FREEBIRD

Jotenkin julkean aikaisin aamulla pihalla tupakoidessani kuuntelin pikkulintujen likihysteeristä sirkutusta ja mietin, että tässä sitä ollaan, matkalla taas yhdeltä elämän päätepysäkiltä takaisin valoon. Matka on ollut pitkä, niinhän se aina on, mutta pikkuhiljaa, pienin askelin, mä alan saada taas itseni jotakuinkin kasaan ja kuosiin, jotain otetta elämääni. Mä en enää osaa laskea, kuinka mones kerta tää on, kun mä olen romahtanut täysin ja totaalisesti ja silti pystynyt jatkamaan elämää, edes jollain tavalla. Mä olen hyvin ylpeä itsestäni ja hyvin tietoinen siitä, että mun sydämeni on kaiken tämän jälkeen pienempi ja suljetumpi. Mä en aio heittäytyä enää, enkä luottaa. Mä en aio koskaan enää avata sydäntäni sillä tavoin, kuin olen ennen tehnyt. Mun lähelle pääsee kyllä, en mä sitä tarkoita, mutta mä olen muuttunut, peruuttamattomasti. Mä olen kyynisempi, epäilevämpi, ivallisempi ja sanalla sanottuna vain muuttunut. Mä en tiedä vielä minkälainen ihminen musta tulee, mutta mä tiedän jo sen verran, että musta tulee ihminen taas. Mä olin pitkään ontto, musta kuilu, vailla yhtäkään positiivista ajatusta tai tunnetta. Mut mä olen matkalla parempaan, ja ylpeä siitä. En mä tiedä, onko se oikeasti sen arvoinen asia, että vois ylpeyttä tuntea, mutta mä tunnen.

Mä olen vielä tän päivän duunissa ja sitten mä pääsen pitkälle viikonloppuvapaalle. Elämälle kiitos.

SHADOWS ARE ON YOUR SIDE

Kalenterin lukemisen jalo taito on kateissa tyystin. Nämä päivät, kun asiakkaat kirkuvat korvaan eivätkä ymmärrä suomea, nämä helvetin pitkät päivät... Näissä ei ole tarttumapintaa, ei syvyyttä. Lunttaan kännykän ruudulta viikonpäivän kuusi kertaa päivässä enkä siltikään tajua missä mennään.

Tämä angsti tätä työtä kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti näinä päivinä, kun odottaa vain vapaata. Huominen työpäivä vielä... Onneksi nukkuminen sentään sujuu taas, kun sain apteekista lääkkeet. Sain myös lähetteen 10 kerran fysioterapiaan, en vain tiedä millä helvetin rahoilla kykenisin asian hoitamaan. Selkä on tulessa, umpijumissa.

En kykene unohtamaan tiettyjä lauseita ja asioita. Mistä saa tilata puoli litraa unohdusta?

ENTER SANDMAN

Menin sit suuressa viisaudessani ottamaan liian monta vanhaa unilääkettä eilen illalla. Huoh. Tänään kroppani on puoli minuuttia jäljessä eivätkä silmät tunnu pysyvän auki.

Virallisesti on tiistai, mutta minä en tässä tilassa ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tiistai on merkityksetön sana, vailla minkäänlaista ajatusta, ideaa, kontekstia edes. Elämälle kiitos mä pääsen tänään töitten jälkeen lääkäriin uusimaan toimivan lääkkeeni reseptin ja samalla pyydän kurkistamaan selkääni, joka on umpijumissaan sietämättömän särkyinen.

Tänään ei oikein verbaalinen osaaminen ole kukassaan. Tänään tahtois syödä jotain hyvää ja paeta peiton alle, sulkea nämä kivistävät ja verestävät silmät.

ROCK THE CASBAH

Arki painaa miljoona tonnia, kun lauantaityövuoron jälkeen on vain sunnuntai vapaata. Lauantai oli hauska, istuin rakkaiden kanssa baarissa nauramassa. Jossain vaiheessa käynnissä oli ihan oikea keskustelu, jossa meidän piti pohtiman mm. seksivalistuksen tasoa kouluissa. Väsyneen ystävän suussa tuosta sanasta tuli kuitenkin "seksivalaistus", joka herätti hilpeyttä ja mielenkiintoisia visioita. Kouluissa pitäisi vierailla ammattitaitoisia valosuunnittelijoita kertomassa teineille seksivalaistuksesta! Huoh. Lähdin melko aikaisin kotiin väsymyspäissäni ja nukuin hyvin.

Eilen illalla touhuttuani pakollisia kotihommia ja otettuani pitkän kuuman suihkun, suorastaan hinguin vaakatasoon peiton alle. Sinne komusin ja huomasin kellon olevan vasta kahdeksan... Luin hetken kirjaa ja sammuin kuin saunalyhty.

Olen iloinen, että tässä työviikossa on vain neljä päivää. Olen iloinen, että lillasysterini löysi minut Facebookista. Olen iloinen, että ystäväni on etenemisestäni ylpeä. Olen iloinen, että minulla on itsellänikin tunne paranemisesta, eteenpäin menosta.

Pienikin valonpilkahdus voi joskus valaista rovion lailla.

I WANNA BE SEDATED

Mä kuulin eilen Hänen asuvan jo kimpassa 9-vuotiaalta näyttävän tyttöystävänsä kanssa. Mua ei alkanut itkettää, mua lähinnä hymyilytti miettiä, että leikkiikö se tyttöystävä Hänen lapsensa kanssa samoilla leluilla. Ja mä mietin, että kauanko menee, että Hän tällä kertaa pettää ja jättää. Ja mä mietin, että mä en menettänyt Hänessä mitään, mutta hän menetti parhaan ihmissuhteensa ikinä.

Lauantai. Mä teen viiden tunnin työvuoron ja lähden sitten tapaamaan rakkaita, rakkaita ystäviä. Me kohotetaan bisset, skoolataan ja todennäköisesti nauretaan vatsamme kipeiksi.

Mulla on oudon tyhjä olo.

SPANISH BOMBS

Sitä miettii ihan tosissaan, että miten voi elää näin vanhaksi tekemättä juuri mitään mainittavaa elämänsä aikana. Sitä miettii lukiessaan ihmisten elämäkertoja, että miten tuo ehti parikymppisenä jo jättää ikiaikaiset jäljet maailmanhistoriaan. Sitä kokee itsensä niin helvetin pieneksi ja turhaksi.

Mulla on itsetunto-ongelma. Se on jatkunut ihan lapsesta saakka, mutta se on saavuttanut kolossaaliset mittasuhteet. Mä en ole koskaan tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi mitään. Mä olen liikaa ja samaan aikaan aivan liian vähän.

Mä koen, että mun elämäni on tavallaan jo ohi. Mä kuljen laina-ajalla, tämä on joku helvetin turha jatko-osa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Mulla ei ole energiaa, mä en jaksa säätää ja vääntää asioita, että jotain tapahtuisi.

Odotan innolla tämän surkean filkan lopputekstejä.

VALLEYS OF GREEN AND GREY

Hengittäminen on ollut vaikeaa jo muutaman viikon. Sairastin ensin poskiontelontulehduksen, sitten Noro-viruksen ja sen jälkeen keuhkoputkentulehduksen (hey what else is new?), jonka jälkeen olen kokenut oloni lievästi sanottuna puolikuntoiseksi. Tällä viikolla olen käynyt läpi jo kolme täysin megalomaanista allergiakohtausta, joiden oireina kurkkuni on turvonnut lähes umpeen ja ihoni on noussut täyteen tulipunaisia turvonneita läiskiä. Seuraan tilannetta pienesti kauhuissani, jossain vaiheessa on kai pakko suoriutua lääkäriin, jos kohtaukset jatkuvat.

Jotenkin tämä alakulo, angsti ja ahdistus alkaa saada jo huvittavia piirteitä. Tekisi mieli kirkua, mutta ei jaksa. Tekisi mieli iskeä päätä seinään, mutta kun ei vain jaksa. On yllättävää, että ylipäätään jaksan käydän töissä. Yllättävää taas ei ole se, että työ vituttaa kuin pientä eläintä.

Ajattelen erittäin kypsymättömiä ja lapsellisia ajatuksia. Miksi ihmisen on pakko käydä töissä? Miksei voisi vain matkustaa ja soittaa bändissä? Kirjoittaa biisejä ja levyttää? Miksi ihmisarvo määräytyy meidän yhteiskunnassamme hyvin pitkälti juuri työssäkäynnin ja stressitason perusteella? Jotain hyvin Orwellmaista tässä on, Eläinten vallankumouksesta tutut lauseet pyörivät mielessä.

Tänään sisimpäni on harmaa. Asfaltinharmaa.

SEVEN SECONDS AWAY

Edelleen ihmettelen ajan kulkua. Arki mataa, viikonloput lentävät ohi. Kevät on lähempänä, mutta yhä epätoivoisen kaukana.

Työvuoroni vaihtuvat lennossa, olen ainoa ruotsinkielentaitoinen koko osastolla tällä hetkellä ja se luo paineita. Teen puolet päivästä samaa hommaa ruotsiksi ja puolet päivästä suomeksi. Satunnainen englanninkielinen osuu kohdalle myös päivittäin. Turkkia en edelleenkään puhu, enkä kiinaa, niistä olisi täällä todella hyötyä. Ehkä mä unohdan ne espanjanopinnot ja keskityn kiinaan...

Rakas, läheinen ystävä kaatui pahasti jäisellä kadulla, iski päänsä asfalttiin ja reväytti hartioistaan lihaksen. Huolestuin kovin, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi voin olla apuna, kantaa kauppakasseja tai mitä nyt ikinä.

Nämä arkipäivän tunnit, nämä minuutit ja sekunnit, toivottoman kaukana on vapaus ja aurinko ja elämäkin. Kuin siirapissa tarpoisi. Ahdistaa.

NO FEELINGS

Tällaisiakin ne voivat olla, viikonloput. Jokin selittämätön ahdistus ja tuskanhiki iski lauantaina päälle enkä osannut muuta kuin nauttia ystävien halauksista ja mennä sitten kotiin juomaan keltaista jaffaa. Olen lukenut monta kirjaa viikonloppuna ja kuunnellut levyjä. Jopa omiani, en pelkästään seinänaapurin aamuöisin huudattamaa Ressu Redfordin kokoelmaa... Luoja, mä vielä soitan joku kerta poliisille, kun se aloittaa kello 02.40 maukumaan levyn mukana "Älä meeeee..."

Kuusipäiväinen työviikko tuntuu raadollisen pitkältä. Olen niin kyllästynyt tähän hommaan. Mä en vain yksinkertaisesti löydä muuta duunia, ja jotain on pakko tehdä. Ei ole nimittäin mitään yllättäviä amerikantätejä jättämässä mulle miljoonaperintöä.

Kummityttöni täytti 6 kuukautta ja osaa jo kontata ja nousta seisomaan. Aikamoinen menijä. Yritän tällä viikolla päästä häntä tapaamaan, mimmi kasvaa silmissä ja haluan olla osa hänen lapsuuttaan. Se täti, jolla on aina purkkaa.

Maanantai. Putoaisipa yläkerrasta sohva päähäni.

DREAM ON

Silmissä on sellainen sumuinen verho, tiedättekö, kuin olis itkenyt tai alkaisi ihan just itkeä. Olen väsynyt ja kylmissäni, mutta iloitsen perjantaista. Tapaan ainakin yhden, ellen jopa kaksi ystävää tänään.

Uneni ovat taas kumman eläviä, muistelen tämän vaiheen tulleen edelliselläkin toipumiskaudella. Ihmiset, paikat, äänet, jopa hajut, kaikki tuntuvat hyvin eläviltä ja oikeilta. Useimmiten unohdan uneni vartin sisään heräämisestä, mutta joku yksityiskohta saattaa jäädä mieleen moneksi päiväksi. Tämän viikon yksityiskohta on ollut erään henkilön naimisiinmeno. Sain unessa tietää sen jonkin keskustelun sivulauseessa, ja se on kummitellut mielessäni.

Jos edessäni olisi avoimia ovia, tai edes ikkunoita, hyppäisin heti.

KILLING ME SOFTLY

Miksi väärinkäsitysten summa on aina potenssiin jotain? Ei koskaan oikaistavissa. Mun elämäni matemaattiset yhtälöt sais kenet tahansa sekaisin. (Isä väitti mun olevan matemaattisesti lahjakas, joten mä vihasin matematiikkaa. Vasta aikuisena tajusin, että mähän olin.)

Arki kyntää hitaasti. Mä niin toivoisin jotenkin koko ajan jotain yhteyksiä ystäviin, mut en kykene itsekään pitämään yhteyksiä yllä. Mä kiitän onneani siitä, että mulla on edelleen ystäviä, ne muutamat rakkaat, jotka ei kääntäis mulle selkäänsä, vaikka maailma jäätyis. Se on vaikeaa, yhteydenpito, kun tuntuu, että oma pää suoltaa tuskapaskaroskaa sieluun.

Mä olen epäileväinen, kyyninen, jopa rikollisen synkkä. Mut silti mä vielä rakastan; mun ystäviä, musiikkia, kevättä, juustoa, Paul Simononia... ja mun rakkaus, se on vahva vaikka hiljainen.

Mun pitää opetella paljon asioita uudestaan. Kirjoittamaan, tuntemaan, hyväksymään tämä saatanallinen menetyksen tuska ja epäonnistuminen.

Ja lehmätkin lentää.

LET IT BE

Elämänmittainen tuskapaskaroska roikkuu pilvenä pääni yllä, painaa keuhkoni kasaan ja silpaisee terveen järjen kauas ulottumattomiin.

Nukuin hyvin, mutta aamuni ovat ankeita. Jo ennen silmieni avaamista sen muistan ja tunnen, yksin nyt, yksin aina, yksin kaikkialla. Minut on petetty, jätetty, minulle on valehdeltu ja minusta on valehdeltu muille. En koe itseäni enää edes ihmisarvon ansaitsevaksi, olen jotenkin saastunut ja likainen.

Teen töitä, olen hyvä työssäni. Vihaan työtäni. Tämäkin yksi niitä ikuisia dilemmoja elämässäni. Jotain muuta pitäisi keksiä, mutta aivotoimintani ei ole kovin tehokasta. Missä työssä saisin puurtaa itsekseni? Keskittyä, olla tarkka ja luova yhtä aikaa?

Minun keskiviikkoni on vatsakipuinen ja angstinen.

KERALA

Elämänsisältöä kai parhaimmillaan on se, että nukkuu hyvin. Yllättäen sainkin uudelleen unenpäästä kiinni sen pakollisen kello neljän heräämisen jälkeen.

Milloin tietyt kasvot lakkaavat ilmestymästä mieleen välittömästi aamulla? Milloin voi todeta, että nyt, nyt mä olen yli ja irti?

ELEVER

Viikonloput kiitää aina hurjaa kyytiä. Maanantain koittaessa olen aina väsyneempi kuin uskoisin olevan mahdollista.

Perjantai-illat ahdistavat minut lähes hengiltä. On niin vaikea mennä siihen kaninkoloon, jossa asun. Seinät kaatuvat päälle ja tuntuu, etten voi hengittää. On siis mentävä muualle, vaikka väsyttää ja lompakossa kumisee tyhjyys. Muualle tarkoittaa tässä tapauksessa baariin, just niin tätä tää on. Mä rentoudun siellä, mä tapaan ystäviä, mä oon vaan ja hengitän. Sit mä meen sinne, siihen koloon, ja jos mä en ole tukkihumalassa, mä valvon yön ja itkeskelen.

Mä olisin kokopäivätoiminen alkoholisti, jos mä en kävisi töissä ja jos mulla olis siihen rahaa.

Elämään pitäis keksimällä keksiä sisältöä, koska sitä ei muutoin ole.

ABSOLUTE BEGINNERS

Mun on hirveän vaikea aloittaa tätä uudelleen, elämäni jakamista ja itseni likoon laittamista. Paljon vaikeampaa, kuin olin kuvitellut. Mä olen aika vereslihalla, mua pelottaa ja ahdistaa valmiiksi kaikki se, mitä julkinen bloggaaminen on mulle aiempina vuosina aiheuttanut. Ja vaikka mä tiedän, että mä kestän sen kaiken, mä pelkään silti.

Mä jotenkin muserrun sen tosiasian alle, että mä olen taas tässä tilanteessa. Tämä mun elämäni... voi luoja. Janis Joplin lauloi aikoinaan yhdessä biisissä, että "25 years, and honey just one night..." Mä olen vanhempi, mut jollain lailla musta tuntuu, että sen yhden yön verran onnea on mulle kertynyt kaikkien näiden vuosien aikana. Totta kai toi on liioittelua, että mukamas vain yksi yö, mutta periaatteessa...

Mä en tiedä kuka olen enkä tiedä minne olen menossa. Tiedän vain, että nykyhetki sattuu, kaikki vaan sattuu liikaa.

WELCOME TO THE JUNGLE

En tiedä miksi haluan aina vain palata Blogerdamiin. Ehkä mulla on jokin sisäinen tarve kuitenkin purkaa tätä elämääni ja ajatuksiani, niitä tunteitani, joita en pysty purkamaan kuin kirjoittamalla. En ole hyvä puhumaan itsestäni, olen hyvä kuuntelija.

Mä toivon, että ne, jotka mut teksteistäni tunnistaa, ei linkittäis tätä blogia missään. Mä tosiaan toivon niin. Uus alku? Ehkä. Parempi? Ei välttämättä. Jotenkin draama kasautuu taas elämääni kiihtyvällä vauhdilla.

Katellaan. Tervetuloa mun vuoristoradalle.