Perjantain työhaastattelu meni oikein hyvin, kiitos kysymästä. Paikka on kiinnostava, sinne pääsee vartissa dösällä ja itse toimenkuva on niin monipuolinen ja haastava, että voisin kuvitella nauttivani jokaisesta hetkestä. Koko juttu saattaa kuitenkin kaatua siihen, että olen tappoallerginen koirille. Kyllä, toimistolla on koko ajan koira paikalla. Saattaisin pystyä elämään sen asian kanssa, kuitenkin, sillä koira ei ole touhottavaa tyyppiä vaan makailee koko päivän aulan sohvalla. Saan tietää jatkoonpääsystä jo tällä viikolla. Paikkaa haki 230 henkilöä, joista 16 valittiin haastatteluun. Rohkaisevaa sinänsä, että noin isosta joukosta pääsee noinkin pitkälle.
Lauantaina tapasin ystäviä. Olin väsynyt ja hieman nuutunut, sairastaminen on vaatinut veronsa. Istuimme kantabaarissa Kissan, Kirjan ja Siilitabletin kanssa, juttelimme ja naureskelimme väsyneinä. Pöytäämme tupsahti minulle entuudestaan tuntematon pariskunta, jonka naispuolinen hahmo oli mielestäni melko... eh, huvittava. Kilo meikkiä, hoikka varsi, jota hän ojenteli huomiotaherättävästi, ainutlaatuisen itsekeskeinen minä-minä-minä -kommunikointi ympäristön kanssa. En oikein jaksanut kiinnittää häneen huomiota, juttelin Kissan kanssa ja välillä vain mietiskelin omiani. Naishenkilö yritti kiinnittää huomioni, tuijotteli minua ja tuhahteli. Tiesin, että tästä ei hyvää seuraa ja piipahtelin tupakoimassa ja muita kavereita moikkaamassa.
"Siis sä olet NIIN läski." Näin avasi sanaisen arkkunsa tämä Neiti Hieno. "Miksi sä et puhu mulle? Sä olet kateellinen. Sä olet niin ruma. Ja lihava, voi miten sä voit elää itsesi kanssa, kun olet noin lihava? Sun pitäis saada edes kunnon pano. Vaikka kuka sua nyt panisi, kun olet noin läski?"
Tämä jatkui noin viisitoista ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. En sanonut sanaakaan, en kyennyt. Vatsaani valui tonnin painoinen kuuma pallo, käteni alkoivat täristä, tiesin, että ääneni ei kestäisi. Sain paniikkikohtauksen, mutta pystyin peittämään sen. Olin järkyttynyt, sydänjuuriani myöten, olin valmis purskahtamaan itkuun ja hyppäämään ikkunasta.
Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan. Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan. Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan.
En pääse tästä yli enkä ympäri. Tiedän olevani kaikkea sitä, mitä Neiti Hieno sanoi minun olevan. Tiedän kuitenkin, ettei ketään, ketään kohtaan pitäisi käyttäytyä noin.
En tiedä miten tästä eteenpäin.
5 kommenttia:
Hirveää. Ei se että joku aivoton aukoo suutaan, vaan se ettei kukaan ns.ystävistäsi viitsinyt puuttua tollaiseen yltiö-vittuiluun.
Sä olet kaunis ulkoa ja sisältä.
Minä tiedän sen ja sinun on uskottava se.
<3- yours c
Kammottavaa. Mikä sun ystäviäsi vaivaa?
Vaikka en ole sinua nähnyt, en usko tuollaista paskaa ollenkaan. Sitä paitsi ei kenellekään saa puhua noin. Ei kukaan.
Tietysti tässä voi ajatella, että typsyllä ei ole kovin hyvä itsetunto, kun täytyy tuolla tavalla itseään korottaa ja meikillä piilottaa, mutta se nyt ei ole pääpointti.
Hirviö ruumiillistui.
Mä laitoin nuo ns. ystävyyssuhteet jäihin. Saa nähdä miten tässä käy.
Mä olen ruma ja lihava, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tässä on nyt pointtina.
Kiitos, Cista ja Mymskä.
Ahdistaa.
Kuulostaa uskomattomalta, ettei kukaan käskenyt sen tipun pitää turpaansa kiinni.
Vaikka seurassani olisi joku tyyppi, josta en edes erityisesti pitäisi, niin en antaisi hänellekään kenenkään lässyttää tuollaista paskaa.
Oliko se naisihminen joku porukan kuningatar, kun kukaan ei uskaltanut mitään sanoa?
En minä tiedä, miksi kukaan ei sanonut mitään. Siksi olenkin niin hämmentynyt ja surullinen ja pettynyt ja kiehuvan kiukkuinen aiheesta.
Minä sanoin Kissalle, että "olisit voinut vähän minua puolustaa" ja hän änkytti jotain, että "olin niin shokissa, että menin sanattomaksi" ja "sinä et ikinä ole tarvinnut mitään apua tai puolustamista".
Kuten sanoin, "ystävyys" meni jäihin nyt.
Lähetä kommentti