaan tullut, joten ainakin tilanne on nyt siltä osin selvä. Tietenkin mä työpaikkaa vaihtaessani menetän taas kesälomat ym. etuudet, mutta helvetinkö väliä sillä, tärkeintä on päästä tästä talosta pois. Pois tuntikausien työmatkoista, pois Ylipäällikön epäpätevien silmien alta.

Tää vuosi on kääntymässä kohti loppuaan, mun olis aika jotenkin summata ja lyödä tää pakettiin. Kun osaisi, ehtisi, jaksaisi. Vuoristoradalla mennään, välillä vauhti kiihtyy liikaa ja jotkut notkot ovat liian syviä, absoluuttisesti ja ehdottomasti liian syviä.

Tiistaita, tämä on semmoinen. Kai.

PÄIVÄ KASBAH-KUKKULALLA

Viikonloppu sujui jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa, naurua ja iloa, mutta myös itkua ja ikävää. Olemme niin huolissamme Hatusta, kaikki kulminoituu siihen. Lauantaina vietimme Efektin syntymäpäivää, innostuimme Lelun kanssa ostamaan hänelle kaikenlaista pientä lahjaa. Hurautimme taksilla Efektin kotiin, minä, Kissa & Kirja, Lelu sekä Siilitabletti. E oli laittanut pientä naposteltavaa ja kahvia kului kolmisen pannullista. Muutama olutkin tuli siinä kumottua ja sitten iltasella taksilla kantabaariin. Ilta oli oikein hauska, Siskopienikin tuli paikalle ja häntä oli tietenkin ilo tavata. Valitettavasti ilta päättyi kyyneliin, kun Lelu kaikista uteluista ja kyselyistä lannistuneena lähti itkien kotiin sanomatta kenellekään mitään. Mä lamaannuin jotenkin ja sit jouduin sinnittelemään Efektin halutessa jatkoille. Mä en olisi tahtonut, mut se olis muuten jäänyt yksin. Jatkoiltiin sitten eräällä klubilla, kotiin pääsin vasta aamulla. Eilen mä vielä istuskelin Efektin kanssa kaksin kälättäen, kaikkea tätä stressiä ja pahaa oloa purkaen. Paha olo valtasi alaa, kun paikalle saapuivat Eräs ja vaimonsa, tunkivat viereen ja Efekti joutui heille ilmoittamaan, että saavat poistua kauemmaksi. Vaimohenkilö nosti metelin, jota minä en onneksi ollut kuulemassa. Poistuimme iltaan melko pian ja kalat ruokittuani yritin nukkua. En osannut, taaskaan. Tunnin unet sain vedettyä ja työpaikalla odotti seuraava pettymys: joudun töihin lauantaina 2.1, kun kaikki muut viettävät pitkää viikonloppuvapaata. Viime vuonna olin töissä joululauantain ja nyt uuden vuoden... Huokaus.

Elämä on ihan perseestä aina välillä. Mä olen väsynyt ja mä olen väsynyt ja väsynyt.

HOLIDAY IN CAMBODIA

Uskomattoman raskas viikko alkaa onneksi olla lusittu. Mä heräsin aamulla mieli matalana ajatellen, että tänään on tiistai, mut onneksi tällä kertaa ilahduin positiivisesti päivän ollessakin perjantai. Mä vietin iltaa eilen Naapurin kämpällä pyykkiä pesten ja haukotellen. Yöksi menin kotikolooni ja nukuin hyvin. Viikonloppuna mä tapaan taas ystäviäni, eilenkin puhuin heistä kolmen kanssa. Olen niin rikas, kun mulla on nämä ihmiset, nämä rakkaat, nämä tukipilarit ja saan olla heille samanarvoinen.

Töissä on hirveä ruuhka ja kiire, ei ehdi hoitaa mitään loppuun asti eikä edes hengittää puheluiden välissä. Mulla ei ole päivääkään talvilomaa, vaikka olin luullut niin. Mä pyysin paria palkatonta päivää, mutta pomo ei suostu. Itku pääsee. Olisi saatava muutama päivä aikaa, muutama hassu päivä edes.

Mä jaksan, mä jaksan, mä jaksan.

FOREST

Viime yönä sain vihdoin nukuttua viisi tuntia. Herätyskellon soidessa pääsi taas itku, en jaksaisi näitä ikuisuuden mittaisia päiviä, jolloin arki painaa miljoona tonnia ja mieli harhailee kaukana tästä duunista, ajatukset ovat ystävien luona. Miten me pärjäämme, miten me jaksamme, miten me kykenemme... Kaksi on lamaantunut, yksi on analyyttinen, joku on humalassa. Nämä ovat niin outoja ja raskaita aikoja. En enää edes tiedä, miten Lelu selviää, eiliset yhteydenotot olivat niin syvän masentuneita. Jos Hattu kuolee, on meidän kaikkien mielenterveys vaarassa. Vaikka kai se on nytkin, kun toinen keikkuu elämän ja kuoleman rajalla huojuen.

Minun hartain toiveeni on, että Hattu selviää ja että hän kokee sellaista toipumista, kuin minäkin olen kokenut: valoa tunnelin päässä, hitaasti mutta varmasti kohti pintaa, ja lopulta jopa onnen ja ilon hetkiä.

Minun suurin pelkoni on, että Hattu selviää ja yrittää uudestaan.

Ajatukseni kulkevat hyvin pientä kehää, ja asiakkaat kirkuvat korvaan. Maailma on kova.

BOULEVARD OF BROKEN DREAMS

Vietin viikonloppua ystävien keskellä. Avopuolison pyynnöstä perjantaina jaoin suru-uutista vielä usealle ystävälle, vuodatettiin kyyneliä ja valettiin toisiimme uskoa huomiseen, uskoa selviämiseen. Vielä eilen kyläilin avopuolisolla (mainittu tässä blogissa nimellä Lelu, joten pidän sen). Katsoimme elokuvan ja natustelimme herkkuja. Lelu lähti sairaalaan, minä tapaamaan vielä yksiä ystäviä. Kotona alkuillasta vaihdoin villasukkiin ja haukottelin naama soikeana, aika vähillä unilla nimittäin tuo viikonloppu meni. Menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan ja heräsin puhelimen soittoon puoli kahdelta: Efekti. Se reppana romahti totaalisesti ja itki kuin lapsi. Mä tarjouduin menemään luokseen, mutta puhuttiinkin sitten vain puhelimessa reilut puoli tuntia. En nukkunut sekuntiakaan sen jälkeen, keitin ensimmäiset aamukahvitkin joskus kolmen jälkeen. Nyt, ymmärrettävästi, oon aivan kuuppa sekaisin duunissa.

Naapuri poikaystävineen lähtee huomenissa Egyptiin, sinnekin pyysivät uusimpia tietoja laittamaan tekstarilla. En tiedä onko se järkevää, tahdomme kaikki heidän pystyvän nauttimaan lomastaan. Lupasin kuitenkin, mikäs minä olen mitään päättämään. Naapurin loman ajan ruokin perinteisesti hänen kalojaan ja saan vastineeksi pestä pyykkiä. Paras YYA. Paras Naapuri. Parhaat ystävät, paras porukka.

Mä sain vihdoin rahaa. Luoja, tililläni on enemmän rahaa kuin koskaan. Samaan aikaan veronpalautukset ja ihan täysi palkka + hieman ylityökorvauksia. Väsymyksestä huolimatta siitä on hyvä mieli, tänään töiden jälkeen etsimään talvitakkia Itikseen, vihdoin, ja jos vaikka löytäisin myös jonkun paidan, kun kaikki vaatteet ovat virttyneet, vanuttuneet ja venyneet. Ruokakaupasta pitää kantaa hirveä määrä kaikkea kotiin, kun kaikki on ollut loppu jo pidemmän aikaa. On ihanaa voida mennä kauppaan. Ihan totta, sen ymmärtää vain sellainen, joka on elänyt rahattomana yhtä kauan kuin minä.

Huoli ystävistä ja varsinkin siitä yhdestä tietystä on kova. Niin kova, että sanoja ei ole.

LOST IN THE SUPERMARKET

Ei ole oikein kyennyt kirjoittamaan, kun shokki on ollut sen verran voimakas. Nyt alkaa jollain lailla se ensijärkytys olla ohi ja tunteet ovat kääntyneet suruun. Ystävä on vielä hengissä ja hänelle on tehty neljä leikkausta ja näillä näkymin hän tulee selviämään elossa. Minkälaista se elämä sitten tulee olemaan, se on jo täysin toinen tarina. Me ystävät olemme läsnä, autamme avopuolisoa ja tuemme häntä miten parhaiten osaamme. Ja toisiamme, sehän tässä se valopilkku on, meille muille on rakentunut nyt katkeamaton side, joka tulee kantamaan läpi lopun elämämme, näin uskon.

