Viime yönä sain vihdoin nukuttua viisi tuntia. Herätyskellon soidessa pääsi taas itku, en jaksaisi näitä ikuisuuden mittaisia päiviä, jolloin arki painaa miljoona tonnia ja mieli harhailee kaukana tästä duunista, ajatukset ovat ystävien luona. Miten me pärjäämme, miten me jaksamme, miten me kykenemme... Kaksi on lamaantunut, yksi on analyyttinen, joku on humalassa. Nämä ovat niin outoja ja raskaita aikoja. En enää edes tiedä, miten Lelu selviää, eiliset yhteydenotot olivat niin syvän masentuneita. Jos Hattu kuolee, on meidän kaikkien mielenterveys vaarassa. Vaikka kai se on nytkin, kun toinen keikkuu elämän ja kuoleman rajalla huojuen.
Minun hartain toiveeni on, että Hattu selviää ja että hän kokee sellaista toipumista, kuin minäkin olen kokenut: valoa tunnelin päässä, hitaasti mutta varmasti kohti pintaa, ja lopulta jopa onnen ja ilon hetkiä.
Minun suurin pelkoni on, että Hattu selviää ja yrittää uudestaan.
Ajatukseni kulkevat hyvin pientä kehää, ja asiakkaat kirkuvat korvaan. Maailma on kova.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti