DESPERADOS

Ateena, +37 astetta, viisi kaunista kissaa, kahvia ja jumalainen kämppä. Kaikki olisi siis täydellistä, niin täydellistä, mutta... Joo, ainahan jotain pitää tapahtua. Mä kävin joitakin viikkoja sitten siis hammaslääkärissä ja nyt matkalla, itse asiassa lentokoneessa, mun suu alkoi tuntua jotenkin oudolta. Mä kelasin, et oonkohan taas harjannut hampaat liian kovaa, joskus on semmosta taipumusta ja siitä saa vain ikenensä kipeiksi. Vaan joo, kotimatka lentokentältä kämpille sujui hyvin, mua jotenkin jopa nauratti se, kuinka varmasti sitä marssi metrosta toiseen ja otti omalta pysäkiltä oikean suunnan. Hiki virtasi pitkin kasvoja (mä en tunne ketään, joka hikoilisi kasvoistaan yhtä paljon kuin minä) ja lentolaukku oli kevyt vetää. Kämpillä mä tein kaikkia aloilleenasettumispuuhia, join litran vettä, keitin kahvia, istuin parvekkeella. Suu alkoi tuntua yhä oudommalta, sinne sattui, mut särkyä ei pystynyt mitenkään paikallistamaan. Kuin koko oikea puoli (se, mistä se hammas pari viikkoa sitten hoidettiin) ois ollut tulessa. No, mä kelasin, että toivottavasti tää menee ohi.

Ei mennyt. Valvoin koko yön marssien edestakaisin kämpässä, iskin jääpalapussia poskeen ja uikutin. Mä tosiaan kirjaimellisesti uikutin. Kipu oli niin kova, etten ole koskaan semmoista tuntenut.

Onneksi nyt on vähän parempi olo. Siis ei, ei toi särky ole mennyt ohi, mutta ei se onneksi ole lähellekään sellainen kuin tuona ekana yönä. Huomenna liksapäivä, taitaa mennä kaikki rahat juurihoitoon jossain ateenalaisessa kidutuspenkissä.

Hyvää lomaa vaan täältä tähän.

CASINO BAY

Kolme työpäivää edessä, enää vaivaiset kolme, sitten pääsen astumaan koneeseen ja lennähtämään kesään! Olen riehunut duunissa vuoden nyt siihen malliin, että tuo reilun kolmen viikon mittainen paussi tulee todelliseen tarpeeseen. Minusta tuntuu, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, että olen todella lomani ansainnut.

Tänään hypin lennossa roolista rooliin; kehittäjän, kouluttajan, asiantuntijan ja koordinaattorin kautta legal assistentiksi. Joskus se naurattaa, oma roolini tuolla, että miten sitä onkaan tuossa kaikessa kuin kotonaan ja samaan aikaan sitä haluaa enemmän, vieläkin enemmän. Mä tiedostan omat puutteeni liiankin selvästi, mutta jollain tasolla, jotenkin, on hyvä mieli ja onnistunut olo.

Mun pitäisi aloittaa pakkaamisen miettiminen, eli katsoa, mitä kaikkea pitää pestä ennen reissua, mutta mä olen niin uskomattoman, pohjattoman väsynyt, että kaikki tuo käytännöllisyys taitaa suosiolla jälleen kerran siirtyä ihan viime hetkille. Deadline on paras motivaattori?

JUST ANOTHER SONG ABOUT SOMEONE

Hei minne nää menee, päivät, viikot, kuukaudet, jopa kokonaiset vuodenajat?! Kaksi viikkoa kesälomaan ja ulkona näyttää täysin syksyiseltä, kuin pitäis aamuksi maiharit ja nahkatakki kaivaa esille, miettiä, mihin laittaa hiukset kun sataa.

Vaan menkööt minne vain, loppukoot vaikka koko ajan kulku missä kohtaa tahansa, nyt mä voin sanoa, että kyllä kannatti. (Hei 13-vuotias minä! Onneksi ei kuoltu silloin, kun kaulavaltimo auki veivattiin! Hei 14-vuotias minä! Onneksi ei kuoltu silloinkaan, kun vedettiin 300 unilääkettä ja työnnettiin rikottu viinipullo kaulasta sisään! Hei...)

Uutta ylennystä pukkaa syksyllä. Johtoryhmän päätöksellä myös muita isoja asioita, niin isoja, etten vielä niistä mitään ymmärrä. On opiskeltava ja tutkittava asioita, on opittava ja sisäistettävä paljon, koska enhän minä koskaan ole tällaisessa tilanteessa ollut. Nautin joka hetkestä, vaikka uutta julkaisua pukkaa ulos ovista ja ikkunoista ja se tietää työtunteja työtuntien perään. Mä teen, mä sekoilen väsymyspäissäni, mutta mä saan aikaan.

Ja lomaan on tosiaan vain kaksi viikkoa enää. Mä rakastan mun elämää.

LEARNING TO FLY

Satuin oikeaan aikaan pihalle.

ANYWAY BUT MAYBE

Heinäkuu. En tajua, minne ja miten kesäkuu katosi. Ei täällä ainakaan kesältä ole juuri tuntunut, kesäkuu viileine ja sateisine päivineen saikin mennä, jos ei sillä ollut muuta annettavaa.

Heinäkuu on kuitenkin kesäkuukausi, eikö niin? Miksi mulla on syksyisen alakuloinen olo? Jollain lailla tämä menee nyt ihan väärin.

Pitämäni puolentoista viikon kesäloma on muisto vain. Se ei riittänyt, se ei vain nyt yksinkertaisesti riittänyt nollaamaan. Olen stressaantunut ja pihalla, minua väsyttää niin, että voisin vain viettää neljä päivää kääntyillen sängyssäni. Mä ajattelen alkavaa viikkoa ihan kauhulla, julkaisutahti alkaa olla sellainen, että on roudattava yöpymiskamppeet messiin toimistolle. Samaan aikaan entiset ystävät mankuvat kissavahdiksi, vaikka seinänaapurissaan asuu täysin kykenevä ystävä. En osaa koskaan sanoa ei, mutta tällä kertaa aion yrittää. En voi revetä joka suuntaan, alan pikkuhiljaa tajuta sen.

En tiedä miksi olen haikea ja vaikea. Haluaisin viettää tänä kesänä yhden sellaisen päivän, jolloin vatsaan koskisi vain ja ainoastaan nauramisen takia.