LEIA

Aloitan taas uuden sataluvun tässä blogintyngässäni, johon en ole männävuosien tapaan enää panostanut kovin paljon. On ollut vaikeaa kirjoittaa, paljon vaikeampaa kuin silloin ennen. En tiedä onko kyseessä vain tämän arjen murmelimaisuus (Päiväni murmelina), vai onko kyse oikeasti siitä, että aristelen. Edellisessä blogissani vuodatin sydänvertani maailmalle, mulla oli hirvittävä määrä lukijoita, joista iso osa oli haaskalla kyttääviä korppikotkia, potkivat maassa makaavaa, saarnasivat ja häiriköivät anonyymeinä. Tällä blogilla on vain muutama (ehkä kymmenen) lukija eikä vuorovaikutusta juuri ole. Minusta tuntuu usein, kuin huutaisin avaruuteen ja se on erilaista.

Kirjoitan arjesta, koska kirjoitan töissä. Aiemmin kirjoitin kotona. Se on erilaista. Saavun kustannuspaikalle olosuhteiden pakosta yli puoli tuntia ennen työvuoron alkua ja käytän sen hetken surffailuun ja bloggaamiseen. Minun on vaikea täällä työmaalla keskittyä tähän, keskittyä kirjoittamaan tunteistani ja ajatuksistani kovinkaan iskevästi tai osuvasti. Olen ajatellut muuttaa tämän tradition sellaiseksi kuin se oli ennen; eli kirjoitan kotona. Siellä pääsen sentään jollain lailla kosketuksiin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Työvuoron aikaiset tunteidenilmaukset ovat pakostakin pintaraapaisuja, jos eivät olisi, istuisin täällä nytkin itkemässä suureen ääneen.

Minusta tuntuu pahalta ja tunnen olevani kovin yksin. Kaunis Naapuri palaa sunnuntaina matkoilta, enkä malta odottaa, että pääsen hänen kanssaan istumaan ja kahvittelemaan nenäkkäin. Saan ehkä purkaa tätä tunnesolmua, näitä pettymyksen ja suuttumuksen mustia pilviä päästäni. Ehkä onnistun purkamaan niitä myös tänne, kuten perimmäinen tarkoitukseni oli blogia taas aloittaessani, jahka alan kirjoittaa kotona.

Kolmassadasensimmäinen postaukseni tässä blogissani päättyy syvältä sydämestä tulevaan huokaukseen: Get busy living. Or get busy dying.