Okei, mä antaudun, tää viikko on yksinkertaisesti maailmakaikkeuden pisin ja väsyttävin. Näinkö alas on vajottu, että tuhlaan kaiken energiani työpäivään, jonka aikana vain opetan ja koulutan, istun vieressä tarkkailemassa ja neuvon, miten asiat tehdään? Miten voin olla näin poikki? Aika kuluu kovin hitaasti, paitsi siinä vaiheessa, kun pääsen kotiin. Silloin se tietenkin lentää kuin siivillä ja huomaan kellon olevan yksi ennen kuin pääsen nukkumaan. Huomenna on onneksi perjantai, huomenna roudaan kollegat Kallioon ja rentoudumme, kälätämme ja nauramme. Lauantaiksi luvassa onkin sitten henkilökohtaista ompelukerhoa kerrakseen, otan vihdoin työn alle kaverin farkkukasan, jonka hän mulle roudasi korjattavaksi jo ajat sitten.
Tästä päivästä pitäisi jollain tavalla selvitä, pitäisi jaksaa olla vielä viileä ja osaava, kärsivällinen ja pitkäjänteinen. Puren hammasta, muistelen yhtä laulua, ihmistä, joka sen lauloi. "Sanoit, suutele, mua suutele, itse halusit niin käyvän, en minä..."
Jossain tuolla syvällä sisälläni olen edelleen se sama kuin silloin. Löytäisinkö minä hänet vielä, hänet, joka olin silloin ja joka edelleen haluaisin olla? En vuosissa, tietenkään, mutta monessa muussa asiassa ja varsinkin tunteessa. Tahdon pehmittää polveni, sekoittaa vatsani, sytyttää silmiini sen valon, joka niissä paloi silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti