INGEN KOMMER ATT TRO DIG

Viikon viimeinen, usvapöndeurani kuudenneksi viimeinen päivä, on ollut hirvittävää kaaosta ja paniikkia aamuviidestä asti. Vatsa on kipeä, myöhästyin joka ikisestä liikennevälineestä, Suosikkikollega on poissa, asiakkaat raivoavat linjoilla, kollegat ovat lupailleet puolestani asioita, joita en mitenkään ehdi tehdä. Olen helvetin kiivaalla tuulella, minua kannattaa tänään varoa. No, tuo oli liioittelua, sillä kyllähän tästä vielä huumoria löytää, jotenkin se on vain revittävä.

Ja tosiaan, onneksi on perjantai. Treffit Siskopienen kanssa eivät onnistuneet hyvistä yrityksistä huolimatta, eli iltani on avoin ja saattaa sisältää joko yksin kotona miihailua tai sitten jotain aivan muuta. Tänään en suunnittele, vaan menen minne nenä näyttää ja miltä tuntuu.

Tämän surkean pienen pätkän kirjoittaminen on vienyt minulta neljä ja puoli tuntia. Sen antanee jonkunlaisen kuvan siitä, kuinka kiire päivä täällä on ollut. Olen viisi senttiä vaille valmis lähtemään ovet paukkuen täältä menemään. Vaan en lähde, teen tämän homman loppuun niin hyvin kuin osaan, niin, että tietävät mitä menettävät viikon kuluttua. (Tietävät itse asiassa kyllä nyt jo. Ovat maininneet.)

Pakko hakata konetta kuin viimeistä päivää, jotta pääsen joskus tämän vuorokauden puolella lähtemään täältä. Viimeinen päivä on sitten viikon päästä!

51st STATE OF AMERICA

Seitsemänneksi viimeinen (huoh, ihan oikeasti, mä tiedän, että tämmönen countdown on ihan lapsellista, mut hei, antakaa mä nyt nautin!) työpäivä alkoi myöhästymisellä. Oikeita spåria ei vain tullut, jäädyin pystyyn pysäkillä ja huudatin musiikkia liian kovalla pysyäkseni elossa. Mä niin odotan kevättä, ilman lämpenemistä, mä en tahdo enää palella!

Huomenna on perjantai, jota toki odotan yhtä malttamattomana kuin aina. Suunnitelmia ei ole, Siskopieni yrittää saada itselleen vapaan illan, jotta voisimme tavata, mutta mitään takeita sen onnistumisesta ei tietenkään ole. Vaikka emme tapaisikaan, aion nauttia ystävien seurasta toisaalla ja varmasti samaan aikaan jo miettiä tulevan duunin asioita. Kyllä, mä olen miettinyt niitä jo siitä hetkestä alkaen, kun sain tietää olevani taloon tervetullut. Pähkäilen pääni puhki erilaisia teknisiä toteutuksia tietyille automaattitoiminnoille ja -ohjauksille. Mietin tosissani asioita ja minun ollessa kyseessä pohdin eniten tietenkin sitä, että kykenenkö minä, pystynkö, onko minusta siihen. Itsetuntoni on pikkaisen plussan puolella nyt, mutta jo viiden minuutin pohtimisen jälkeen se romahtaa. Pelkään niin hirveästi, että epäonnistun, että minusta ei ole siihen. En tiedä miten rauhoittaa hysteeristä mieltäni, en todella tiedä pärjäänkö uusissa saappaissa, jotka minulle on kuin ihmeen kautta suotu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, työntäyteinen, joskin täysin motivaatiopuutteinen torstai.

OVERDRIVE

Kahdeksanneksi viimeinen päivä vanhassa duunissa alkoi palellen, eilisen nollakelin jälkeen tuo vajaat 15 pakkasastetta tuntuu kolmeltakymmeneltä. Parit naurut ollaan kyllä kollegoiden kanssa jo revitelty tässä ja viritettiin tekoviherkasviin jouluvalot minun läksiäisvaloikseni. Heitämme läppää ja teemme töitä. Koulutettavanani oleva uusi työntekijä on loppuviikon koulun penkillä, joten minä pääsen keskittymään pahasti ruuhkautuneisiin töihini. Paitsi että motivaatio ja jaksaminen on melko nollassa, ihan todella, nyt kun tiedän pääseväni pois täältä, on tosi vaikeaa enää kiinnostua ja keskittyä tähän hommaan. Vaan kyllä mun pitää tämä hoitaa, jättää mahdollisimman puhdas pöytä niin sanotusti.

Iltasella juoksin pyykkitupaan ja takas ja pelkäsin katolta pudoteltavaa lunta. Olivat sitten tällä kerralla pudottajat keksineet laittaa pihalle passiin yhden miehen, joka puhalsi joka kerta pilliin, kun joku tuli rapusta pihaan. Loistava idea, eipä saanut kukaan lumikasaa päähänsä, mutta se pillin ääni alkoi tosissaan kyllä vituttaa jossain vaiheessa. Talossamme on neljä rappua ja aikamoinen trafiikki, homma kuulosti lähinnä joltain sambakarnevaaleilta!

On keskiviikko, keskellä viikkoa, tämän jälkeen enää seitsemän päivää usvapöndellä. Final countdown.

CAREER OPPORTUNITIES

Tämä tiistai on minulle maanantai, koska lomailin tyylikkäästi eilisen. Lomailin, mjoo, kävin kirjoittamassa nimeni uuteen työsopimukseen. Sain sen mahtavan duunin! Vain yhdeksän usvapöndepäivää jäljellä, tämä mukaanlukien. Mä olen onnellinen ja samaan aikaan kovin haikea, koska Suosikkikollega ja poitsut jäävät nyt taakse. Vaan sellaista on elämä, eteenpäin on mentävä. Uusi työni on haastava ja kiinnostava, sain viimein sen mahdollisuuden, jota koko ikäni olen odottanut. Pelkään ja odotan innolla, ah, tämä on niin ristiriitaista ellei suorastaan paradoksaalista.

Sunnuntaina päivähumalluin huolella muutaman ystävän kera. Sain taas tarpeekseni vähäksi aikaa, huoh, humalahakuinen juominen on menneisyyttä.

Soitin sunnuntaina myös isälleni, kerroin uutiset uudesta työstä ja meillä oli ihan hyvä keskustelu.

Asiat loksahtelevat kohdalleen, jotenkin. Mä olen onnellinen.

SATA VANHA TEINI

Ei kovin rento lomapäivä tämmöinen. Menin aamutuimaan käymään siellä vanhan ystävän vinkkaamassa potentiaalisessa työpaikassa vailla sen kummoisempia odotuksia. Vaan sen vajaan tunnin aikana, mitä siellä ihmisten kanssa juttelin, käänsin kelkkani. Mä todella haluaisin töihin sinne! Todella todella todella. Se toimenkuva, se on just niin sitä, mitä mä parhaiten osaan ja haluan tehdä. Paljon töitä, paljon vastuuta, paljon kaikkea, myös niitä hyviä puolia! Erityisenä seikkana mainittakoon, että mä pääsen sinne yhdellä dösällä tuosta Lintsin kupeesta ja matka kestää pikkuisen vajaan puoli tuntia... Uskomatonta. Mä yritän kovasti olla innostumatta, toivomatta, mut mitä pitää ajatella siitä, että ystävälle on jo soitettu ja kyselty minusta lisää? Ja nyt, koko tapaamistilanteen mentyä ohi jo, alan jännittää ihan tolkuttomasti.

Hirveän vaikeaa ajatella mitään muuta juuri nyt. Onneksi tuon nimenomaisen vanhan ystävän tapaan tänään kahvittelun merkeissä, voidaan sitten hysterisoida keskenämme hieman lisää... Mutta jos, ja se on iso jos, toi duuni tärppäisi, niin voitteko te kuvitella, että mulla on huono omatunto siitä, että irtisanoutuisin nykyisen työnantajani palveluksesta!? Mitä helvettiä mun päässä oikein tapahtuu?!

Ehkä mun elämä kääntyy nyt sinne valoon hei. Ja jos mä en saa sitä duunia, niin mullahan on jo duuni. Ei mulla ole hätää. Mulla ei ihan oikeasti ole mitään hätää.

MUSTAAN UNEEN

Ja täällä sitä taas ollaan, torstai-perjantaissa, mukavan keskiviikon jälkeen. Mukava siksi, että menimme suosikkikollegan kanssa kirjakauppoihin ja löysin sieltä 3 kirjaa itselleni ja yhden kollegapoitsulle sekä yhden kollegan lapselle täydelliseksi lahjaksi pinkin helmikokoelman (korujen tekoa varten), josta riittänee iloa pitkäksi aikaa.

Menen tänään ensimmäiseen kehityskeskusteluuni tässä firmassa. Hah, esimies arveli, että meillä menee runsaasti enemmän aikaa, kuin mitä siihen on varattu. Aionkin puhua suuni puhtaaksi, kuten esimies toivoi. Aika hassua sinänsä, että ensimmäinen kehityskeskustelu on vasta nyt, kun olen vaihtanut osastoa, hassua, mutta ah niin tyypillistä.

Minua arveluttaa ja jännittää se huominen työpaikkakäyntihaastattelupalaverimikälie. Itsetuntoni on pakkasen puolella ja sen valitettavasti noissa tilanteissa huomaa. Olenko minä jollain lailla tyytymässä tähän, jäämässä tähän paskalafkaan, jossa mikään ei toimi ja työehtosopimusta rikotaan mennen ja tullen ja oikealta ja vasemmalta? Pelottava ajatus, mutta silti kai hyvin lähellä totuutta.

Hyvää tulevaa viikonloppua, ihmiset. Itse vietän pitkän sellaisen, vasta tiistaina takaisin sorvin ääreen!

JEESUKSET

Oh, keskiviikko, keskellä viikkoa ja tällä kertaa jo yli puolenvälin viikkoa minulle, joka onnellisena lomailen perjantain, paitsi että en oikeasti, kun menen sinne työpaikkahaastattelutapaamiseen ja se jännittää niin, etten pysty laittamaan pistettä tälle lauseelle enkä oikein edes tiedä mikä minua jännittää, onko se vain sitä etten ole varma kyvyistäni ja itsestäni?

Tänään töitten jälkeen suuntaamme suosikkikollegan kanssa kirjakauppakierrokselle, ah, kuinka ihanaa on, että mulla on varaa ostaa kirjoja. (Tosin tarvitsisin paljon muitakin asioita, mutta ei kai kirjojen ostaminen nyt synneistä suurin voi olla?)

Suosikkikollegani on aina ollut minulle tästä talosta läheisin ja nyt kun on mahdollista, että lähden muualle, olemme murheen murtamia ajatuksesta, että emme tapaa päivittäin. Saisinkohan minä hänet mukaani, pakettiratkaisuna?

Uh, keskiviikko, hirveästi töitä, onneksi kahvia ja muutama vohveli.

(Kyllä, käytin tässä kirjoituksessa ilmaisuja oh, ah ja uh. Tyttömäisesti.)

MUSIIKKIA LEHMILLE

Juu, eihän tässä mitään, työvuori kaatuu päälle ja pitäisi olla kolmessa hommassa yhtä aikaa. Paukutan sormet hellinä muutoksia tilauksiin ja laskutan minkä ehdin.

Perjantaina, lomapäivänäni, menen kuitenkin tapaamaan potentiaalista uutta työnantajaa. Usvapöndellä sekin mesta, mutta aikataulujen mukaan pääsen sinne yhdellä dösällä melkein kotiovelta, matkan kestäessä noin puoli tuntia. Suorastaan luksusta siis, nykyiseen verrattuna. Potentiaalinen uusi työnantaja on erittäin kiinnostava yritys, kasvava ja innovatiivinen luovan alan tekijä. Henkilö, jonka kanssa olen puhunut puhelimessa vaikutti jotenkin tutulta ja rennolta, kertoi suoraan, ettei firmalla ole vielä varaa tarjota kovin kilpailukykyistä palkkaa, mutta kompensaatio tuleekin sitten olemaan melkoisen suuri, kun raha alkaa liikkua. Mitäs minä tietäisin? Ehkä se menee juurikin noin.

Elämme tiistaissa, aamukommellukset olivat taas omaa luokkaansa (heräsin vasta herätyskelloon ja ajattelin sujuvasti, että "hirveä meteli! Minä sammutan tuon, jotta kuulen sitten sen herätyskellon äänen, kun se soi!") ja kuten todettua, työmäärä on jotain aivan järkyttävää juuri nyt. Pakko painaa, hyvin menee, kyllä tästä vielä noustaan ja muita kliseitä päiväänne!

PILVENPIIRTÄJÄ

Viikonloppu takana, se sisälsi naurua kollegoiden kanssa, lievästi humalahakuista juomista, baarikierrosta, polven pettämistä, ompelukoneella hurjastelua, puhtaita lakanoita ja väsymystä. Tällä ja ensi viikolla teen vain 4 työpäivää, pidän perjantain ja maanantain talvilomaa, olen siitä innoissani, ellen jopa ekstaattinen. Mullahan ei mitenkään tule koskaan olemaan varaa nelipäiväiseen työviikkoon, mutta tällä tavalla voin itseäni palkita. Jäljelle jäävät 3 lomapäivää voisin nekin ottaa joko perjantaille tai maanantaille, kevättä kohti helpommalla työtahdilla.

Nuoruusvuosien suosikkini Lama kasaa rivinsä Tavastian klassikkolevyjen sarjaa varten ja soittaa siis siellä toukokuun lopulla. Ostin itselleni ja Tampereenreissurouvalle liput. Sitä ennenkin on kiikarissa muutamia tosi hyviä keikkoja, joten josko tästä tulisi tämmöinen runsas ja vilkas keikkakevät? Se olisi suotavaa ja jopa toivottavaa.

Kahvia, palaveria, töitä töitä töitä, maanantaiaamut ne vain osaavat olla spektakuläärisen lannistavia. Vaan zen, se on ihan tuossa, suljen silmät ja korvat ja otan sen kiinni, nielaisen ja alan painaa.

SUFFRAGETTE CITY

Ja niin se meni, sivu suun, Siskopienen vinkkaama duuni. Sain ystävällisen meilin, jossa kerrottiin, että paikka täytettiin sisäisillä järjestelyillä. Niin aina, niin aina. Näistä tulee aina semmoinen olo, että why bother. Mitä järkeä on hakea töitä, kun joka kerta saa saman saatanan vastauksen? Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että vanha ystävä vinkkasi eilen mahdollisesta työpaikasta, jonne laitoinkin sitten meiliä saman tien.

Ei minulla mitään hätää tässä ole, mullahan on työ, joka ei ahdista minua enää hengiltä, mutta työmatkan takia on kiva kuikuilla muutakin. Olisi mukavaa, jos matkoihin kotoa töihin ja takaisin menisi vähemmän kuin kolme tuntia. Onko se liikaa vaadittu? Se jää nähtäväksi.

Eilinen jätti muutenkin paskan maun suuhun, sillä firmamme ammattivalittaja on käynyt sanomassa esimiehelleni, että minä pomotan kollegoitani. Tämähän ei pidä paikkaansa ja esimies tietää sen kyllä, mutta kyllä tuommoinen nyt vituttaa. Elämälle kiitos on perjantai, ja minä pääsen pariksi päiväksi pois täältä, sillä tämä viikko on ollut todella rankka.

Kahvia koneeseen ja illalla sitten jotain aivan muuta.

PÄIVÄ NOUSEE TAAS

Okei, mä antaudun, tää viikko on yksinkertaisesti maailmakaikkeuden pisin ja väsyttävin. Näinkö alas on vajottu, että tuhlaan kaiken energiani työpäivään, jonka aikana vain opetan ja koulutan, istun vieressä tarkkailemassa ja neuvon, miten asiat tehdään? Miten voin olla näin poikki? Aika kuluu kovin hitaasti, paitsi siinä vaiheessa, kun pääsen kotiin. Silloin se tietenkin lentää kuin siivillä ja huomaan kellon olevan yksi ennen kuin pääsen nukkumaan. Huomenna on onneksi perjantai, huomenna roudaan kollegat Kallioon ja rentoudumme, kälätämme ja nauramme. Lauantaiksi luvassa onkin sitten henkilökohtaista ompelukerhoa kerrakseen, otan vihdoin työn alle kaverin farkkukasan, jonka hän mulle roudasi korjattavaksi jo ajat sitten.

Tästä päivästä pitäisi jollain tavalla selvitä, pitäisi jaksaa olla vielä viileä ja osaava, kärsivällinen ja pitkäjänteinen. Puren hammasta, muistelen yhtä laulua, ihmistä, joka sen lauloi. "Sanoit, suutele, mua suutele, itse halusit niin käyvän, en minä..."

Jossain tuolla syvällä sisälläni olen edelleen se sama kuin silloin. Löytäisinkö minä hänet vielä, hänet, joka olin silloin ja joka edelleen haluaisin olla? En vuosissa, tietenkään, mutta monessa muussa asiassa ja varsinkin tunteessa. Tahdon pehmittää polveni, sekoittaa vatsani, sytyttää silmiini sen valon, joka niissä paloi silloin.

TUULEE

Eilinen työpäivä oli vielä väsyttävämpi kuin maanantai ja se on paljon sanottu se. Uuden ihmisen kouluttaminen tähän maailman monimutkaisimpaan duuniin on ihan helvetin vaikeaa ja vie mehut totaalisesti. Tyyppi on mukava ja huumorintajuinen, tajuaa perusasiat ja perusperiaatteet, mutta tekninen toteutus onkin sitten jo aivan toinen juttu. Yritän jaksaa, pakkohan minun on, skarpata, venyttää, vääntää ja kääntää. Unohtamatta huumoria, onneksi pystyn suosikkikollegan kanssa pitämään sitä nollahuumorihauskaa, jota arvostan todella, nautin itseni pilkkaamisesta.

Eilinen päiväni kuitenkin päättyi erittäin positiivisella nuotilla. Olin laskenut, että mulla on ehkä jotain 50-70 euroa rahaa, joilla pärjää hyvin tilipäivään, joka on perjantaina. Kävin kotimatkalla pankkiautomaatilla nostamassa pari kymppiä ja säikähdin, melkein hypähdin ilmaan, kun näin saldon: tilillä oli yli 900 euroa. Ehdin siinä kotimatkalla kelata jo kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin skenaariot läpi puhtaasta pankin erehdyksestä alkaen. Kotosalla surffasin nettipankkiin ja löysin sieltä tiedon: firma on maksanut yli 800 euroa bonusta viime vuodesta! Ihan oikeaa omaa rahaa! Maksoin yhden aika ison laskun ja sain vihdoin laitettua sähkölaskun suoraveloitukseen ja hykertelin mielessäni; voin ja aion ostaa itselleni vihdoin sängyn!!! Ensin pitää laittaa vain kämppää isolla kädellä ojennukseen ja sitten marssin sänkykauppaan. Ei enää öitä kympin sohvalla! Selkäni ja mielenterveyteni kiittävät minua vielä.

Arki on helpompaa, kun tiedän jälleen selviäväni taloudellisesti pikkuisen paremmin.

I'M AFRAID OF AMERICANS

Mä olen väsynyt, voi luojan tähden, miten väsynyt. Eilinen oli ällistyttävän raskas, kun piti olla virkeä ja skarppi ja selkeä kouluttaja. Tänään sama jatkuu, vaikka olen nukkunut jotain helvetin kaksi tuntia ja matkustaminen usvapöndelle on uskomattoman hankalaa näillä helvetin keleillä.

Rumpali kotiutui haimatulehduksen jälkimainingeissa sairaalasta kotiin, mikä on tietysti upea juttu, mutta miksen minä tiennyt koko sairaalahommasta mitään? Olen etääntynyt monista, niin kovin monista ja tehnyt sen samaan aikaan tietoisesti ja tiedostamatta, jos se nyt mitenkään on ymmärrettävää tai edes mahdollista.

Tämä viikko tuntuu ihan ennätyspitkältä nyt jo, vasta tiistaissa mennään ja mä olen aivan valmista kamaa jäämään eläkkeelle. Eiku. Siis vaikka viikonloppuun tai jotain.

Perjantaina menemme lähimpien kollegoiden kanssa baarikierrokselle, ensimmäistä kertaa koko sinä aikana, kun mä olen tässä firmassa ollut (Fuck! Yli kaks ja puol vuotta jo!) missään kekkereissä. Olihan meillä se yks iltapaltsu, jossa juotiin muutama olut, mut en mä oikein sitä nyt pysty laskemaan.

Perjantaita odotellessa, siis, siihen on ainakin neljä vuotta.

RUOSKI MINUA

Mä mietin nelipäiväistä työviikkoa, johon mulla ei tietenkään olisi varaa. Mä mietin, että josko pitäis talvilomapäivät yksi kerrallaan maanantaisin. Mä mietin, että tärppäiskö se Siskopienen vinkkaama duuni. (Ei.) Mä mietin, että josko hilpasis sairaslomalle ja nukkuis kolmisen viikkoa.

Viikonlopun vietin siis todellakin yksin kotona, en käynyt kutsuista huolimatta missään ja olin todellakin sellaisen viikonlopun tarpeessa. Kaksi vapaata päivää eivät vain tunnu riittävän, vietin ne sitten yksin tai ystävien kanssa.

Itkeskelin hieman. Jälleen yksi merkki masennuksen syvenemisestä.

Mulla on töitä vaihteeks vaikka koko sinfoniabändille, mä en ehdi tekemään niistä mitään, koska mun pitää kouluttaa sitä tänään aloittavaa ihmistä. Mun pitää delegoida, mun pitää komentaa, käskyttää, jakaa. Mä tahtoisin vain takas himaan, luistella kaduilla hengenvaarallisesti, päästäkseni peiton alle.

Maanantai. Koko pitkän viikon alku.

YOU COULD BE A MONSTER

Viikonlopun aikana olen pistänyt nenäni ulos ovesta tasan kerran, tänään, kun tupakkiostoksille piti lähteä. Tämä on ollut juuri sellainen viikonloppu, joita on pakko välillä viettää, yksin kotona, ilman pisaraakaan alkoholia (mähän en ole koskaan juonut kotosalla yksikseni edes yhtä olutta), selinmakuulla valmiiksinaurettuja komedioita ja kirjaa, ruokaa ja nukkumista. Olen nukkunut pelottavan pitkiä öitä, jotka saavat minut haukottelemaan vedet silmissä ja selän rutisemaan ja niskan kiukkuamaan, ruosteisia nauloja pystyssä lapaluun vieressä. Lelu halusi baariin kanssani, en mennyt, olen väsynyt olemaan se, joka tavataan aina silloin, kun halutaan humaltua ja purkaa omaa mieltä ja mielipahoja, en jaksa kuunnella, antakaa mun olla nyt rauhassa. Mä olen jossain välitilassa tai matkalla, koska missään ei näy valoa, mutta ei tämä täysin pimeääkään ole. Pystyin sentään nukkumaan, viikolla sekin on toisin, huomenna pitää aloittaa fiksuna ja filmaattisena uuden ihmisen kouluttaminen töissä, olen stressaantunut ja jollain lailla silti jotenkin innokas, ei minulla skitsofreniaa ole, mutta voisi olla.

Vatsa on kipeä ja ulkona sataa vettä, maa on iljettävän liukas ja pelkään kävelemistä, kaatumista, polven tai nilkan murtumista, hiukseni kuvittelevat olevansa luonnonkiharat ja miten tätä vatsaa nyt vain voi sattua koko ajan?

Olisi kerättävä harhailevat ajatukset ja keksittävä jokin tavoite, jokin sellainen, joka olisi varmasti hyvä ja varmasti toteutuisi, ettei kävisi kuin Lontoon matkan, joka kaatui siihen ainaiseen, upottavaan helvetin suohon, jonka nimi on raha.

Minun nimeni on muisto vain niille ihmisille, joiden kanssa tahtoisin aikaani viettää, joiden toivoisin minusta pitävän. Minun nimeni on menneisyys, tahtoisin, että jotain olisi tulossa.

HALKA

Päänsisäinen maanantai on tietenkin perjantai tänään, mukavia tämmöiset. Toissailtana tapasin rakkaat, Naapurin ja kaimansa, nauroin vähän ja itkin vähän. Minua pelottaa tämä talvi, sisälläni kasvava pimeys, voimattomuuden tunne, syvenevä masennus. Minä pelkään, että putoan sinne, mistä en pääse ylös.

On hirveän vaikeaa arvioida tätä tilannetta, laittaa mitään pisteytystä tai luokitusta tälle masennukselle, itse on niin hankalaa (ellei jopa mahdotonta) nähdä se objektiivisesti, pystyä rehellisesti vertaamaan aiempiin. Beckin masennustesti antoi tulokseksi 38, mikä on käsittääkseni aika korkea. En tiedä mitä tehdä, jotkut hetket nyt tietenkin ovat helpompia kuin toiset, mutta tunnen, etten pysty hallitsemaan tätä, vauhti alkaa olla jo liian kova.

Tämän päivän yritän vain sinnitellä, mitään kovin monimutkaisia keissejä en nyt handlaa. Menemme muutaman kollegan kanssa muualle lounaalle, mikä tuo mukavan katkon päivään. Viikonlopun vietän kotona, ihanaa, tuijotan Frendejä dvd:ltä (ostin pari tuotantokautta lisää) ja nukun. Jotain järkevää olisi kiva saada aikaan, mutta niin tuskin tulee käymään. En odota liikaa itseltäni.

PERFECT

Sain eilen kivan ja yllättävän tekstiviestin Kauniilta Ex-Naapurilta, ehdotti tapaamista tälle illalle ja sehän minulle sopii vallan hyvin. On ollut kovin ikävä. Tiedossa siis mukavaa ohjelmaa, huominen vapaapäivä menee nukkuessa, ehkä jossain vaiheessa nousen tekemään perunamuusia ja menen sitten takaisin nukkumaan. Ajattelin kyllä myös kirjoittaa työhakemuksen. Kyllä, siihen Siskopienen vinkkaamaan paikkaan. Ei se mitään ota, jos ei annakaan, on otettava härkää sarvista. Minä täytän ne hakukriteerit kyllä, on vain itse uskallettava uskoa siihen lujasti.

Ensi viikolla osastollamme aloittaa siis uusi työntekijä. Kuluu viikkoja, ennen kuin hän on oppinut puoliakaan siitä, mitä pitää, joten varsinaisesti apua tähän tämänhetkiseen ruuhkaan hänestä ei ole. Melkein päinvastoin, kun minun pitää koko ajan opettaa häntä, jolloin olen itse poissa tuottavasta työstä. Olen tämän asian suhteen jotenkin välitilassa, en osaa itsekään läheskään kaikkea, mitä minun pitäisi tehdä, mutta siti olen se, jolta kaikki kysyvät ja joka muita opettaa. Miksi mä aina päädyn tällaiseen rooliin työpaikalla? Mikä minussa on vikana? (Oops, eipä mennä siihen!)

Kovin on perjantain oloinen tämä keskiviikko ja se on mukavinta ikinä. Naapurin tapaaminen iltasella antaa toivottavasti muutamat naurut ja muutaman halauksen. Elämä näyttää tänään ihan hyvältä.

KISS MY SOUL

Mikä kaoottinen aamu, ei paremmasta väliä. Seisoin ikuisuudelta tuntuvan ajan odottamassa spåraa inhottavassa jäisessä tihkussa, joka sai hiukseni jäätymään ja sormeni tuntumaan luurankokouralta, jäiseltä sellaiselta. Päästyäni vihdoin täpötäyden metron kautta dösään ja usvapöndelle, soivat puhelimet irti koukuistaan ja asiakkaat ovat hävyttömiä ja inttävät aata, kun minä sanon bee.

Huomisen jälkeen yksi pakkaa sekoittava arkivapaa, huoh, aion nukkua koko torstain.

Koulutusputkeni jatkuu, tänään opetan firman uusinta pikkutyttöä käyttämään kahta tärkeintä ohjelmaamme. Norsunluutornin väki palkkaa tuttaviensa pieniä tyttäriä meille töihin ja kaikilta menee hermot, kun uusin barbi ei tee oikeastaan mitään hyödyllistä ja silloin harvoin kun tekee, menee kaikki väärin ja pieleen ja päin helvettiä. Esimies on kuitenkin onneksi saanut luvan palkata kaksi uutta, itse valitsemaansa työntekijää ja ensimmäinen heistä aloittaa ensi maanantaina. Ja kyllä, minä koulutan. Minä kerroin esimiehelle, että palkan on parasta nousta, muutoin alkaa se työnhaku muualta taas toden teolla.

Siskopieni lähetti eilen työpaikkailmoituksen, on itse samassa konsernissa töissä, joskin täysin eri hommissa. Kehotti hakemaan, kertoi mielestään hakukriteerien täyttyvän minussa. Ja mitä ajattelee Lostis ensimmäisenä? Ei minusta ole enää mihinkään. Milloin minusta tuli muka täysin osaamaton ja kykenemätön, kun kolmessa kuukaudessa olen laittanut nykyisen osastoni asiat mallilleen ja koulutan ihmisiä?

Olisi ihanaa saada nukkua kahdeksan tunnin yöunet kahden tunnin sijaan. On kiire ja hoppu, mutta onneksi on kahvia ja musiikkia.

MARIONETTIKADULLA

Vuoden ensimmäinen maanantai, kerää koko sarja. Hittohemmetti, vapaapäivät vain lentävät, sehän tiedetään, mutta jollain lailla olen väsyneempi kuin Leonard Cohen. Perjantaina menin sittenkin baariin, teki mieli tavata ihmisiä. Pilkkuun astihan minä siellä olin, Siilitabletin kanssa käveltiin sitten yhtä matkaa himaan ja uudet vuodet toivoteltiin halauksen kera. Lauantain ja sunnuntain pidin puhelinta äänettömällä, istuin kelaamassa niitä asioita, joita kelattava on, litkin kahvia ja kokkailin pastaa, luin ja surffailin netissä. Kissa viestitteli saaneensa viettää osan lauantai-illasta ambulanssissa, verensokerit päin helvettiä ja liikaa viinaa, minä vastasin, että olisiko aika hänenkin miettiä tuota juomisen määrää. Itsestäni en ole huolissani, hyvin minulla pysyy hanskassa, voin juoda tai olla juomatta.

Alkuviikko tulee olemaan tosi kummallinen töissä, kun kiirettä on ihan valtavasti, mutta mitään ei taas pysty tekemään vuosi-inventaarin ja laskutuksen päättämisen takia. Tänään koulutan jengiä käsittelemään vaikeita asiakastilanteita, huutavia ja mellestäviä asiakkaita lähinnä. Se on sentään mukavaa, pääsen jakamaan omaa erityisosaamistani ihmisille, jotka todella ovat sitä vailla, yhteisiä pelisääntöjä.

Yritän löytää jonkun zenin taas, uudelle vuodelle kilistän hyvää kahvia ja teille toivotan kaikkea parasta.