Vietin viikonloppua ystävien keskellä. Avopuolison pyynnöstä perjantaina jaoin suru-uutista vielä usealle ystävälle, vuodatettiin kyyneliä ja valettiin toisiimme uskoa huomiseen, uskoa selviämiseen. Vielä eilen kyläilin avopuolisolla (mainittu tässä blogissa nimellä Lelu, joten pidän sen). Katsoimme elokuvan ja natustelimme herkkuja. Lelu lähti sairaalaan, minä tapaamaan vielä yksiä ystäviä. Kotona alkuillasta vaihdoin villasukkiin ja haukottelin naama soikeana, aika vähillä unilla nimittäin tuo viikonloppu meni. Menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan ja heräsin puhelimen soittoon puoli kahdelta: Efekti. Se reppana romahti totaalisesti ja itki kuin lapsi. Mä tarjouduin menemään luokseen, mutta puhuttiinkin sitten vain puhelimessa reilut puoli tuntia. En nukkunut sekuntiakaan sen jälkeen, keitin ensimmäiset aamukahvitkin joskus kolmen jälkeen. Nyt, ymmärrettävästi, oon aivan kuuppa sekaisin duunissa.
Naapuri poikaystävineen lähtee huomenissa Egyptiin, sinnekin pyysivät uusimpia tietoja laittamaan tekstarilla. En tiedä onko se järkevää, tahdomme kaikki heidän pystyvän nauttimaan lomastaan. Lupasin kuitenkin, mikäs minä olen mitään päättämään. Naapurin loman ajan ruokin perinteisesti hänen kalojaan ja saan vastineeksi pestä pyykkiä. Paras YYA. Paras Naapuri. Parhaat ystävät, paras porukka.
Mä sain vihdoin rahaa. Luoja, tililläni on enemmän rahaa kuin koskaan. Samaan aikaan veronpalautukset ja ihan täysi palkka + hieman ylityökorvauksia. Väsymyksestä huolimatta siitä on hyvä mieli, tänään töiden jälkeen etsimään talvitakkia Itikseen, vihdoin, ja jos vaikka löytäisin myös jonkun paidan, kun kaikki vaatteet ovat virttyneet, vanuttuneet ja venyneet. Ruokakaupasta pitää kantaa hirveä määrä kaikkea kotiin, kun kaikki on ollut loppu jo pidemmän aikaa. On ihanaa voida mennä kauppaan. Ihan totta, sen ymmärtää vain sellainen, joka on elänyt rahattomana yhtä kauan kuin minä.
Huoli ystävistä ja varsinkin siitä yhdestä tietystä on kova. Niin kova, että sanoja ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti