PÄRLOR

Shitsvillen insomnia-osasto on ottanut taas vallan. Väsyttää ihan tolkuttomasti, mutta uni ei vain tule. Kelaan duunia, duunia, duunia. Kesälomani ei siis ole alkanut mitenkään kovin ruusuisissa tunnelmissa, mutta vielähän tässä on aikaa.

Perjantaina juhlistin loman alkamista käväisemällä kantabaarissa muutamalla tuopilla. Ihanat ystävät halailivat ja olivat iloisia puolestani. Kissa ja Kirja, Pieni ja Lelu saapuivat paikalle melko juovukkeissa, juhlittuaan Lelun syntymäpäivää. Pieni ja Lelu roikkuivat kaulassani, olivat onnellisissa hömppätunnelmissa ja tahtoivat jakaa kanssani ilonsa sekä iloita minun lomastani. Kissa kärkkyi ympärillä ja yritti tulla jokaisen keskustelun ja jokaisen halauksen väliin. Minä ignoorasin tyylikkäästi, moikkasin toki ja jatkoin juttelua kenen kanssa milloinkin. "Sä oot vieläkin siis vihainen mulle?" sai Kissa sanottua väliin ja minä vastaan: "Olen. Mulla on hyvä syy olla loukkaantunut." Mä lähdin pois, nukkumaan, vielä viimeisiä öitä Kauniin Naapurin kotona. Lauantain vietin juuri kuten halusin: kahvia, villasukat, pyykkiä, ihanaa tarkoituksetonta miihailua ja suloista mitääntekemätöntä oleilua. Sunnuntaina mä tapasin Pienen, meillä oli hauskaa. Juttelimme tulevista bileistä (kolmet, joista minä järjestän kahdet), kirjoista, elokuvista. Hartiani laskeutuivat sentin verran hänen seurassaan, olin rentoutunut ja jollain lailla niin kovin helpottunut. Prätkähiiri pelmahti jostain työkeikalta paikalle ja vietin muutaman tunnin hänen kanssaan höpötellen. Iloisena kaupan kautta kotiin.

Eilen tapasin Kauniin Naapurin hänen palattuaan Kreikan suunnasta. Istuimme pari tuntia kahvilla kattoterassillamme, kerroin koko minua loukanneen episodin alusta loppuun ja se helpotti todella. Olin odottanut Naapurin paluuta, koska tiesin, että häneen voin aina luottaa ja turvata. Me olemme läheisiä niin eri tavalla, kokeneet niin paljon yhdessä ja kolunneet pohjamudissa. Mä olen niin onnekas, kun mulla on oikeitakin ystäviä tämän kaiken epäselvän paskan keskellä.

Viime yönä valvoin taas melkein viiteen, vaikka väsytti niin, että oli itku tulla. Olen tänä iltana päättänyt ottaa pitkästä aikaa unilääkkeen, sillä onhan tämä nyt saatava kohdalleen jollain lailla tämä vuorokausirytmi. Ennen sitä tiedossa on vauhdikasta tiskaamista ja kirjahyllyn järjestämistä, kylläpä tämä loma onkin villiä aikaa. Vaan hetki kerrallaan, toivon stressin väistyvän ja kaiken kääntyvän vielä hyväksi.

Mulla on sellainen tunne, että niin vielä käy.

IRONIC

Lomallelähtöpäivä huipentui sellaiseen kummalliseen tilanteeseen, että minut kutsuttiin Ylipäällikön ja hänen esimiehensä puhutteluun. Minut siirretään toiselle osastolle alkaen heti loman jälkeen. Päivätyö, ei puhelinaspaa, ei lauantaivuoroja. Arvonalennus, mutta paljon parempi työnkuva. Itsenäisempi. Kivampi esimies.

Miksi en tiedä miten suhtautua tähänkään? Miksi en tiedä, miltä minusta tuntuu?

BACKSEAT

Koittihan tämäkin päivä, pitkä odotus on palkittu. Tai no, ei vielä, iltaseitsemään on vielä monta monituista tuntia aikaa.

Kissa tekstailee, kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Suhtaudun edelleen hyvin ristiriitaisin tuntein häneen. Ehdin tuossa eilen jo ajatella tulevaa joulua (näin kesäloman aattona, heh) ja tajusin, että monivuotinen traditio yhteisestä joulusta Kissan ja Kirjan kanssa on sekin nyt menneisyyttä, ja samalla moni muukin yhteinen asia. En nimittäin tiedä, voiko tätä enää korjata. Ystävyytemme meni rikki, säpäleiksi, ja minun on mietittävä onko se korjaamisen arvoistakaan. Kun meillä on hauskaa, meillä on todella hauskaa. Mutta korvaako hysteerinen naurukohtaus poikineen sen häpeän ja surun ja pettymyksen, jonka koin? Minä en todella tiedä.

Vaan nyt kiivasta työntekoa edessä. Huomenna on paremmin.

FALLEN STAR

Toiseksi viimeinen työvuoro on alkamaisillaan ja taas minä kirjoitan töissä. Tämä viikko on tuntunut taas ikuisuuden pituiselta, kuten iltavuoroviikot aina. Eilen pääsin sentään kollegani Solin kyydissä kaupunkiin, joten sain lahjaksi reilusti yli puoli tuntia omaa aikaa. Näissä oloissa se puolikin tuntia on paljon ja tulee tosi tarpeeseen. Päässä takoo koko ajan, että huomisen jälkeen olen vapaa, kolme suloista viikkoa, joiden aikana minun ei tarvitse matkustaa tänne.

Työmatkoilla tapaan lukea kirjaa. Tänään en siihen saanut mahdollisuutta, kun dösään hyppäsi eräs kollega. Kyseinen kollega, ikänsä puolesta voisi olla lapseni hänkin, työskenteli ennen tällä samalla osastolla kanssani, mutta on siirtynyt jotain vuosi sitten yläkerran norsunluutorniin Isoksi Herraksi. Kuuntelin korvat punaisina, miten hän valitteli kiirettään ja pitkiä työpäiviään ja seuraavaksi kertoi ostamastaan uudesta autosta ja asunnosta. Huoh, kyllä tässä talossa joillekin maksetaan ihan kunnon palkkaa, valitettavasti me perusduunarit emme pääse lähellekään. (Yhden uuden kollegapoitsun työsopimukseen kirjattiin, että koeajan jälkeen palkka nousee sata euroa. Ei noussut. Otti asian puheeksi, sai kinuttua 40 euron korotuksen, mutta ei koskaan sitä luvattua satasta. Tää lafka on ihan persiistä.)

Olen edelleen todella hukassa tuon lauantain jälkitunnelmissa. Odotan jotenkin kauhunsekaisella innolla viikonloppua, kuulenko mä Kissasta mitään ja jos, niin mitä. Lelun synttärit ovat huomenna, joten kuvittelisin ihmisten olevan jotenkin liikenteessä. Luulen, että irtiottoni huomataan kyllä, me on kuitenkin oltu Kissan ja Kirjan kanssa jo vuosia niin erottamattomat.

Torstai etenee siirappia viisareissa -tyyppisesti, huominen saattaa jo olla melkomoisen hysteerisviritteinen, kun vihdoin, vihdoin, vihdoin pääsen täältä helvettiin.

LEIA

Aloitan taas uuden sataluvun tässä blogintyngässäni, johon en ole männävuosien tapaan enää panostanut kovin paljon. On ollut vaikeaa kirjoittaa, paljon vaikeampaa kuin silloin ennen. En tiedä onko kyseessä vain tämän arjen murmelimaisuus (Päiväni murmelina), vai onko kyse oikeasti siitä, että aristelen. Edellisessä blogissani vuodatin sydänvertani maailmalle, mulla oli hirvittävä määrä lukijoita, joista iso osa oli haaskalla kyttääviä korppikotkia, potkivat maassa makaavaa, saarnasivat ja häiriköivät anonyymeinä. Tällä blogilla on vain muutama (ehkä kymmenen) lukija eikä vuorovaikutusta juuri ole. Minusta tuntuu usein, kuin huutaisin avaruuteen ja se on erilaista.

Kirjoitan arjesta, koska kirjoitan töissä. Aiemmin kirjoitin kotona. Se on erilaista. Saavun kustannuspaikalle olosuhteiden pakosta yli puoli tuntia ennen työvuoron alkua ja käytän sen hetken surffailuun ja bloggaamiseen. Minun on vaikea täällä työmaalla keskittyä tähän, keskittyä kirjoittamaan tunteistani ja ajatuksistani kovinkaan iskevästi tai osuvasti. Olen ajatellut muuttaa tämän tradition sellaiseksi kuin se oli ennen; eli kirjoitan kotona. Siellä pääsen sentään jollain lailla kosketuksiin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Työvuoron aikaiset tunteidenilmaukset ovat pakostakin pintaraapaisuja, jos eivät olisi, istuisin täällä nytkin itkemässä suureen ääneen.

Minusta tuntuu pahalta ja tunnen olevani kovin yksin. Kaunis Naapuri palaa sunnuntaina matkoilta, enkä malta odottaa, että pääsen hänen kanssaan istumaan ja kahvittelemaan nenäkkäin. Saan ehkä purkaa tätä tunnesolmua, näitä pettymyksen ja suuttumuksen mustia pilviä päästäni. Ehkä onnistun purkamaan niitä myös tänne, kuten perimmäinen tarkoitukseni oli blogia taas aloittaessani, jahka alan kirjoittaa kotona.

Kolmassadasensimmäinen postaukseni tässä blogissani päättyy syvältä sydämestä tulevaan huokaukseen: Get busy living. Or get busy dying.

BLACK GIRL WHITE GIRL

Mä niin tiedän miten tää tulee menemään. Mä en saa sitä duunia, mä en tule saamaan mitään duunia enää ikinä. Mä jään jumiin tähän usvapöndepaskaan, Ylipäällikön mykkäkoulun ja mulkoilun uhriksi. Mun ns. ystävät tulee käyttäytymään niin kuin mitään ei ois tapahtunut lauantaina. Ne takuulla kelaa vilpittömästi itse, et mistä mä mahdoin nyt loukkaantua. Ne kelaa, et koko se homma oli vaan joku baari-insidenssi, jonka mä unohdan viikonloppuun mennessä. Enkä mä tiedä mitä tehdä, mitä sanoa. Mä suunnittelen ensi lauantaista sellaista rentoa kotipäivää, runsaasti pyykinpesua (asun taas viikon Kauniin Naapurin kämpässä), dokumentteja, kuvien skannausta ja projektin rakentamista, katkarapurisottoa, kahvia ja villasukkailua. Mä tiedän, et Kissa ja Kirja olettaa mun lähtevän juhlistamaan loman alkua niiden kanssa baariin, mut niin mä en aio toimia. Mä laitoin viestin Kissalle sunnuntaina, että nyt ois hyvä hetki olla tapaamatta. Mun olis saatava tätä päätäni taas kasaan, johonkin kuosiin edes, jotta mä pystyn kohtaamaan ne ihmiset ja niiden välinpitämättömyyden, sen faktan, ettei kukaan seiso rinnallani, vaikka rakkautta vannotaan joka käänteessä. Mun on saatava itseni vakuuttuneeksi siitä, et mun loukkaantumiselle oli aihetta, että mä voin perustellusti olla pahalla mielellä. Ja sit kun mulla on siihen oikeus, mä voin päättää olla jäämättä tuleen makaamaan ja asiaa märehtimään. Helvetti, miks musta tuntuu, et mulla ei ole oikeutta? Oikeutta olla loukkaantunut ja pettynyt ja surullinen ja vihainen? Miksi mä epäilen tässäkin vitun tilanteessa, että minun pääni on se, jossa on vikaa? Että mulla ei pitäisi olla aihetta suuttua?

Tiistaissa mennään, kolme aamua lomaan. Pysähdy maailma, mä tahdon ulos tällä pysäkillä.

INGEN VINNER

Perjantain työhaastattelu meni oikein hyvin, kiitos kysymästä. Paikka on kiinnostava, sinne pääsee vartissa dösällä ja itse toimenkuva on niin monipuolinen ja haastava, että voisin kuvitella nauttivani jokaisesta hetkestä. Koko juttu saattaa kuitenkin kaatua siihen, että olen tappoallerginen koirille. Kyllä, toimistolla on koko ajan koira paikalla. Saattaisin pystyä elämään sen asian kanssa, kuitenkin, sillä koira ei ole touhottavaa tyyppiä vaan makailee koko päivän aulan sohvalla. Saan tietää jatkoonpääsystä jo tällä viikolla. Paikkaa haki 230 henkilöä, joista 16 valittiin haastatteluun. Rohkaisevaa sinänsä, että noin isosta joukosta pääsee noinkin pitkälle.

Lauantaina tapasin ystäviä. Olin väsynyt ja hieman nuutunut, sairastaminen on vaatinut veronsa. Istuimme kantabaarissa Kissan, Kirjan ja Siilitabletin kanssa, juttelimme ja naureskelimme väsyneinä. Pöytäämme tupsahti minulle entuudestaan tuntematon pariskunta, jonka naispuolinen hahmo oli mielestäni melko... eh, huvittava. Kilo meikkiä, hoikka varsi, jota hän ojenteli huomiotaherättävästi, ainutlaatuisen itsekeskeinen minä-minä-minä -kommunikointi ympäristön kanssa. En oikein jaksanut kiinnittää häneen huomiota, juttelin Kissan kanssa ja välillä vain mietiskelin omiani. Naishenkilö yritti kiinnittää huomioni, tuijotteli minua ja tuhahteli. Tiesin, että tästä ei hyvää seuraa ja piipahtelin tupakoimassa ja muita kavereita moikkaamassa.

"Siis sä olet NIIN läski." Näin avasi sanaisen arkkunsa tämä Neiti Hieno. "Miksi sä et puhu mulle? Sä olet kateellinen. Sä olet niin ruma. Ja lihava, voi miten sä voit elää itsesi kanssa, kun olet noin lihava? Sun pitäis saada edes kunnon pano. Vaikka kuka sua nyt panisi, kun olet noin läski?"

Tämä jatkui noin viisitoista ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. En sanonut sanaakaan, en kyennyt. Vatsaani valui tonnin painoinen kuuma pallo, käteni alkoivat täristä, tiesin, että ääneni ei kestäisi. Sain paniikkikohtauksen, mutta pystyin peittämään sen. Olin järkyttynyt, sydänjuuriani myöten, olin valmis purskahtamaan itkuun ja hyppäämään ikkunasta.

Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan. Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan. Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan.

En pääse tästä yli enkä ympäri. Tiedän olevani kaikkea sitä, mitä Neiti Hieno sanoi minun olevan. Tiedän kuitenkin, ettei ketään, ketään kohtaan pitäisi käyttäytyä noin.

En tiedä miten tästä eteenpäin.

GRAVITATION

Keuhkoputkentulehdus muuttui keuhkokuumeeksi kuin varkain ja olen viettänyt aikaani lähinnä huohottamalla sängynpohjalla. Toinen antibioottikuuri on lopuillaan ja maanantaina palaan arkeen. Onneksi vain viikoksi, sitten pääsen lomalle. Lomamatkasuunnitelmat taitavat kariutua kuitenkin siihen ikiaikaiseen, katastrofaalisen huonoon rahatilanteeseen.

Kansainvälinen musiikkiprojekti etenee hissukseen juuri nyt, mulla ei ole ollut oikein energiaa väsätä mitään. Viime sunnuntaina sain kuitenkin hirvittävän kipinän taas, kun kävin Ankkarockissa katsomassa Michael Monroen keikan ja näin pitkästä aikaa Nasty Suiciden soittohommissa. Rakastan sitä miestä ja rakastin jokaista hetkeä tuossa keikassa. Muistin taas, kuinka musiikki minua voi joskus viedä, kuinka se minua kantaa. Kuinka iso asia se on, rock on riemua ja rakkautta, elämänhalua.

Huomenna menen ensimmäiseen työhaastatteluun monen vuoden tauon jälkeen. Minua jännittää, minulla on perhosia vatsassa ja pelkään kauheasti, että mokaan kaiken. Mistä saisin hieman itseluottamusta? Tahtoisin niin kovasti saada töitä.

MAZEL TOV COCKTAIL

Keuhkohelvetti on vihdoin ja viimein kääntymässä parempaan suuntaan. Olen kuumeillut huolella, yskinyt jälleen kerran niin, että olen murtanut yhden kylkiluun, valvonut yöt läpeensä ja ajatellut kuolemaa. Kummallista kyllä, en ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni ajatellut, etten halua kuolla vielä. Nyt on kuitenkin semmoinenkin hetki koettu. Elämässäni tapahtuu nyt asioita, jotka haluan elää, täysillä, en haluaisi katkaista tätä tarinaa kesken. Keskenhän kaikki aina jää, sehän on selvää, mutta ei nyt, sitä minä vain pyydän.

Kansainvälinen musiikkiprojekti etenee harppoen, olen nyt vastuussa koko homman visuaalisesta ilmeestä sekä tiedotuksesta perinteiselle medialle. Olen niin innoissani, että minua jännittää ja pelottaa. Minut on kutsuttu Lontooseen joulukuussa isoihin juhliin, jotka jännittävät kovasti myös. Mitä jos epäonnistun? Mitä jos mokaan koko jutun? On minulla backup, meillä kaikilla on, mutta silti? Jos tämä projekti todella onnistuu sellaisena, kuin sen toivon onnistuvan, voin lisätä sellaisen meriitin ansioluettelooni, ettei kovin monella ole. Mutta mikä vielä tärkeämpää, jos tämä onnistuu, voin itse olla itseeni tyytyväinen, edes kerran elämässäni, tämän yhden ainoan kerran. Tämä on jännittävää ja niin antoisaa aikaa, en voi sanoin kuvailla.

Huomenna menen vielä kertaalleen lääkäriin. Lauantaina sitten töihin, Ylipäällikkö PMS on totaalisen suuttunut ja loukkaantunut tästä pitkästä saikustani. Vaan minkäs teet, kun kuumetta on miljoona, henki ei kulje ja lääkäri pelkää sydänlihastulehdusta.

Kohta mummoilemaan kauppaan. Maitoa, leipää ja kolikoiden laskemista. Vaan mieli on korkealla, mieli on innoissaan, mieli on niin vapaa.

I FORGOT TO REMEMBER TO FORGET

Vuoden kuudes tai seitsemäs keuhkoputkentulehdus iski takavasemmalta kesken eilisen työpäivän ja nyt kuumeilen huolella. Kävin aamulla lääkärissä ja meinasin jäädä auton alle, kun huimauksen vuoksi en pystynyt hallitsemaan liikkeitäni. Onneksi lääkärisetä antoi tropit ja kaksi päivää saikkua.

Matkalla lekurista himaan, täysin tukkoisena ja houruisena puhelin soi: työhaastattelu! Jei! Kuulostin varmaan aika aivokuolleelta vastatessani, mutta äänikin kirkastui, kun kuulin mistä on kyse. Nyt pitäisi vain saada joku vaihtamaan kanssani vuoroa ensi torstaina, jotta pääsen kyseiseen haastikseen. Pelkään, ettei kukaan vaihda; pelkään, että en löydä paikalle; pelkään, että näytän ja kuulostan idiootilta; pelkään, etten saa paikkaa vaan vain kylmää kättä ja ivalliset naurut. Pelkään hulluna kaikenlaista, mutta minun on saatava itseni jotenkin kasaan sitä tilannetta varten.

Tulin kaupan kautta kotiin ja kirjoitin muutaman idean aiemmin mainitsemastani kansainvälisestä musiikkiproggiksesta. Sain vastauksen idoliltani: "This sounds brilliant." Wuhuu, ehkä mä sittenkin tiedän mitä olen tekemässä, ehkä mä sittenkin osaan pienesti jotain!

Näin jatkuu siis Shitsvillen tunnearsenaalivuoristorata. Kuumetta miljoona, päässä räkää tonni, taidan mennä selälleni.

DRINKING ABOUT LIFE

Viimeisen vuorokauden sisään on mielialahissi ollut vauhdissa melkein kuin entiseen malliin. Työhommat ahdistaa ihan kympillä, kuten moni muukin asia. Eilen sain kuitenkin ihan järisyttävän adrenaliini- ja ekstaasipiikin, kun idolini Ginger lähetti mulle viestiä ja pyysi mukaan erääseen projektiin. Pääni sisällä tärisin, näin jo sieluni silmin itseni veivaamassa hommia tuon proggiksen eteen, visioin käyttöliittymiä ja kansitaidetta, haastatteluja ja tiedotteita. Myöhemmin illalla euforia hävisi ja tilalle tulivat tuttuakin tutummat epäusko ja avuttomuus, pettymys ja pelko. En ole vielä edes aloittanut projektia ja jo nyt pelkään epäonnistuvani! Olen säälittävä tapaus, varsinainen latvalaho.

