FREEBIRD

Jotenkin julkean aikaisin aamulla pihalla tupakoidessani kuuntelin pikkulintujen likihysteeristä sirkutusta ja mietin, että tässä sitä ollaan, matkalla taas yhdeltä elämän päätepysäkiltä takaisin valoon. Matka on ollut pitkä, niinhän se aina on, mutta pikkuhiljaa, pienin askelin, mä alan saada taas itseni jotakuinkin kasaan ja kuosiin, jotain otetta elämääni. Mä en enää osaa laskea, kuinka mones kerta tää on, kun mä olen romahtanut täysin ja totaalisesti ja silti pystynyt jatkamaan elämää, edes jollain tavalla. Mä olen hyvin ylpeä itsestäni ja hyvin tietoinen siitä, että mun sydämeni on kaiken tämän jälkeen pienempi ja suljetumpi. Mä en aio heittäytyä enää, enkä luottaa. Mä en aio koskaan enää avata sydäntäni sillä tavoin, kuin olen ennen tehnyt. Mun lähelle pääsee kyllä, en mä sitä tarkoita, mutta mä olen muuttunut, peruuttamattomasti. Mä olen kyynisempi, epäilevämpi, ivallisempi ja sanalla sanottuna vain muuttunut. Mä en tiedä vielä minkälainen ihminen musta tulee, mutta mä tiedän jo sen verran, että musta tulee ihminen taas. Mä olin pitkään ontto, musta kuilu, vailla yhtäkään positiivista ajatusta tai tunnetta. Mut mä olen matkalla parempaan, ja ylpeä siitä. En mä tiedä, onko se oikeasti sen arvoinen asia, että vois ylpeyttä tuntea, mutta mä tunnen.

Mä olen vielä tän päivän duunissa ja sitten mä pääsen pitkälle viikonloppuvapaalle. Elämälle kiitos.