MENTAL BEAT

Kuin olisin herännyt hirveästä painajaisesta. Tiedättehän, kun herää ja haukkoo henkeään kuin olisi juuri pelastunut hukkumiselta?

Mä kokoustin tänään mediajohtajan ja henkilöstöjohtajan kanssa näistä eilen mainitsemistani muutoksista. Mitään ei tapahtunut! No siis, tapahtui, mä jään tiimini vetäjäksi, mun sopimus uusittiin, tehtävänkuvausta tarkennettiin, palkka nousi hurjasti! Mun pelastaja, mun ritari, mun armas ja urhea esimieheni oli esittänyt minun kirjoittamani listan asioista, jotka mun päivittäisiin tehtäviin kuuluu ja henkilöstöihminen sitä lukiessaan tajusi, että hunningollehan se menee koko homma, jos mä en saa paikkaani pitää! Mä olen taas kärryillä, radalla, itseni ja elämäni herra! Oman pomoni lisäksi kuulemma puoli taloa oli ravannut henkilöstöpuolelle ilmaisemaan tukeaan ja tyrmistystään aiheesta. Olen kiitollinen, olen hämilläni, olen sekaisin, mutta ah niin varma, että tämä se on, sittenkin, tässä mä olen ja tätä teen. Oon iloinen ja väsynyt, sillä en mä ole juuri nukkunut noita työhuolia miettiessäni.

Vaan nyt mä voin relata, tehdä mun duunia, pitää ylityövapaita, matkustaa Ateenaan elokuussa, ostaa kameran ja sängyn, iloita ja ennen kaikkea muuta: mä pystyn elämään mun liksalla! Mä pystyn hoitamaan kaikki laskut aina ajallaan, mun ei tarvi lainata ihmisiltä muutamia kymppejä paria päivää ennen tilipäivää, mä voin ostaa uusia alusvaatteita vaikka kerran kuussa! Mä en ihan tajua tätä vielä.

Huomenna teen paljon asioita töissä, kasaan viikkoraportit ja tutkin puoli päivää kaikkia ihania reklamaatiokeissejä, sitten perjantain mä vietänkin lähinnä linja-autossa. Kyllä! Meikä matkustaa isänsä luo. Mä puhuin sen kanssa tänään ja lupasin mennä, vaikka en tahtoisi. Ehkä hei siinäkin asiassa tapahtuu jotain positiivista?! (No niin, eipäs nyt pillastuta vallan.)

I must be the luckiest bastard in the world, again!

GIVE THE GIRL A GUN

Kesäkuu vetelee finaalicrescendoaan, aurinkoinen ja täydellinen maailmani ja iloinen elämäni on nyt jo kääntymässä muistoksi vain. Työkuviot muuttuvat, se talon ainoa ihminen, jonka kanssa en tule toimeen (ja joka on tietysti toimitusjohtajan paras ystävä, pää niin syvällä sen persiissä, ettei valoa näy) onnistui kuin onnistuikin hoitamaan minut pois positiostani. Henkilöstöjohtaja yhtyi negatiiviseen analyysiin välittömästi, kun menin hölmönä taas pyytämään sitä työehtosopimuksen mukaista minimipalkkaa. Siihen asti hän oli pitänyt minua onnistuneena valintana ja onnitellut menestyksekkäästä tiimin johtamisesta.

Kas, tässä ollaan taas.

Vaan en anna surun tahi murheen vallata mieltä, sillä minulla on satahenkisessä organisaatiossa ainakin 95 tukijaa, jotka ovat niin pöyristyneitä tilanteesta, että uhkaavat marssia puolestani vaikka ulos. Minä kieltäydyn toki kunniasta ja etsin uutta työpaikkaa. Työpaikkaa, johon mediajohtaja lupasi sellaiset suositukset, että oksat pois.

Mietin isän luokse menoa tällä viikolla. Alan pitää pois niitä lukemattomia ylityötuntejani, olen sen ansainnut tämän sirkuksen keskellä.

Vaan kyllä sitä joskus toivoo, tiedättehän, että voisi vaikka sanoa suorat sanat.

IN LILLY'S GARDEN

Mieletön Ateenamietintämyssy päässä, olisi kämppä ja kaikkea, jos saisi lomaa. Ja kyllähän mä ainakin viikon voin pitää ylityövapaita, niitä nyt on jo kertynyt puolen elämän verran. Rakas Cista lähtisi ehkä mukaan, vähän tuossa jo pähkäiltiin, kolme kissaa odottaa perillä ja hyvin varusteltu asunto keskustan liepeillä. Prätkähiiri joutui kouluun päästyään perumaan suunnittelemamme Liverpoolin reissun, joten tuo Ateena olisi mitä hienoin korvike.

Vaan kyllä, rahastahan tässä taas puhutaan. Vaikka lennot löytäisikin ns. halvalla, on siellä myös elettävä ja kotona myös.

Uskomaton Ällikkämies eli isäni soitteli eilen ja järkytti minua jotenkin sydänjuuria myöten kertomalla jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Eläkkeelle?! On hirveän vaikeaa uskoa, että hän, joka 15-vuotiaasta asti on pakkomielteisesti ja ykkösprioriteettinaan painanut duunia, jäisi eläkeelle. Mitä hittoa? Mitä eläkkeellä voi tehdä, jos on jo tämän maapallonkin kiertänyt useampaan otteeseen eikä harrasta mitään muuta, kuin lätkämatseissa käymistä ja kesäisin pyöräilyä? Joskushan sen on tietenkin tapahduttava, mutta kummalta se tuntuu.

Sain tiimiini vielä yhden työntekijän ja hän on oppinut valtavan nopeasti hommansa. Pidän tiimiläisistäni, meillä on ronski huumori ja välillä hieman liiankin levottomat jutut. Työt tulee silti hoidettua paremmin kuin hyvin, joten kaikki näyttää oikein valoisalta sillä rintamalla. Syksy tuo sitten isoja muutoksia kuvioihin ja pelkään niitä jo nyt. Silloin tällöin, lakatessani pelkäämästä, uskallan haaveilla jopa etenemisestä ja toimenkuvan muuttumisesta, olenhan jo ottanut haltuuni muutamia viestintään liittyviä haastavia tehtäviä ja suoriutunut niistä tähän mennessä oikein hyvin.

Elämäni todella pyörii työn ympärillä, vaikka nyt voin jo kertoa sen, miksi olen ollut hieman eksynyt ja sekaisin: kohdunkaulan syöpä, tuo vanha ystäväni, palasi takaisin. Tai pitäisikö sanoa yritti palata, sillä se saatiin aikaisessa vaiheessa taas kiinni, kahden viikon solumyrkyt ja kolme polttoa. Kuukauden päästä kontrolli, uskon kyllä, että se on silloin puhdas.

Joskus sillä ei olisi ollut väliä.

Nyt on.

LOST IN THE SUPERMARKET

Tasan kolme vuotta sitten minä kirjoitin, siinä blogissa, joka avautuu enää vain minulle:

Ensimmäinen työpäivä uudessa paskaduunissa on valjennut. Samalla valkeni myös ensimmäinen päiväni sinkkuna. Näin kävi, tässä ollaan, elämän bussi vei takaisin päätepysäkille kiertämättä lähtöruudun kautta. Voin kai turvallisin mielin sanoa, että olen tuuliajolla. Eksyneenä kuljen tutuilla teillä.

Jälkikäteen sitä ymmärtää, kuinka pienistä asioista kasvaakaan se suurin elämäntuska. Kuinka joku asia, joka tänään merkitsee koko maailmaa, ei kolmen vuoden kuluttua merkitse sitten yhtään niin helvetin mitään. Vaikeita ne ovat, ne vuodet siinä välissä, mutta aika selkiyttää perspektiiviä, tekee elämästä jollain lailla pehmeämpää.

Mä olen onnellinen, vaikka välillä yksinäinen. Mä olen onnellinen, vaikka välillä stressaantunut. Mä olen onnellinen, vaikka edelleen rutiköyhä. Mä olen onnellinen, vaikka sairastan, taas, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.