Toiseksi viimeinen työvuoro on alkamaisillaan ja taas minä kirjoitan töissä. Tämä viikko on tuntunut taas ikuisuuden pituiselta, kuten iltavuoroviikot aina. Eilen pääsin sentään kollegani Solin kyydissä kaupunkiin, joten sain lahjaksi reilusti yli puoli tuntia omaa aikaa. Näissä oloissa se puolikin tuntia on paljon ja tulee tosi tarpeeseen. Päässä takoo koko ajan, että huomisen jälkeen olen vapaa, kolme suloista viikkoa, joiden aikana minun ei tarvitse matkustaa tänne.
Työmatkoilla tapaan lukea kirjaa. Tänään en siihen saanut mahdollisuutta, kun dösään hyppäsi eräs kollega. Kyseinen kollega, ikänsä puolesta voisi olla lapseni hänkin, työskenteli ennen tällä samalla osastolla kanssani, mutta on siirtynyt jotain vuosi sitten yläkerran norsunluutorniin Isoksi Herraksi. Kuuntelin korvat punaisina, miten hän valitteli kiirettään ja pitkiä työpäiviään ja seuraavaksi kertoi ostamastaan uudesta autosta ja asunnosta. Huoh, kyllä tässä talossa joillekin maksetaan ihan kunnon palkkaa, valitettavasti me perusduunarit emme pääse lähellekään. (Yhden uuden kollegapoitsun työsopimukseen kirjattiin, että koeajan jälkeen palkka nousee sata euroa. Ei noussut. Otti asian puheeksi, sai kinuttua 40 euron korotuksen, mutta ei koskaan sitä luvattua satasta. Tää lafka on ihan persiistä.)
Olen edelleen todella hukassa tuon lauantain jälkitunnelmissa. Odotan jotenkin kauhunsekaisella innolla viikonloppua, kuulenko mä Kissasta mitään ja jos, niin mitä. Lelun synttärit ovat huomenna, joten kuvittelisin ihmisten olevan jotenkin liikenteessä. Luulen, että irtiottoni huomataan kyllä, me on kuitenkin oltu Kissan ja Kirjan kanssa jo vuosia niin erottamattomat.
Torstai etenee siirappia viisareissa -tyyppisesti, huominen saattaa jo olla melkomoisen hysteerisviritteinen, kun vihdoin, vihdoin, vihdoin pääsen täältä helvettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti