Viikonlopun aikana olen pistänyt nenäni ulos ovesta tasan kerran, tänään, kun tupakkiostoksille piti lähteä. Tämä on ollut juuri sellainen viikonloppu, joita on pakko välillä viettää, yksin kotona, ilman pisaraakaan alkoholia (mähän en ole koskaan juonut kotosalla yksikseni edes yhtä olutta), selinmakuulla valmiiksinaurettuja komedioita ja kirjaa, ruokaa ja nukkumista. Olen nukkunut pelottavan pitkiä öitä, jotka saavat minut haukottelemaan vedet silmissä ja selän rutisemaan ja niskan kiukkuamaan, ruosteisia nauloja pystyssä lapaluun vieressä. Lelu halusi baariin kanssani, en mennyt, olen väsynyt olemaan se, joka tavataan aina silloin, kun halutaan humaltua ja purkaa omaa mieltä ja mielipahoja, en jaksa kuunnella, antakaa mun olla nyt rauhassa. Mä olen jossain välitilassa tai matkalla, koska missään ei näy valoa, mutta ei tämä täysin pimeääkään ole. Pystyin sentään nukkumaan, viikolla sekin on toisin, huomenna pitää aloittaa fiksuna ja filmaattisena uuden ihmisen kouluttaminen töissä, olen stressaantunut ja jollain lailla silti jotenkin innokas, ei minulla skitsofreniaa ole, mutta voisi olla.
Vatsa on kipeä ja ulkona sataa vettä, maa on iljettävän liukas ja pelkään kävelemistä, kaatumista, polven tai nilkan murtumista, hiukseni kuvittelevat olevansa luonnonkiharat ja miten tätä vatsaa nyt vain voi sattua koko ajan?
Olisi kerättävä harhailevat ajatukset ja keksittävä jokin tavoite, jokin sellainen, joka olisi varmasti hyvä ja varmasti toteutuisi, ettei kävisi kuin Lontoon matkan, joka kaatui siihen ainaiseen, upottavaan helvetin suohon, jonka nimi on raha.
Minun nimeni on muisto vain niille ihmisille, joiden kanssa tahtoisin aikaani viettää, joiden toivoisin minusta pitävän. Minun nimeni on menneisyys, tahtoisin, että jotain olisi tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti