Näin se kolisee arki taas eteen, liki täydellisen viikonlopun jälkeen. Tampere oli minulle kaunis ja hyvä, näkemäni keikat silkkaa autuutta. Ystäviäkin näin, Rumpalin ja Kirjailijan sekä Radiomiehen kaukaa Eskilstunasta. Voi halausten määrää, voi hymyjä. Palasin kotiin eilen, ajomatka Tampereelta stadiin venähti yllättävästi, kun autosta hajosi rengas ja sitä piti ryhtyä Hämeenlinnassa vaihtamaan. Onneksi mestoilta löytyi kirjakauppa, jossa tarjouspokkarit löysivät tiensä laukkuuni. Kun vihdoin pääsin kotikulmille, poikkesin piskuisessa kulmabaarissa, jossa Kissa ja Kirja sekä Prätkähiiri minua jo odottivat. Kissa avasi sanaisen arkkunsa ja totesi minun näyttävän kauhealta, ettei totuus unohtuisi. (Vasta viikko sitten hän parjasi minua painostani johtuen.) Niin katosivat suurin osa hyvistä fiiliksistäni, kuin märkä rätti vasten kasvoja, vaan tänään yritän olla positiivinen ja unohtaa sen ämmän.
Töitä on paljon, kahviakin on, silmäni ovat kuin täynnä roskia ja kurkkuni karhea. Mansen vesi ei sopinut iholleni, joka ratkeili liitoksistaan jo toisena päivänä. Keskityn, hengitän, olen löytämäisilläni zenin, ihan kohta.
Rakastan ystäviäni, mutta nyt niitä on yksi vähemmän. Kissa ei enää saa loukata minua, joten pysyn erossa hänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti