AFTER ALL

Vuoristoradat saattavat olla jotenkin vaimeampia, laimeampia kuin ennen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollenkaan. Niitä on, oi kyllä, ja ne ovat lähtöisin täsmälleen samasta paikasta ja ajasta, josta aina, ennen aikojen alkuakin ovat kummunneet.

Vedän takaisin sen kaiken, mitä kirjoitin rahasta viimeksi. Mä mitään bonuksia sitten itselleni saanut, kun se yksi virasto jatkaa edelleen touhujaan minulle mitään ilmoittamatta. Pystyn hädin tuskin pärjäämään tämän kuun, samalla lailla kuin viime kuussa. Mun pitäisi soitella ja selvitellä, mutta kun hei, mä teen töitä siihen aikaan, kun sinne voi soittaa. Mä istun aina jossain palaverissa tai vastaavassa sen lyhykäisen ajan, jonka maailman epäystävällisin ja asiakaspalvelukyvyttömin virkamies päivystää puhelintaan.

Vaan mitäs näistä, onhan tuossa vielä äitivainaan kihla- ja vihkisormus ja mummin helmikaulakoru. Ne mä nyt myyn, eihän tässä muuta voi.

On elämässä toki aivan älyttömästi muutakin, kuin raha. Se kaikki muu on ihanaa, hienoa, kutkuttavaa, hymyilyttävää, soljuvaa. Mä teen duunia, mä saan palautetta (positiivista sellaista, poikkeuksetta), mä pesen tukkaa hymyillen ja imuroin. Hurahduskollega saa vallata mun ajatukset iltaisin ja voi pojat, niin hän tekeekin. Olen heittäytynyt tunteeseen ja annan mielikuvituksen viedä, mitään ei tule edelleenkään koskaan ikinä milloinkaan tapahtumaan oikeasti, mutta käsittääkseni tällä tavalla kerran parissa vuodessa saa muutaman viikon kelailla olemattomia? Vai onko olemassa joku raja, jonka yli ei kuvitelmissaankaan voi mennä? (Jos on, mä olen aika heikoilla.)

Mä suhtaudun silti positiivisen odottavalla kannalla tähän alkaneeseen vuoteen. Mä selviän, ainahan mä jotenkin selviän. Ja onneks voin olla rytiköyhänä maailman kauneimmassa kodissa sentään.