Keuhkohelvetti on vihdoin ja viimein kääntymässä parempaan suuntaan. Olen kuumeillut huolella, yskinyt jälleen kerran niin, että olen murtanut yhden kylkiluun, valvonut yöt läpeensä ja ajatellut kuolemaa. Kummallista kyllä, en ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni ajatellut, etten halua kuolla vielä. Nyt on kuitenkin semmoinenkin hetki koettu. Elämässäni tapahtuu nyt asioita, jotka haluan elää, täysillä, en haluaisi katkaista tätä tarinaa kesken. Keskenhän kaikki aina jää, sehän on selvää, mutta ei nyt, sitä minä vain pyydän.
Kansainvälinen musiikkiprojekti etenee harppoen, olen nyt vastuussa koko homman visuaalisesta ilmeestä sekä tiedotuksesta perinteiselle medialle. Olen niin innoissani, että minua jännittää ja pelottaa. Minut on kutsuttu Lontooseen joulukuussa isoihin juhliin, jotka jännittävät kovasti myös. Mitä jos epäonnistun? Mitä jos mokaan koko jutun? On minulla backup, meillä kaikilla on, mutta silti? Jos tämä projekti todella onnistuu sellaisena, kuin sen toivon onnistuvan, voin lisätä sellaisen meriitin ansioluettelooni, ettei kovin monella ole. Mutta mikä vielä tärkeämpää, jos tämä onnistuu, voin itse olla itseeni tyytyväinen, edes kerran elämässäni, tämän yhden ainoan kerran. Tämä on jännittävää ja niin antoisaa aikaa, en voi sanoin kuvailla.
Huomenna menen vielä kertaalleen lääkäriin. Lauantaina sitten töihin, Ylipäällikkö PMS on totaalisen suuttunut ja loukkaantunut tästä pitkästä saikustani. Vaan minkäs teet, kun kuumetta on miljoona, henki ei kulje ja lääkäri pelkää sydänlihastulehdusta.
Kohta mummoilemaan kauppaan. Maitoa, leipää ja kolikoiden laskemista. Vaan mieli on korkealla, mieli on innoissaan, mieli on niin vapaa.
1 kommentti:
Manse liputtaa ja peukuttaa, sen aina tiedätkin.
Taudit ensin alta pois, että kunto kestää projektin kanssa työskentelyn. Muutoin homma kaatuu siihen.
Se olisi paha se!
Tästä eteenpäin, kovaa vauhtia.
vintti
Lähetä kommentti