Jouduin itse käymään läpi pelon siitä, että putoan takaisin sinne pikimustaan kuiluun, jossa niin kauan aikaa vietin ja josta vain ajan ja pitkän toipumisjakson kautta pääsin ulos. Valvoin kaksi vuorokautta putkeen ja sitten tulin järkiini: Kävin lääkärissä, itkin paniikissa ja jäin saikulle ja sain unirytmistä kiinni. Olen iloinen siitä. Ja siitä, että nyt pystyn olemaan tärkeä osa tukiverkostoa, pelkäämättä itseni puolesta.

Yhden yön valvoin ystäväpariskunnan kanssa, jolle avopuolison pyynnöstä kerroin tapahtuneesta. Itkimme yhdessä ja aamulla osasimme jo luvata, että pidämme avopuolisosta huolta yhdessä. Ja niin me olemme tehneet, olleet tukena ja auttaneet arjessa.

En osaa kertoa sanoin, miten paradoksaalisesti tämä kaikki on meitä muuttanut ja lähentänyt entisestään. Ja miten tämä on minua muuttanut, miten ravistanut perustuksia myöten. On vaikeaa pukea sanoiksi mitään, mitä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen. Suokaa se minulle anteeksi.

En ole saanut ulosottovirastolta veronpalautuksiani, joten tämä viikko on menty kahvia juoden ja kaurapuurolla. Ottaa päähän, että joku rahansiirto voi viedä näin kauan aikaa. Ei, ei se ota päähän, se vituttaa. Tarvitsen rahaa, jotta saan leipää ja jotain ruokaa. Vaan pärjään kai sitten ilman, kun on kerran pakko.

Toivon, että muistatte kertoa rakkaillenne tänäänkin, että he ovat tärkeitä. Minä aion tehdä niin.

MIKÄ ON SUN TAIVAS

Jos mä koskaan olen jonkun ihmisen puolesta rukoillut, toivonut ja itkenyt, niin nyt. Jos mä koskaan olen tehnyt kauppaa Jumalan kanssa, niin nyt. Jos mä koskaan olen ketään rakastanut, niin nyt.

Mun ystävä tekee kuolemaa teho-osastolla ja mä en voi kuin toivoa ja rakastaa.

Mä en enää koskaan ajattele itsemurhaa ainoana vaihtoehtonani.

NITA NITRO

Iltavuoro silkkaa tuskaa, voi hyvänen aika miten hankalaa tähän on taas kivan viikonlopun jälkeen suhtautua. Ylipäällikkö hengaa ylitöissä ja huohottaa niskaan. Hartioitani särkee, mutta olen päättänyt ostaa vihdoin sängyn, jahka rahaa kilahtaa tililleni. Minulla on hyvä kirja, mutta keskittymiskykyni on niin olematon, etten oikein tajua siitä mitään. Tyypillistä stressimeininkiä siis.

On se onni, että osaan pitää tän ns. zenin. Tänäänkin on aika monta kertaa meinannut suusta päästä hirveitä sammakoita, ärräpäitä ja lätäköitä, kun asiakkaat eivät ymmärrä eikä Ylipäällikkö lakkaa kailottamasta.

Onneksi maanantai alkaa olla töiden osalta pian paketissa. Menen kotiin, laitan jalkaan uudet, lahjaksi saadut lämpimät kotitossut, keitän teetä, syön voileivän ja yritän keskittyä kirjaan. Voi arkea, kuinka se mataa.

VARJO SEURAA ONNEAIN

Olen viettänyt viikonloppua ystävieni iloisessa seurassa. Torstaina menin aikaisin nukkumaan vietettyäni mukavan koti-illan ruoanlaiton ja elokuvan parissa. Perjantaina vietimme ystävän syntymäpäiviä, minä esiinnyin pitkästä aikaa yleisön edessä laulaen kaksi laulua. Oli mukavaa, join hieman liikaa kai boolia, mutta lauantai valkeni silti mukavana. Tapasin ystäviä alkuillasta kantabaarissa, sitten lähdimme joukolla syömään minun synttäreideni kunniaksi Weeruskaan. Sieltä palasimme vielä kantabaariin viettämään loppuiltaa hyvässä seurassa, jutellen ja nauraen. Nautin suunnattomasti siitä, että ystäväni vilpittömästi minua rakastavat ja sanovat sen myös ääneen. Kuten minäkin, heitä rakastan ja sanon sen myös.

Tätä varsinaista syntymäpäivääni olen viettänyt yksin lukemattomien tervehdysten ja muutaman ihanan puhelun rytmittäessä päivää. Ihanin puhelu tuli isäni sisarelta, josta en ole vuosiin kuullut mitään. Olen myös ajatellut äitiä, kaivannut häntä kovasti, muutaman haikean kyyneleenkin valutin. Äiti olisi iloinen monesta asiasta elämässäni, hän olisi onnellinen ystävistäni ja kyvystäni tehdä töitä, vaikka työ on mitä on. Äiti olisi minusta ylpeä.

Käyn ensi viikkoa kohti torstaita odottaen, pääsen the Wildheartsin keikalle ja siitä olen enemmän kuin innoissani. Ajatus iltavuoroviikosta silti taas masentaa, en tiedä miten sitä duunia jaksaa. Onneksi on taas kivoja muistoja ja kivaa odotettavaa.

YOU CAN'T PUT YOUR ARM AROUND A MEMORY

Elän henkistä perjantaitani hektisissä tunnelmissa, töissä on kovin kiire. Yritän pitää mieleni silti hyvänä, sillä onhan mulla tiedossa erittäin mukava viikonloppu, synttäreitä ja ystäviä. Duunissa Ylipäällikön käytös herättää silti kirkumisen halua ja närästystä, hän eväsi minulta anomani talvilomapäivän maailman huonoimmilla perusteluilla ja eilisen iltapäivän kiristelin hampaitani ihan päänsärkyyn asti. Yritän vain hengittää, keskittyä olennaiseen, olla zen.

Pääsen tänään kollegan kyydissä pois töistä ja aloitan pitkän viikonloppuni vieton käymällä kaupassa ostamassa leipää ja mehua, vietän illan leffan ääressä ja kirjaa lukien, villasukat jalassa nautiskellen.

TRUE BLUE

Herranen aika näitä päiviä, jolloin ei ehdi pissalle eikä edes jumalauta hengähtää puheluiden välillä. Liimanaamainen kollega lusmuaa ja mieli tekisi kirkua. Kotiinmeno tuntuu uskomattoman houkuttelevalta, kuin kotikolon viileä rauha ja hiljaisuus olisivat sitä balsamia sielulle, jota juuri nyt niin kovasti kaipaan.

Huominen torstai on minulle perjantai, joten sitä tietenkin odotan aivan innolla. Tahtoisin jonkun hierovan ylenpalttisesti särkeviä hartioitani, avaavan tuon lukon, joka saa minut kiemurtelemaan tuskasta ja kaipaamaan suolaisessa valtameressä kellumista. Uimahalliin en voi mennä, iho jää altaaseen, mikä on tosi sääli, sillä uiminen tekis niin valtavan hyvää.

Pari tuntia tiukkaa tikistystä, sitten voin antautua koti-illan iloille, villasukille ja elokuvalle.

BEAUTIFUL DISASTER

Pimeä aamu, en tunnu heräävän tänään. Nukuin hyvin, syvää ja rauhallista unta, mahtavaa. Iloitsen edelleen eilisistä upeista uutisista, iloitsen myös lähestyvästä pitkästä viikonlopusta. Olen anonut ensi maanantaita vapaaksi, saa nähdä meneekö läpi. Toivon niin, sillä torstaista maanantaihin olisi jo kuin pieni loma.

Olen pienesti nyt haaveillut, että josko saisin ostettua itselleni sängyn. Nukun edelleen kympin sohvalla, jonka hätäpäissäni ostin muuttaessani nykyiseen koirankoppiini. Olen ihmetellyt netissä runkopatjojen hintoja, semmoiseen voisin ehkä venyä. Kuljetus on tietenkin ongelma, kun kellään ei ole autoa, johon runkopatja mahtuisi... Olen kyllä katsellut niitä myös käytettyinä, olis kätevää, jos löytäisi jostain ihan lähikulmilta sängyn, jonka voisi jalkaisin noutaa. Hyvänen aika, ajatella, että pääsis nukkumaan oikealla patjalla! Selkä ja lonkat kiittäis kovasti.

Vaan tiistai on henkinen keskiviikko ja työpäivä kulkee kulkuaan. On kiire, mutta ei mitenkään maailmanloppu. Haaveilen jo kotiinpääsystä, pyykinpesusta ja ennen kaikkea nukkumaan menosta.