Aamusella työmaan varashälytin pärähti soimaan. Se huusi 20 minuuttia täysillä, kellään talossa olevalla ei ollut oikeuksia kuitata sitä pois päältä! Tosi fiksua toimintaa taas. Yläkerran Norsunluutornin väki lomailee edelleen, paikalla on vain meitä matosia, jotka sitten kärsimme meluhaitat ja muut. Ahdistaa.

Vaan elämme jo keskiviikkoa, kissavastuu siirtyy takaisin Kissalle ja Kirjalle, olemme askeleen lähempänä viikonloppua. (Ja päässä takoo koko ajan: jos minä tämän päivän kestän, jos minä vielä tämänkin päivän...)

WHILE I'M STILL STRONG

Kissavastuu päättyy tänä iltana ja se on hyvä. Vaikka niitä karvanaamoja kovasti rakastankin, ei ole mieltä ylentävää juosta työpäivän päätteeksi saunamaisen kuumassa kämpässä kolmen riiviön aikaansaannoksia siivoamassa. Ja allergia, niin, kyllähän se on siihen totuuteen alistuttava, että olen niille karvakorville myös allerginen. Silmät hehkuvat tomaatteina päässä ja kädet repeilevät nauraviksi nakeiksi.

Päässä soi jotakuinkin viisi biisiä yhtä aikaa ja minun on vaikea keskittyä. Jotenkin tunnen tämän stressin nyt tosi voimakkaasti vatsallani, kuten usein ennenkin. Voin huonosti ja pinna on kireällä, en pysty käsittämään kuinka tämä kesä alkaa kääntyä syksyksi nyt jo, ennen kuin olen päässyt siitä edes kunnolla nauttimaan. Minun aamuni on harmaa, vaikka lämpöä tuntuukin vielä piisaavan. Olisi vasta toukokuu...

Lomailevia kollegoita saapuu ensi maanantaina takaisin laitumelta kaksin kappalein. Silloin lomalle jää yksi. Minä en saa olla samaan aikaan lomalla kenenkään kanssa, vaikka koko muun osaston lomat on menneet kaksi yhtä aikaa -periaatteella. Minä en jaksa odottaa. Ja harmittaa suunnattomasti, ettei yhdestäkään hakemastani työpaikasta ole kuulunut mitään. Mikseivät ne edes lähetä niitä kielteisiä vastauksia enää nykyään? Jää sellainen outo, kalvava olo, ettei kukaan ole edes lukenut hakemuksiani, ne on viety suoraan silppuriin.

Taas mentiin, puhelin huutaa ja kollegat kailottavat. Voi tätä arkea, miten tämän kanssa pitää elää?

TOTUUS LÖYTYY KAURAPUUROSTA

Jälleen laskeudutaan korkealta viikonlopun huipulta tänne ojanpohjalle, jota myös duuniarjeksi kutsutaan. Ylipäällikkö PMS marssi juuri sisään, jutskasi kymmenen minuuttia poikain kanssa, minua ei edes moikannut. Eli hyvin alkaa taas, herranen aika.

Viikonloppuna tapasin ystäviä, Lelun, Efektin ja Naapurin ja Olkinaisenkin, pitkästä aikaa myös Atlantti ilmaantui kantabaariin, halasimme ja juttelimme ja oli siinä nyt jotain sellaista flirttiäkin taas ilmassa, mutta minä en lankea, en, vaikka silmiinsä hukkua voisinkin. Eilen kahviteltiin kattoterassilla Naapurin kanssa lahjakkaasti tuntikausia, kävimme yhdessä ruokkimassa riiviökissat ja vielä jäätelökioskin kautta kotipihalle ja kotiin. Nukuin huonosti, mitäs muutakaan, ja kaksikymmentä minuuttia työpaikalla olleena olen täysin valmis lähtemään kotiin.

Illalla kissoja, pyykkitupaa, tiskivuori, juustovoileipiä ja toivottavasti unta, suloista piittaamatonta keskeytymätöntä unta.

Lomaan vielä neljä viikkoa. Voi luoja, miten minä jaksan?