BEST THING I NEVER HAD

Tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Omaisi edes hitusen energiaa ja fyysistä hyvää oloa. Mun pitäisi olla kollegoiden kanssa juhlimassa. Tätä ennen mun piti olla brittiyhteistyökumppanin kanssa sivistyneillä drinkeillä. Mitä tekee Lostis? Istuu kotona jalat ja selkä särkien, pää kivistäen, ylitsevuotavan väsymyksen kourissa.

Kilpirauhaslääkitys ei ole kuluneina kuukausina tuottanut kuin hetkellisen tuloksen. Söin lääkettä ns. yliannostusta noin kaksi viikkoa ja sinä aikana mä näin ensimmäistä kertaa vuosiin mun omat nilkat. Ne on olleet kohta neljä vuotta turvoksissa, samoin kuin koko muu ruumis. Parhaiten sen on huomannut juuri nilkoista, ne ovat massiiviset ja jalkojani särkee aivan kamalasti koko ajan. Kuin kävelisi veitsen terällä. Olisi mentävä lääkäriin keskustelemaan tuosta annostuksesta. Olisi jaksettava puskea sen asian kanssa, mutta jostain syystä (kyllä, tämän kilpparin takia) voimani ovat aivan loppu.

En ole kirjoittanut tästä, sillä tämä on ihan hullua. Olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Luettuani lisää tuosta kilpparihommasta ja muisteltuani äitivainaan viimeisiä vuosia (kilpirauhasdiagnoosin jälkeisiä) mä tajusin, että jopa mun masennus saattoi johtua ihan siitä. Se on hullua, mutta mahdollista. Mä en uskalla mennä kovin syvälle tähän, sillä sekin on jotenkin hullua. Mä en halua, että kukaan kuvittelee mun nyt jotenkin sysäävän kaikkea mennyttä ja nykyistä roskaa elämästäni tuon kilpparin piikkiin, sillä niin mä en ole tekemässä. On hyvin todennäköistä, että mä olen vain koko elämäni ajan ollut mieleltäni sairas. Mutta on myös olemassa mahdollisuus, että kilpirauhasen vajaatoiminta on ollut osallisena kaikkeen. Äiti, hänen vointinsa parani dramaattisesti, kun kilpirauhaslääkitys vihdoin alkoi toimia. Masennus lieveni ja fyysinen tuska myös, on vaikeaa keksiä muita adjektiiveja tuolle muutokselle kuin tuo jo mainitsemani dramaattinen. Mä olen syönyt tätä lääkettä vasta pari kuukautta, ja annostus on selkeästi aivan liian pieni, mutta miksi musta tuntuu, kuin mä olisin nyt menettämässä toivoni tämän suhteen? Miksi nyt, kun saatan olla paranemisen alussa? (Paranemisella tarkoitan tässä nyt nimenomaan voinnin paranemista. Kilpparitautihan ei koskaan parane.)

Palatakseni tämän kirjoituksen alkuun, tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Olisi ollut ihan menofiilis ja hyvä boogie, mutta viiden tunnin koneellaistumisen jälkeen jalat olivat jo kuin jalkapallot ja selkää vihloi, ohimoa viilsi ja käteni tärisivät. Ehkä huomenna, ehkä.

Kivaa viikonloppua.

RUDIE CAN'T FAIL

Eilisen hassupolkan jälkeen on itse asiassa mukavaa istahtaa tähän ja tarjoilla jotain aivan muuta. Nimittäin isoja asioita tapahtuu, niitä suorastaan tulvii ylleni.

Mulla oli perjantaina kalenterissa palaveri mun esimiehen kanssa. Palaverin aiheeksi esimies oli merkinnyt rekrytointeihin liittyvän ns. catch-upin, joka tuntui hyvin loogiselta, sillä neljästä kesätyöntekijästä olimme löytäneet vasta kaksi ja tuona samaisena perjantaiaamuna meillä oli kyseisiä työhaastatteluja. Mä sitten alustin siinä ja keskusteltiin jotain minuutti niistä uusista hakijoista. Esimies sitten jotenkin keskeytti tämän aika lyhyeen ja alkoi kertoa, että mun tiimini ja koko meidän osaston toimintatapoja ja rakennetta ollaan päätetty muuttaa ja että minunkin asemani siinä sitten muuttuisi samalla. Eka ajatushan oli tietysti, että nyt se on kuulkaa niin, että meikäläinen saa lähteä. Mutta tarinapa jatkuikin niin, että minusta oltaisiin tekemässä yhden valtavan suuren kokonaisuuden Manager -tasoista esimiestä HR-vastuineen päivineen, jos vain olisin halukas ottamaan tehtävän vastaan. Ehh, olin kuin puulla päähän lyöty. No juu, olen halukas ottamaan tehtävän vastaan, kyllä kiitos, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu!? Palaverin jälkeen oli totaalisen mahdotonta keskittyä yhtään mihinkään, sain sentään pakolliset perjantairaportit tehtyä, mutta muutoin olinkin sitten aika sumussa ja humussa.

Töistä meille oli järjestetty bussikuljetus juhlapaikalle. Puitteet olivat erinomaiset, väki hyvällä tuulella. Toimitusjohtaja piti kiitospuheensa ja ilmoitti sitten, että firma haluaa nyt huomioida erityisesti muutamia ihmisiä, jotka ovat osoittaneet poikkeuksellista osaamista, intohimoa ja hengenluontia. Minä sain firman Excellence Awardin, yhdessä muutaman muun kanssa! Jälleen musta tuntui, kuin joku olisi iskenyt halolla päähän tai jotain. Könysin stagelle halaamaan managementin ja asetuin muiden palkittujen kanssa riviin. (Halausten lisäksi tuo palkinto pitää sisällään kuohuviinipullon ja ylimääräisen kuukauden liksan, että ei mikään ihan turha homma.)

Iltahan jatkui sitten aika typertyneissä merkeissä, minua halattiin joka suunnasta ja purjehdin jotenkin aivan usvassa. Hauskaa siis oli, mutta pääni sisällä oleva tivoli hieman sekoitti fiiliksiä.

Alkuviikko onkin sitten mennyt jo aloittaneita kesäduunareita kouluttaessa ja elämää ihmetellessä. Pitkät työpäivät eivät haittaa, olen juuri siellä, missä minun pitääkin.

Kesälomasuunnitelmatkin varmistuivat tänään. Lähden kesäkuun 14. päivä Barcelonaan viikoksi vahtimaan erittäin-eksäni kissoja. Loman loput kolme viikkoa vietän myöhemmin Ateenassa erittäin-eksän siskon kissoja vahtimassa. Kesäduuniblues, hah hah.

Niin hienoa, että pelottaa.

Päivän asu

Innoittunut suosikkimuotibloggaajanne tässä, päivää. Wanha Blogistania -niminen ryhmittymä innostaa ja kannustaa tuolla toisaalla meitä kaikkia kokeilemaan Päivän asu -postausta. Jo vuosikausia muotiblogi-ilmiötä ihmetelleenä en tietenkään voi muuta kuin osallistua, vaikka vaatteiden väritys on kyllä lähes täsmälleen sama, kuin rakkaalla herra b.:lläkin. Sanon lähes, sillä muutoin mustaa kokonaisuutta piristää toinen suosikkiväreistäni, nimittäin harmaa.

Jaloissani on musta-harmaaraidalliset sukat (ehjät!) sekä mustat farkkutyyppiset housut, joissa totta tosiaankin on harmaita kapeita raitoja, hyvin huomaamattomia sellaisia. Housut ovat pussittavat ja liian pitkät, siksi lahkeet on taitettu sillä tavalla vanhanaikaisesti fiftarityyliin. Ne myös valuvat vyötäröltä alas ja viihdytänkin kansalaisia nostelemalla niitä kävellessäni. Housujen alta löytyvät mustat ihan tavalliset puuvilla-alushousut.

Yläosaksi olen tänään kelpuuttanut harmaan hihattoman, pitkän paidan, jonka päälle olen vetänyt mustan laatikkomallisen puuvillaneuleen. Paitojen alla piileksivät parhaat rintaliivini, Triumphin mustat minimizerit.

Koruina minulla on Ateenasta ostamani musta puusormus sekä kaulassa Aarikan vanhaa tuotantoa oleva musta puusydän.

Hittohemmetti. Miten jotkut jaksaa ihan tosissaan polkaista tällaiset kirjoitukset kuvineen päivineen kaikkien pällisteltäväksi ihan joka päivä?! Toisaalta, jaksanhan mäkin jauhaa arjestani ja pääni sisällöstä nyt jo, mitäh, kahdeksatta vuotta.

Elämänmakuista Blogerdamia kaivaten,

Lostis

TINY DANCER

Tavattoman hankalaksi on mennyt tämä blogin kirjoittaminen. Ei pelkästään siksi, että mulla on koko ajan kovin kiire vaan myös siksi, että Google ei anna minun käyttää tätä tiliä samanaikaisesti tiettyjen admin-tilien takia. Näin pienestä se joskus on kiinni.

Tässä sitä ollaan, toukokuussa, vaikka jollain lailla tuntuu, kuin olisin vasta ihan äsken sitä kaipaillut täysillä. Töissä on niin kiire, että ei paremmasta väliä. Mulla itselläni on henkilökohtaisesti niin paljon duunia, että tämäkin viikonloppu meni sen parissa. Huomenna alkava viikko on erilainen; menen kolmeksi päiväksi työsuojelukoulutukseen usvapöndelle. Matka kestää reilun tunnin yhteen suuntaan, jippii. Jos osaisin törsätä ja olisin varoissani, ottaisin huoneen hotellista, jossa koulutus järjestetään. Olisi kunnon hotelliaamiaiset ja mahdollisuus saunaan ja jopa uimiseen. Vaan ei, minä matkustan kaksi ja puoli tuntia päivässä ja minut tuntien teen sitten illat niitä oikeita töitä...

Olen väsynyt, olen vähän kipeä, olen pienesti stressaantunut. Mä uskon vilpittömästi, että tämä helpottaa joskus, mutta milloin?

Tänään iloa toi kollegapoitsu, joka roudasi kotiini mustan tv-tason, juuri sellaisen leveän tason, jota olen kaipaillut. Edes rahaa hän ei minulta huolinut, sillä oli iloinen päästessään ylimääräisestä huonekalusta eroon. Iloa toi myös ystävä, joka palautti kirjojani ja toi samalla lahjaksi juurruttamiaan viherkasveja kaksin kappalein. Nyt on koti taas piirun verran viihtyisämpi, toivon niin kovasti, että saisin ensi lauantaina ja sunnuntaina olla tekemättä töitä, voisin keskittyä nyt laittamaan tämän ihanan tukikohtani lopultakin kuntoon. Perjantaina firma viettää Ison Merkkipaalun saavuttamisen kunniaksi isoja extravaganzajuhlia, syömme ja juomme varmasti aamuun asti, jos vanhat merkit paikkaansa pitävät. Menen paikalle, mutta yritän lähteä ajoissa pois, jotten pimahda ja ala potkimaan ihmisiä. Voihan mulla toisaalta olla kivaakin, se näkee, ken elää.

Kello on puoli kymmenen, menen puhtaisiin lakanoihin kirjan kanssa ihmettelemään elämää.