Edelleen ihmettelen ajan kulkua. Arki mataa, viikonloput lentävät ohi. Kevät on lähempänä, mutta yhä epätoivoisen kaukana.
Työvuoroni vaihtuvat lennossa, olen ainoa ruotsinkielentaitoinen koko osastolla tällä hetkellä ja se luo paineita. Teen puolet päivästä samaa hommaa ruotsiksi ja puolet päivästä suomeksi. Satunnainen englanninkielinen osuu kohdalle myös päivittäin. Turkkia en edelleenkään puhu, enkä kiinaa, niistä olisi täällä todella hyötyä. Ehkä mä unohdan ne espanjanopinnot ja keskityn kiinaan...
Rakas, läheinen ystävä kaatui pahasti jäisellä kadulla, iski päänsä asfalttiin ja reväytti hartioistaan lihaksen. Huolestuin kovin, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi voin olla apuna, kantaa kauppakasseja tai mitä nyt ikinä.
Nämä arkipäivän tunnit, nämä minuutit ja sekunnit, toivottoman kaukana on vapaus ja aurinko ja elämäkin. Kuin siirapissa tarpoisi. Ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti