Ei ole oikein kyennyt kirjoittamaan, kun shokki on ollut sen verran voimakas. Nyt alkaa jollain lailla se ensijärkytys olla ohi ja tunteet ovat kääntyneet suruun. Ystävä on vielä hengissä ja hänelle on tehty neljä leikkausta ja näillä näkymin hän tulee selviämään elossa. Minkälaista se elämä sitten tulee olemaan, se on jo täysin toinen tarina. Me ystävät olemme läsnä, autamme avopuolisoa ja tuemme häntä miten parhaiten osaamme. Ja toisiamme, sehän tässä se valopilkku on, meille muille on rakentunut nyt katkeamaton side, joka tulee kantamaan läpi lopun elämämme, näin uskon.
Jouduin itse käymään läpi pelon siitä, että putoan takaisin sinne pikimustaan kuiluun, jossa niin kauan aikaa vietin ja josta vain ajan ja pitkän toipumisjakson kautta pääsin ulos. Valvoin kaksi vuorokautta putkeen ja sitten tulin järkiini: Kävin lääkärissä, itkin paniikissa ja jäin saikulle ja sain unirytmistä kiinni. Olen iloinen siitä. Ja siitä, että nyt pystyn olemaan tärkeä osa tukiverkostoa, pelkäämättä itseni puolesta.
Yhden yön valvoin ystäväpariskunnan kanssa, jolle avopuolison pyynnöstä kerroin tapahtuneesta. Itkimme yhdessä ja aamulla osasimme jo luvata, että pidämme avopuolisosta huolta yhdessä. Ja niin me olemme tehneet, olleet tukena ja auttaneet arjessa.
En osaa kertoa sanoin, miten paradoksaalisesti tämä kaikki on meitä muuttanut ja lähentänyt entisestään. Ja miten tämä on minua muuttanut, miten ravistanut perustuksia myöten. On vaikeaa pukea sanoiksi mitään, mitä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen. Suokaa se minulle anteeksi.
En ole saanut ulosottovirastolta veronpalautuksiani, joten tämä viikko on menty kahvia juoden ja kaurapuurolla. Ottaa päähän, että joku rahansiirto voi viedä näin kauan aikaa. Ei, ei se ota päähän, se vituttaa. Tarvitsen rahaa, jotta saan leipää ja jotain ruokaa. Vaan pärjään kai sitten ilman, kun on kerran pakko.
Toivon, että muistatte kertoa rakkaillenne tänäänkin, että he ovat tärkeitä. Minä aion tehdä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti