Miksi väärinkäsitysten summa on aina potenssiin jotain? Ei koskaan oikaistavissa. Mun elämäni matemaattiset yhtälöt sais kenet tahansa sekaisin. (Isä väitti mun olevan matemaattisesti lahjakas, joten mä vihasin matematiikkaa. Vasta aikuisena tajusin, että mähän olin.)
Arki kyntää hitaasti. Mä niin toivoisin jotenkin koko ajan jotain yhteyksiä ystäviin, mut en kykene itsekään pitämään yhteyksiä yllä. Mä kiitän onneani siitä, että mulla on edelleen ystäviä, ne muutamat rakkaat, jotka ei kääntäis mulle selkäänsä, vaikka maailma jäätyis. Se on vaikeaa, yhteydenpito, kun tuntuu, että oma pää suoltaa tuskapaskaroskaa sieluun.
Mä olen epäileväinen, kyyninen, jopa rikollisen synkkä. Mut silti mä vielä rakastan; mun ystäviä, musiikkia, kevättä, juustoa, Paul Simononia... ja mun rakkaus, se on vahva vaikka hiljainen.
Mun pitää opetella paljon asioita uudestaan. Kirjoittamaan, tuntemaan, hyväksymään tämä saatanallinen menetyksen tuska ja epäonnistuminen.
Ja lehmätkin lentää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti