Että minä oppisin kunnioittamaan, arvostamaan, olemaan enemmän itseni. Tulla enemmän itsekseen, elämän tarkoitustako minä tässä olen keksimässä vai joutavaa sanahelinääkö sekin? Itsensä rakastamisen ajatuskin on minulle vieras, minulle riittäisi toimeen tuleminen. Olla muiden silmissä jotain aivan muuta kuin omissaan, sitäkään minä en käsitä enkä voi muuksi muuttaa sitä ihmetystä, jonka minulle suovat ne ihmiset, jotka lähelläni viihtyvät ja sanovat minua rakastavansa. Mitään sellaista en itsestäni ole löytänyt kuin he. Mitään sellaista en itsessäni näe, korvaamatonta tai uniikkia.
Että minä oppisin olemaan enemmän itseni. Mutta maltilla, en tahdo jaksaa enää heittäytyä joka tunteen vietäväksi. On välillä pysähdyttävä, kuunneltava, pohdittava itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuin varmistaisi sen, että tietää heittäytyvänsä... Mustavalkoinen, sitä se on aina ollut, mutta opettelen näkemään harmaan sävyjä. Edes yhden tahi kaksi, sekin tekisi elämästäni nyt yksinkertaisempaa. En tahdo olla niin ehdoton enää. Ehdoton, kuin silloin, kun se oli joko tai. "Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään niiden välissä", kuten sinä sanoit, Elise, missä sinä olet nyt, kun minä tahdon kysyä sinulta asioita; naiseudestasi ja väreistäsi? Missä olet nyt, kun minun olisi saatava kuulla sinun tumma äänesi, loputtoman pitkät lauseesi, joista en koskaan ymmärtänyt kaikkea?
Että minä näkisin itseni toisten silmin. Näkisin sen, joka olen, josta en paljoa pidä. Sen, jonka muut näkevät, onko ympärilläni muuri vai olenko avoinna maailmaa varten? Olenko ylpeä, onko silmissäni harso, olenko pieni vai jättimäinen, fyysisesti JA psyykkisesti? Että minä kuulisin edes kerran oman ääneni, miksi senkin pitää olla fyysisesti mahdotonta? Elise tietäisi, minä olen jo unohtanut.
Että minä löytäisin suunnan. Kartan, kompassin, merimerkit. Liu'unko minä taas alas vai olenko jo tasamaalla? Olenko korkeimmalla huipullani? Se minua pelottaa, että tämä on se, korkeammalle en koskaan pääse. Että on väistämätöntä pudota uudelleen, again and again. Ja se syöksy, onko sen aina oltava niin loiva, että sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä ja seisoo jäisellä parvekkeen kaiteella keskellä yötä itkemässä, eikä näe eteensä edes sentin vertaa, tuntee vain sen huimauksen ja pakahduttavan tuskan. Tuskan, joka murskaa alleen omalla päätöksellään, jostain se tulee enkä minä koskaan voi olla varma milloin ja mistä ja minkä takia. Se pimeys... Se on niin kaikenkattava, se on murskaava ja tukahduttava, se puristaa keuhkot kasaan eikä anna vetää henkeä, sitä joutuu hyperventilaatioon ja säikähtää sitä ja hyperventiloi kahta pahemmin. Ja itkee, se ei lopu, se ei helpota oloa yhtään, se vain vavisuttaa koko vartaloa puuskaisena ja sitä pelkää, koska se ei lopu ja lopulta pelkää, että mitä jos se loppuukin, mitä silloin jää? Jos tuska revitään yhtäkkiä pois, ei olekaan enää turvasatamaa, sillä juuri sellainen tuska se on. Se ottaa syliin ja pitää otteessaan ja siihen alkaa uskoa ja luottaa, että tämä on, tämä pysyy, tämä on kaikki mitä maailmalla on minulle antaa ja minä kääriydyn siihen kuin lämpimään villatakkiin, vaikka se on kylmä, Tukholman syndroomaa on niin monenlaista, Elise. Että kokee turvaksi sen, mikä tappaa. Lopulta se tappaa, sitä en epäile hetkeäkään, tiedäthän sen.
Hampuri oli minulle vieras ja kylmä. Entiset kotikatuni pelottavan autioita, elämän jälkiä kai sieltä etsin. En löytänyt, menneisyyden haamuja vain. Tuolla makasi kerran Karl, nauroi niin, että ei pystynyt enää seisomaan. Karl kuoli Amsterdamissa, senkin minä muistin. Ja Helenan, minä muistin Helenan. Siniseksi muuttuneen ihon, turvonneen kielen ja nahkean tunnun, kuoleman hajun. Ei ollut enää Blau'a, jonne mennä istumaan tuntikausiksi tupakansavuun, kiistelemään politiikasta ja nauramaan Leon puujalkavitseille. Poissa, kaikki poissa, sinäkin, Elise.
Että minä oppisin hyväksymään maailmaa. Osan siitä, ehkä pienen murusen kerrallaan. En minä suuruudenhullu ole, en minä koskaan tule kaikkea hyväksymään, mutta jos itseni, palasina kerrallaan. Minun ihmiseni, minun kotini, minun työni, minun koko helvetin olemassaoloni. Että siinä se on, katso keski-ikäisyytesi peiliin ja hyväksy se: Näin kävi ja tässä ollaan. Ei tullut glamouria eikä vallankumousta, ei heroiinikuolemaa eikä unelma-ammattia. Tuli keski-ikä, tuli arki, tuli päättymätön tyytymättömyys itseen ja siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Tuli vatsahaava ja suoranainen inho omaa työtä kohtaan, kaikkea sitä tarpeettomuutta kohtaan, mitä se minulle edustaa. Miksen ole Guatemalassa rokottamassa vauvoja? Sitomassa itseäni puuhun kiinni jossain sademetsässä? Jakamassa yhteistä hyvää vallankumouksen lapsille? Voi Elise, niinhän me sen halusimme.
Että minä näkisin jotain tarkoitusta tällä. Ettei kaikki tuntuisi niin yhdentekevältä. Kun mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu liikaa. Kun nukkuminen tuo ainoan hetken vuorokauteen, jolloin todella tuntee elävänsä. Unet, näen niitä taas. Niissä lennän pommilastissa olevaa helikopteria joen yllä, teen aatteeni puolesta minkä sinäkin olisit tehnyt, lennän patorakennelmaan ja räjähdän taivaan tuuliin. Viimeisenä näen Helenan kasvot, hän lentää minua matalammalla, mutta tavoitan hänen katseensa juuri ennen loppua. Sinä nauttisit siitä näystä, Elise, hän oli niin eloisa ja onnellinen, osa ratkaisua. Joskus minä menen sinne unessa, Hampuriin, istun Blaussa odottamassa koko jengiä. Joku tulee ja ja sujauttaa minulle lautasliinan, johon on raapustettu "tänään ei uskalla tulla, tule Kellariin." Ja minä tyynesti, sivuilleni vilkuilematta, astun ulos ja lähden kiertoteitä kävelemään, tarkistaen huolellisesti, että aseeni on ladattu ja minulla on aseelle esteetön pääsy. Junat, bussit, sade ja sumu, ja minä olen taas siellä, missä minun pitääkin. Muistatko sinä, Elise? Ne autiot huoneistot, joita vuokrasimme, ehkä patja lattialla ja Che seinällä. Kuppi kitkerää kahvia ja kolme savuketta, varsinainen aamiainen sekin.
Että minä uskaltaisin kaikesta huolimatta vielä hypätä. Etten jänistäisi pelon vuoksi, tuskan vuoksi. Sillä nyt minulla on se tilaisuus, tilaisuus, jota ei vuosiin ole eteeni tullut. Ensimmäinen, Elise, minä uskallan sanoa, että ensimmäinen. Liekki on korkea ja se palaa puhtaasti. Hiipumista minä pelkään, enemmän kuin mitään. En hiillosta, se olisi hyvä, vaan liekin sammumista yks kaks yllättäen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty ja ennen kaikkea tunnettu. Että jäljelle ei jäisi mitään, toveruuskin olisi parempi. "Ei meistä ystäviä voi tulla ikinä, me katsottiin samaan liekkiin liian läheltä." Sitä kammoksun, kaunaa, katkeruutta ja kostoa. Että toinen menisi ja lakkaisi olemasta, lakkaisi tuntumasta miltään. Että katoaisi se tuli, liekki, sammuisi sihahtaen eikä jättäisi edes muistoa lämmöstä ja valosta, että kuolisi kuin seinään sekunnissa. Tai vielä, enemmän, tietenkin, että jäisi kytemään minuun, kuin viimeksi, enkä voisi antaa anteeksi enkä unohtaa. Että jäisin siihen pirulliseen oravanpyörään, mitä teit ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja miksen se ole enää minä, en koskaan enää minä. Ja taas päädytään parvekkeen jäiselle kaiteelle kyynelsilmin, eläimen ulinaa muistuttava ääni kurkusta kohoten, iso lihaveitsi kädessä kimmeltäen, pimeän syliin, tiukasti sulkeutuen.
Että minä osaisin. Tuntea ja ajatella, molempia, suunnitella ja silti uskaltaa. Mustavalkoisuutta on sen verran jäljellä, etten tiedä miten tunnetaan ja ajatellaan yhtä aikaa. Menen joko tai ja se sattuu, se pelottaa ja pakottaa painamaan jarruja, eksymään, harhailemaan itsensä sisällä, ympyrää ja ympyrää ja taas. Asumista olen miettinyt, senhän arvaa, että osaanko minä ja jos, niin miten? Tilaa ja rauhaa, aikaa ja tilaa. Ei näin, Elise, tiedäthän sinä sen? Ei näin, että minua vihloo, ja tarvitsen ilmaa ja haukon henkeäni aivan turhaan. Joku vie ilmani. Tilani. Aikani. Rauhani. Ja samaan aikaan, niin, niin minä haluankin sen olevan. Että olemme kuin liimatut, että minusta pidetään kiinni ja minä saan pitää kiinni takaisin. Eikä ainoastaan toisen nukkuessa, kuten ennen, vaan tämän minä haluan kohdata päivänvalossa, selvänä, kirkkaana, tuoreena ja lämpimänä.
Että minä selviäisin tämän syksyn ja talven. Keväällä kaikki on toisin. Saan valoa ja lämpöä ulkoilmastakin, muistatko sinä Elise? Kun maan alla vietetyt viikot tuntuivat kelmeytenä ihossa ja tunkkaisuutena pään sisällä, puuroutuvina ajatuksina, heikentyneinä aisteina?
Että minä uskaltaisin pakata tavarani ja hoitaa asian. Naps, poikki vanha napanuora ja uuteen elämään. Elämään, jossa on aikuinen ja lapsi ja ystäväpariskuntia ja häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ja syntymäpäiviä, vuosipäiviä ja kesälomia. Joulu --- Elise, minä ajattelen jo joulua! Että jos tämä olisi se, ensimmäinen. Ja että niitä voisi tulla lisää, enemmän, monta. Että kasvaisin viimein ehjemmäksi, enemmän omaksi itsekseni. Että osaisin sanoa kyllä, vaikka tarkoitan ehkä. Että uskaltaisin sanoa tahdon, vaikka todellisuudessa minä en tiedä. Kuinka voisinkaan, kun en vielä edes tunne itseäni uudestaan, viimeinen kuiluni oli niin syvä, melkein pohjaton. Voiko sirpaleista saada kasaan mitään ehjää enää? Kuinka paljon olen muuttunut, mihin suuntaan ja miten? Tiedän isojen asioiden olevan käsillä, melkein jo tässä, melkein jo kohdalla. Kuin olisin nähnyt ja kuullut ja tuntenut sen jo, muutoksen.
Että minä uskaltaisin kadota hiukan. Avautua uudelle, olla enemmän itseni, mutta toisen kanssa. Ruokkia häntä olemaan itsensä ja odottaa samaa takaisin. Auttaa, niin kuin nyt minä pystyisin ketään kantamaan. Mutta pystynhän minä, jos tarvitsee, onhan se nähty jo moneen kertaan. En minä muiden kanssa luovuta, itseni vain. Miten sekin on mahdollista, en tajua, mutta niin on aina ollut. Kuin siirtäisin itseni sivuun, en minä ole tärkeä, muut ovat. Mitä siitä, että vietän yöni siinä helvetin parvekkeen kaiteella? Päivisin minä olen muille läsnä, öisin vain itselleni.
Että minä osaisin antaa vähän vähemmän. Ottamista olisi opeteltava. Pyytämistä, jopa vaatimista. Kun on niin monta kertaa tyrmätty, tuleeko jo aivovaurio, jos yrittää vielä? En tahtoisi hänen tekevän niin, Elise. En hänen, enkä kenenkään muunkaan. Niin monta ihmistä minua repimässä, kun en itsekään pysy keskenäni kasassa. Yksi heistä ei kuuntele minua, ei kuuntele minua koskaan. Puhuu itsestään ja tunteistaan ja toistaa samat saatanan lauseet neljä tuhatta kertaa. Kun minä yritän puhua, ja luoja paratkoon minä olen yrittänyt, hän sulkee suuni puhumalla päälle. Ja suuttuu, kun itse tekee oharit minulle. Ruinaa tapaamista ja unohtaa sen saman tien, kun päivä on saatu sovittua. Valittaa narsistimiehestään, vaikka itse taitaa olla. Marttyyrikompleksinen nyt ainakin. Bipoläärinenkin. En jaksa antaa hänelle enää yhtään, en murustakaan, hän on imenyt minut jo kuiviin. Että minä sen uskaltaisin sanoa, hillitysti ilmoittaa, niin selvin sanoin, ettei väärinkäsitysten vaaraa olisi.
Että olisin enemmän minä, Elise. Sellainen kuin olin Hampurissa ennen, mutta vielä enemmän. Että minä riisuisin metaforat ja puhuisin sen, mitä pitää, niin, että kaikki ymmärtäisivät ja viesti kiirisi eteenpäin. Viesti vallankumouksen ja rakkauden, pyyteettömän ihmisten auttamisen. Tieto on valtaa, mutta valta tekee sokeaksi. Minä tiedän aika vähän, mutta jos sinä olisit täällä, Elise, sinä kertoisit minulle tarvitsemani. Minä luotan sinuun vieläkin, en niihin, jotka popularisoivat puheesi, typistivät manifestisi kolmen markan iskulauseiksi ja yhdeksi logoksi. Anna minulle sinun ajatuksesi, sinun kielesi, sinun matala, rauhallinen äänesi. Että minä tulisin enemmän minuksi, en sinuksi Elise, en minä koskaan voisi.
Tämä kaupunki on ollut minulle puolen vuoden ajan hyvin pieni ja hyvin kaunis. Olen nauranut paljon ja itkenyt myös. Kohdannut uusia, kokonaan uusia, jättänyt taakseni monta, jotka eivät minkään arvoisia olleet, vaikka luulin niin. Silmäni ovat auenneet ja yritän olla puhdas. Puhdas, ilman suojamuuria, minä, enemmän itseni. Ilman muovia. Maskitta, ilman valepukua. Yritän uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka tiedän toisin. Tiedän, että ihminen on ihmiselle ja susi, ja että olen otollinen maalitaulu ja kohde, koska pimeys vielä roikkuu minussa, se ei ole päästänyt minusta irti vielä kokonaan. En tiedä päästääkö se koskaan, kokonaan. Sen näkee minusta, jos osaa katsoa, enkä minä tiedä kuka osaa ja kuka ei. Sitä en pysty lukemaan, en kuulemaan enkä kirjoittamaan. En säveltämään, en maalaamaan enkä savesta muovaamaan. Ei ole yleispäteviä tuntomerkkejä eikä mitään, mistä voisin varmuudella sanoa, että tuo se on, tuohon laitan näppini ja tunnen sen, sinun pahuutesi ja tarpeesi satuttaa minua. Mitä sinä sillä voitat? Mikä tekee siitä niin nautinnollista? Mikä on paras hetki, se, kun näet loukkaavasi vai se, kun murrun? Vai kenties se, kun pääset kertomaan asiasta eteenpäin? Minä yritän pysyä puhtaana Elise, mutta se on vaikeaa. Vaikeampaa kuin uskoisit.
Että tulisi enemmän itsekseen. Koko elämän mittainen tehtävä. Uskaltaisi ja osaisi, ei pelkäisi mitään pahaa. Ei antaisi pimeyden viedä enää kokonaan, ei antaisi syliinsä hukuttaa. Pysyisi pinnalla, omana itsenään, nousisi rantaan ja sytyttäisi nuotion. Lämmittelisi hetken ja jatkaisi matkaa.
(Minä kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin alunperin marraskuussa 2007, mutta edelleen löydän tästä niin paljon, että halusin julkaista tämän uudelleen.)
Että minä oppisin olemaan enemmän itseni. Mutta maltilla, en tahdo jaksaa enää heittäytyä joka tunteen vietäväksi. On välillä pysähdyttävä, kuunneltava, pohdittava itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuin varmistaisi sen, että tietää heittäytyvänsä... Mustavalkoinen, sitä se on aina ollut, mutta opettelen näkemään harmaan sävyjä. Edes yhden tahi kaksi, sekin tekisi elämästäni nyt yksinkertaisempaa. En tahdo olla niin ehdoton enää. Ehdoton, kuin silloin, kun se oli joko tai. "Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään niiden välissä", kuten sinä sanoit, Elise, missä sinä olet nyt, kun minä tahdon kysyä sinulta asioita; naiseudestasi ja väreistäsi? Missä olet nyt, kun minun olisi saatava kuulla sinun tumma äänesi, loputtoman pitkät lauseesi, joista en koskaan ymmärtänyt kaikkea?
Että minä näkisin itseni toisten silmin. Näkisin sen, joka olen, josta en paljoa pidä. Sen, jonka muut näkevät, onko ympärilläni muuri vai olenko avoinna maailmaa varten? Olenko ylpeä, onko silmissäni harso, olenko pieni vai jättimäinen, fyysisesti JA psyykkisesti? Että minä kuulisin edes kerran oman ääneni, miksi senkin pitää olla fyysisesti mahdotonta? Elise tietäisi, minä olen jo unohtanut.
Että minä löytäisin suunnan. Kartan, kompassin, merimerkit. Liu'unko minä taas alas vai olenko jo tasamaalla? Olenko korkeimmalla huipullani? Se minua pelottaa, että tämä on se, korkeammalle en koskaan pääse. Että on väistämätöntä pudota uudelleen, again and again. Ja se syöksy, onko sen aina oltava niin loiva, että sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä ja seisoo jäisellä parvekkeen kaiteella keskellä yötä itkemässä, eikä näe eteensä edes sentin vertaa, tuntee vain sen huimauksen ja pakahduttavan tuskan. Tuskan, joka murskaa alleen omalla päätöksellään, jostain se tulee enkä minä koskaan voi olla varma milloin ja mistä ja minkä takia. Se pimeys... Se on niin kaikenkattava, se on murskaava ja tukahduttava, se puristaa keuhkot kasaan eikä anna vetää henkeä, sitä joutuu hyperventilaatioon ja säikähtää sitä ja hyperventiloi kahta pahemmin. Ja itkee, se ei lopu, se ei helpota oloa yhtään, se vain vavisuttaa koko vartaloa puuskaisena ja sitä pelkää, koska se ei lopu ja lopulta pelkää, että mitä jos se loppuukin, mitä silloin jää? Jos tuska revitään yhtäkkiä pois, ei olekaan enää turvasatamaa, sillä juuri sellainen tuska se on. Se ottaa syliin ja pitää otteessaan ja siihen alkaa uskoa ja luottaa, että tämä on, tämä pysyy, tämä on kaikki mitä maailmalla on minulle antaa ja minä kääriydyn siihen kuin lämpimään villatakkiin, vaikka se on kylmä, Tukholman syndroomaa on niin monenlaista, Elise. Että kokee turvaksi sen, mikä tappaa. Lopulta se tappaa, sitä en epäile hetkeäkään, tiedäthän sen.
Hampuri oli minulle vieras ja kylmä. Entiset kotikatuni pelottavan autioita, elämän jälkiä kai sieltä etsin. En löytänyt, menneisyyden haamuja vain. Tuolla makasi kerran Karl, nauroi niin, että ei pystynyt enää seisomaan. Karl kuoli Amsterdamissa, senkin minä muistin. Ja Helenan, minä muistin Helenan. Siniseksi muuttuneen ihon, turvonneen kielen ja nahkean tunnun, kuoleman hajun. Ei ollut enää Blau'a, jonne mennä istumaan tuntikausiksi tupakansavuun, kiistelemään politiikasta ja nauramaan Leon puujalkavitseille. Poissa, kaikki poissa, sinäkin, Elise.
Että minä oppisin hyväksymään maailmaa. Osan siitä, ehkä pienen murusen kerrallaan. En minä suuruudenhullu ole, en minä koskaan tule kaikkea hyväksymään, mutta jos itseni, palasina kerrallaan. Minun ihmiseni, minun kotini, minun työni, minun koko helvetin olemassaoloni. Että siinä se on, katso keski-ikäisyytesi peiliin ja hyväksy se: Näin kävi ja tässä ollaan. Ei tullut glamouria eikä vallankumousta, ei heroiinikuolemaa eikä unelma-ammattia. Tuli keski-ikä, tuli arki, tuli päättymätön tyytymättömyys itseen ja siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Tuli vatsahaava ja suoranainen inho omaa työtä kohtaan, kaikkea sitä tarpeettomuutta kohtaan, mitä se minulle edustaa. Miksen ole Guatemalassa rokottamassa vauvoja? Sitomassa itseäni puuhun kiinni jossain sademetsässä? Jakamassa yhteistä hyvää vallankumouksen lapsille? Voi Elise, niinhän me sen halusimme.
Että minä näkisin jotain tarkoitusta tällä. Ettei kaikki tuntuisi niin yhdentekevältä. Kun mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu liikaa. Kun nukkuminen tuo ainoan hetken vuorokauteen, jolloin todella tuntee elävänsä. Unet, näen niitä taas. Niissä lennän pommilastissa olevaa helikopteria joen yllä, teen aatteeni puolesta minkä sinäkin olisit tehnyt, lennän patorakennelmaan ja räjähdän taivaan tuuliin. Viimeisenä näen Helenan kasvot, hän lentää minua matalammalla, mutta tavoitan hänen katseensa juuri ennen loppua. Sinä nauttisit siitä näystä, