Elämänmittainen tuskapaskaroska roikkuu pilvenä pääni yllä, painaa keuhkoni kasaan ja silpaisee terveen järjen kauas ulottumattomiin.
Nukuin hyvin, mutta aamuni ovat ankeita. Jo ennen silmieni avaamista sen muistan ja tunnen, yksin nyt, yksin aina, yksin kaikkialla. Minut on petetty, jätetty, minulle on valehdeltu ja minusta on valehdeltu muille. En koe itseäni enää edes ihmisarvon ansaitsevaksi, olen jotenkin saastunut ja likainen.
Teen töitä, olen hyvä työssäni. Vihaan työtäni. Tämäkin yksi niitä ikuisia dilemmoja elämässäni. Jotain muuta pitäisi keksiä, mutta aivotoimintani ei ole kovin tehokasta. Missä työssä saisin puurtaa itsekseni? Keskittyä, olla tarkka ja luova yhtä aikaa?
Minun keskiviikkoni on vatsakipuinen ja angstinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti