RED LIGHT GREEN LIGHT

Tämä olisi kahdestoista hääpäiväni, jos hän olisi saanut elää. Se ei satu enää, ei se ole sattunut sillä lailla moneen vuoteen, mutta ikävä, se on se, joka aina välillä iskee kuin metrinen halko. Ei kukaan voi tietää, oltaisko me edes yhdessä enää, mutta sehän tässä surullisinta onkin, ettei voi tietää.

Mä vietän perinteistä joulua, eli istun yksin kotona pimeässä, katson dokumentteja netistä, juon mehua. Mä aion käydä kyllä jossain, ehkä kaljalla, jos ois rahaa niin istuisin varmaan baarissa jo. Ehkä mä yritän lainata joltakin vähän, mä nimittäin sain eilen tietää, että firma maksaa mulle 1700 euroa bonusta ensi viikon lopulla. 1700 euroa bonusta! Ihan mieletöntä.

Pari viime viikkoa on mennyt niin tiiviisti töissä, että itseäkin hirvittää. Muutama 18-tuntinenkin päivä, niiden normi 12-tuntisten lisäksi. Mä rakastan sitä, edelleen ja aina vaan, mut joskus olisi nukuttava. Hurahduskollega tunkee uniin ja päiväunelmiin myös, olisi päästävä niistä ajatuksista eroon, mutta samaan aikaan on fantastista tuntea olevansa ihastunut, tää onkin eka kerta aika moneen vuoteen.

On vaikea uskoa, että eletään jo joulukuun loppupuolta. Tää vuosi on mennyt nopeasti ja ollut elämäni paras.

Joulua, hyvät lukijat.

NO ONE KNOWS

Joo joo, kaikki on hyvin, rakastan rakastan.

Miten ne on aina, vuodesta toiseen, ei, vuosikymmenestä toiseen ne saatanan samat asiat, jotka stressaa ja vituttaa eniten? Miks se ei muutu, vaikka elämä muuten heittäis kuinka häränpyllyä?

Eräs virasto on tehnyt joitakin asioita, millään lailla niitä perustelematta, joiden ansiosta meen loppuvuoden semmosella viidelläkympillä eurolla. Mua ottaa niin päähän tää, mä en jaksas niinko oikeasti edes ruveta selvittään tätä sotkua, sillä mä joko sorrun huutamaan ja vittuilemaan tai vaihtoehtosesti purskahdan hysteeriseen itkuun.

Mä lajittelen äitivainaan kultakoruja, että onko ne nyt myytävä sitten.

Mä teen 10-16 -tuntisia työpäiviä, mä oon totaalisen ja täydellisen hurahtanut yhteen kollegaan, mä kävelen kummasti, koska mun selkä ja lonkat on ihan klesana. Mun pitäis joskus nukkua, mun pitäis rauhoittua.

Ehkä mä joudun aloittaa sen lopettamani mielialalääkityksen uudestaan.

Ja kyllä, mua vituttaa, ihan todella, lapsellisesti ja uhmakkaasti se, että lukuisista keskusteluista ja suoranaisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei järjestänyt mitään syntymäpäiväni kunniaksi. Täytin sentään hei pyöreitä.

KICK OUT THE JAMS

Voi kuinka ihanaa elämäni on!

Olen nähnyt mahtavia keikkoja mahtavilta artisteilta, juhlinut ystävieni kanssa, tehnyt töitä, mutta myös ollut vapaalla. Olen nauranut ja itkenyt, halaillut ihmisiä, suudellut upeaa naista, saanut halauksen ihmiseltä, jota olen pitänyt idolinani jo kaksikymmentä vuotta. Olen tärissyt sisäisesti, jännittänyt, myhäillyt itsekseni ja rakastanut koko maailmaa.

Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa elämäni paras. Olen saanut työn, jota rakastan. Olen muuttanut kotiin, jota rakastan. Olen rakastanut ystäviäni ja he minua. Vuoden kohokohtia on ollut niin paljon, että niitä on tosi vaikeaa nimetä. Ateena oli varmasti yksi niistä, samoin kuin viime lauantain Ginger-keikka. 

Mä kirjoitan tämän joka vuosi, enkä aio perinnettä katkaista: näin vanhaksi en olisi koskaan uskonut eläväni. Hyvää syntymäpäivää minulle.