ALL I REALLY WANT

Flunssalla viskas, elämä. Ekaa kertaa jotain miljoonaan vuoteen se ei oo valumassa mun keuhkoihin, koska mä ennaltaehkäisen sen keuhkoahtaumatautilääkkeellä. Joo, näin pitkälle on menty, vedän lääkettä keuhkoahtaumaan. Mut on tavallaan aika hienokin tunne, kova flunssa, mut ei yhtään niitä ikuisia keuhkorahinoita! Mä kuumeilen ja päätä särkee ja nenä vuotaa kuin hana. Iloitsen silti kovasti siitä, että pystyn hengittämään.

Mä en ollut eilen töissä. Mä menin sinne tänään, koska mulla piti olla tärkeä palaveri. Sehän sit peruuntui, mutta olin jo matkalla, niin en viitsinyt takaisinkaan kääntyä. Mä menin sinne ja voi pojat. Kuinka onnelliseksi sitä voi maan matonen tulla pienistä asioista?! Mun tiimiläiset on rautaa ja mä rakastan niitä. Mun hurahduskollega... oih. Mä tiedän, että se tietää. Mä en tiedä tietääkö se mun tietävän. Mä en tiedä itse, mutta mä aavistan. Nämä on näitä, maailman hienoimpia fiiliksiä. Mulle riittää tää, mä olen onnellinen näin. Mun pään sisällähän meidän välillä tapahtuu vaikka mitä, mutta oikeassa elämässä onneksi ei. Oikeassa elämässä en pystyis, en edes yrittämään.

Mä menen kuumaan suihkuun, mä menen puhtaisiin lakanoihin, mä luen kolme sivua kirjaa ja uppoudun sitten mieluummin ajatuksiini. Mä herään nenä tukossa tunnin päästä, mä käyn pissalla ja niistän, nukahdan uudestaan hymy huulilla: mä rakastan, tiedättekö, tätä kaikkea.

Joskus mä muistan, että mulla oli ennen vanhaan ystäviä ja sosiaalista elämää. Sitten mä totean, että parempi näin.

C'MON BILLY

Pikainen päivitys ennen peiton alle kuukahtamista. 13-tuntisen työpäivän jälkeen sitä jaksaa tasan tarkkaan laittaa pesukoneen päälle, juoda kahvia, käydä suihkussa ja sitten ripustaa ne pyykit. Mä olen väsynyt, mutta mä olen kliseisesti myös kovin onnellinen. Tää arki, tää on ihan oikeasti nyt niin uskomattoman mahtavaa, etten paremmin pysty sanomaan. Jokainen päivä on überkiireinen, joka ikinen päivä on tyystin erilainen ja jokaiseen päivään kuuluva pakollinen tulipalo/kriisipesäke/katastrofi tulee aina yllättävästi eri suunnasta. Kaikki ne on hoidettava, ja ne kaikki mä myös hoidan. (Mä alan kohta vahingossa uskoa, että olen aika hyvä työssäni. Toimarin mukaan mun on lähdettävä sinne Amerikkaan tässä, joskus helmi-maaliskuussa, kouluttamaan. Pennsylvania, here I come!)

Ei se ihastuminen minnekään ole kadonnut. Luulin, että se kestäisi lyhyemmän ajan, mutta ei, tämä vaan voimistuu. Hurahdusheppu istahti lounaalle kanssani tänään, meillä olisi ollut (ja lopulta olikin) paljon selvitettävää ja käsiteltävää asiaa, mutta syö siinä nyt sitten perunamuusia, kun toinen on ihan siinä, katsoo nätisti silmiin ja naureskelee mun väsyneille sivuhuomautuksille. Saatiinhan me toki siis asiat puitua, lopulta, kun olin lakannut värisemästä sisäisesti. Mua pelottaa tää jo vähän.

Mua odottais tuossa lukematon kirja, vaan kun silmät sanoo ei. Aivokin sanoo, itse asiassa. Pitäisi joskus nukkua.

VOICES IN OUR HEADS

Jotain tässä taas tapahtuu, en mä tajua mitään, mut onneks tällä kertaa positiivista. Se saakelin virasto, joka sekoilee mun rahojen kanssa, on nyt palauttanut mun tilille aika ison summan fyrkkaa, joten mä selviän taas sittenkin. Jollain lailla tää nyt kumminkin syö naista aika raskaasti.

Mä mielikuvittelen, mä haaveilen aika isoista asioista ja kummista tunteista. Mä olen hurahduskollegan suhteen nyt sellasessa pisteessä, ettei mun tarvitse kuin nähdä se online meidän firman sisäisessä chatsysteemissä, niin johan hypähtää sydän kurkkuun ja vatsanpohjasta kouristaa. Ja kun sama heppu vielä oikeasti joutuu kommunikoimaan mun kanssa suoraan tosi paljon, on vitsit vähissä. Mä olen täysin varma, että tää kuihtuu ihan kohta, tää tunne, mut sen ajan minkä tää vielä kestää, mä olen pulassa ja holtiton.

Pulassa ja holtittomana olo ei tällä kertaa kyllä tunnu kovin pahalta!

AFTER ALL

Vuoristoradat saattavat olla jotenkin vaimeampia, laimeampia kuin ennen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollenkaan. Niitä on, oi kyllä, ja ne ovat lähtöisin täsmälleen samasta paikasta ja ajasta, josta aina, ennen aikojen alkuakin ovat kummunneet.

Vedän takaisin sen kaiken, mitä kirjoitin rahasta viimeksi. Mä mitään bonuksia sitten itselleni saanut, kun se yksi virasto jatkaa edelleen touhujaan minulle mitään ilmoittamatta. Pystyn hädin tuskin pärjäämään tämän kuun, samalla lailla kuin viime kuussa. Mun pitäisi soitella ja selvitellä, mutta kun hei, mä teen töitä siihen aikaan, kun sinne voi soittaa. Mä istun aina jossain palaverissa tai vastaavassa sen lyhykäisen ajan, jonka maailman epäystävällisin ja asiakaspalvelukyvyttömin virkamies päivystää puhelintaan.

Vaan mitäs näistä, onhan tuossa vielä äitivainaan kihla- ja vihkisormus ja mummin helmikaulakoru. Ne mä nyt myyn, eihän tässä muuta voi.

On elämässä toki aivan älyttömästi muutakin, kuin raha. Se kaikki muu on ihanaa, hienoa, kutkuttavaa, hymyilyttävää, soljuvaa. Mä teen duunia, mä saan palautetta (positiivista sellaista, poikkeuksetta), mä pesen tukkaa hymyillen ja imuroin. Hurahduskollega saa vallata mun ajatukset iltaisin ja voi pojat, niin hän tekeekin. Olen heittäytynyt tunteeseen ja annan mielikuvituksen viedä, mitään ei tule edelleenkään koskaan ikinä milloinkaan tapahtumaan oikeasti, mutta käsittääkseni tällä tavalla kerran parissa vuodessa saa muutaman viikon kelailla olemattomia? Vai onko olemassa joku raja, jonka yli ei kuvitelmissaankaan voi mennä? (Jos on, mä olen aika heikoilla.)

Mä suhtaudun silti positiivisen odottavalla kannalla tähän alkaneeseen vuoteen. Mä selviän, ainahan mä jotenkin selviän. Ja onneks voin olla rytiköyhänä maailman kauneimmassa kodissa sentään.