Tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Omaisi edes hitusen energiaa ja fyysistä hyvää oloa. Mun pitäisi olla kollegoiden kanssa juhlimassa. Tätä ennen mun piti olla brittiyhteistyökumppanin kanssa sivistyneillä drinkeillä. Mitä tekee Lostis? Istuu kotona jalat ja selkä särkien, pää kivistäen, ylitsevuotavan väsymyksen kourissa.
Kilpirauhaslääkitys ei ole kuluneina kuukausina tuottanut kuin hetkellisen tuloksen. Söin lääkettä ns. yliannostusta noin kaksi viikkoa ja sinä aikana mä näin ensimmäistä kertaa vuosiin mun omat nilkat. Ne on olleet kohta neljä vuotta turvoksissa, samoin kuin koko muu ruumis. Parhaiten sen on huomannut juuri nilkoista, ne ovat massiiviset ja jalkojani särkee aivan kamalasti koko ajan. Kuin kävelisi veitsen terällä. Olisi mentävä lääkäriin keskustelemaan tuosta annostuksesta. Olisi jaksettava puskea sen asian kanssa, mutta jostain syystä (kyllä, tämän kilpparin takia) voimani ovat aivan loppu.
En ole kirjoittanut tästä, sillä tämä on ihan hullua. Olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Luettuani lisää tuosta kilpparihommasta ja muisteltuani äitivainaan viimeisiä vuosia (kilpirauhasdiagnoosin jälkeisiä) mä tajusin, että jopa mun masennus saattoi johtua ihan siitä. Se on hullua, mutta mahdollista. Mä en uskalla mennä kovin syvälle tähän, sillä sekin on jotenkin hullua. Mä en halua, että kukaan kuvittelee mun nyt jotenkin sysäävän kaikkea mennyttä ja nykyistä roskaa elämästäni tuon kilpparin piikkiin, sillä niin mä en ole tekemässä. On hyvin todennäköistä, että mä olen vain koko elämäni ajan ollut mieleltäni sairas. Mutta on myös olemassa mahdollisuus, että kilpirauhasen vajaatoiminta on ollut osallisena kaikkeen. Äiti, hänen vointinsa parani dramaattisesti, kun kilpirauhaslääkitys vihdoin alkoi toimia. Masennus lieveni ja fyysinen tuska myös, on vaikeaa keksiä muita adjektiiveja tuolle muutokselle kuin tuo jo mainitsemani dramaattinen. Mä olen syönyt tätä lääkettä vasta pari kuukautta, ja annostus on selkeästi aivan liian pieni, mutta miksi musta tuntuu, kuin mä olisin nyt menettämässä toivoni tämän suhteen? Miksi nyt, kun saatan olla paranemisen alussa? (Paranemisella tarkoitan tässä nyt nimenomaan voinnin paranemista. Kilpparitautihan ei koskaan parane.)
Palatakseni tämän kirjoituksen alkuun, tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Olisi ollut ihan menofiilis ja hyvä boogie, mutta viiden tunnin koneellaistumisen jälkeen jalat olivat jo kuin jalkapallot ja selkää vihloi, ohimoa viilsi ja käteni tärisivät. Ehkä huomenna, ehkä.
Kivaa viikonloppua.
9 kommenttia:
Hei, mä oon lukenut sun blogia aina joskus, mutten koskaan kommentoinut. Mutta nyt tuli mieleen, että me ollaan töissä ehkä samassa talossa, mutta eri firmassa, enkä siis yhtään tiedä, kuka sä oot. Mutta ihan uteliaisuuttani kysyn että onko sun työpaikka kenties C-talossa?
Joka tapauksessa on tosi kiva, että sulla menee noin hyvin, sun postausten sävy on kääntynyt 180 astetta. Jipii!
Paraneminen pitkästä sairaudesta (oli se sitten masennus tai mikä tahansa) voi olla oikeasti tosi pelottavaa ja sitä vastaan saattaa alkaa jopa taistelemaan, tiedän. Jotenkin sen ajattelee ehkä niin, että sen sairauden kanssa osaa elää ja tuntee itsensä ja voimavaransa ja jollain tapaa rakentaa maailmansa sen kaiken ympärille. Sitten kun sitä kipua tai sairautta, joka on määrittänyt niin kauan ihan tavallista arkea, ei enää olekaan niin voi iskeä ahdistus, että mitäs mä nyt sitten teen. Nyt sitten rukkaat sen lääkityksen kohdalleen ja menet tuleviin bileisiin nilkat nättinä ja pää pystyssä, eiks niin?
Kauko
Anonyymi, ollaan me samassa talossa töissä. Mä tiedän, sillä oon nähnyt sen sun IP:stä. Olethan ystävällinen, ja jätät kertomatta tästä? Mä haluan säilyttää edes ripauksen anonymiteettiäni. Kiitos!
Kauko, lääkityksen rukkaaminen kilpparihommissa saattaa viedä vuosia. Mä olen vain niin tuskastunut siihen, että kesti vuosia edes saada tää lääkitys aloitettua, neljä vuotta aika tarkalleen, ennen kuin tajusivat, että arvothan on siinä ihan alarajalla, kun pitäisi olla skaalan toisessa päässä... Huoh. Mä vaan haluaisin olla taas minä.
Hei,
voi kyllä olla, että olen eri tyyppi koska luen blogiasi niin harvoin, etten luultavimmin ole tehnyt sitä töistä. Vannomaan en kyllä mene, niitä tulee luettua aika paljon...
Ei sieltä teiltä onneksi käy kuin yksi lukija, että siinä mielessä oon aika varma! :D
Äh, lääkitysten rukkaamiset on kyllä niin rasittavaa puuhaa. Puhutaan kärsivällisyydestä ja viikoista, kuukausista, jopa vuosista. Mainitsinko kärsivällisyyden?
Kilpparijutut ovat hankalia, ja niiden lääkityksissä on varmaan melkoinen säätäminen. Toisinaan sitä tosiaan toivoisi, että olisi terveempi, joskus jopa, että muutkin olisivat. Jaksamista, Lostis ♥
Kiitos, Mymskä. Kärsivällisyys tuntuisi olevan multa nyt tämän asian kanssa tyystin hukassa. Kun olisi jokin taikakeino saada tuo kohdalleen ihan noin vain... Vaan eihän se koskaan niin helppoa ole.
Jaksamista, iloa ja valoa toivon sinullekin.
Jännä että painiskelen taas samaan aikaan samanlaisten juttujen kanssa!
Katsoin jotain dokkaria, missä nainen puhui kuinka hänen yksi identiteeteistään on nykyään sairas.
Juuri näin ajattelen itsekin.
Tähän asti en ole jaksanut rypeä sairauksissa, vaan popsinut pillerit ja "elänyt täyttä elämää"
Nyt tuntuu että pakko kai se on ottaa tuo kyseenalainen titteli itselleen.
Kaikkea sitä..
cista
Cista, mä en kyllä missään tapauksessa koe, että olisin identiteetiltäni "sairas". Mä olen vain tuskastunut odottamaan, että uusi lääkitys saataisiin kohdalleen ja että se alkaisi auttaa. Valohan jo pilkahti, kun näin omat nilkkani ekaa kertaa vuosiin. Nyt tiedän sen olevan mahdollista.
Olen vain kovin kärsimätön.
Lähetä kommentti