MENTAL BEAT

Kuin olisin herännyt hirveästä painajaisesta. Tiedättehän, kun herää ja haukkoo henkeään kuin olisi juuri pelastunut hukkumiselta?

Mä kokoustin tänään mediajohtajan ja henkilöstöjohtajan kanssa näistä eilen mainitsemistani muutoksista. Mitään ei tapahtunut! No siis, tapahtui, mä jään tiimini vetäjäksi, mun sopimus uusittiin, tehtävänkuvausta tarkennettiin, palkka nousi hurjasti! Mun pelastaja, mun ritari, mun armas ja urhea esimieheni oli esittänyt minun kirjoittamani listan asioista, jotka mun päivittäisiin tehtäviin kuuluu ja henkilöstöihminen sitä lukiessaan tajusi, että hunningollehan se menee koko homma, jos mä en saa paikkaani pitää! Mä olen taas kärryillä, radalla, itseni ja elämäni herra! Oman pomoni lisäksi kuulemma puoli taloa oli ravannut henkilöstöpuolelle ilmaisemaan tukeaan ja tyrmistystään aiheesta. Olen kiitollinen, olen hämilläni, olen sekaisin, mutta ah niin varma, että tämä se on, sittenkin, tässä mä olen ja tätä teen. Oon iloinen ja väsynyt, sillä en mä ole juuri nukkunut noita työhuolia miettiessäni.

Vaan nyt mä voin relata, tehdä mun duunia, pitää ylityövapaita, matkustaa Ateenaan elokuussa, ostaa kameran ja sängyn, iloita ja ennen kaikkea muuta: mä pystyn elämään mun liksalla! Mä pystyn hoitamaan kaikki laskut aina ajallaan, mun ei tarvi lainata ihmisiltä muutamia kymppejä paria päivää ennen tilipäivää, mä voin ostaa uusia alusvaatteita vaikka kerran kuussa! Mä en ihan tajua tätä vielä.

Huomenna teen paljon asioita töissä, kasaan viikkoraportit ja tutkin puoli päivää kaikkia ihania reklamaatiokeissejä, sitten perjantain mä vietänkin lähinnä linja-autossa. Kyllä! Meikä matkustaa isänsä luo. Mä puhuin sen kanssa tänään ja lupasin mennä, vaikka en tahtoisi. Ehkä hei siinäkin asiassa tapahtuu jotain positiivista?! (No niin, eipäs nyt pillastuta vallan.)

I must be the luckiest bastard in the world, again!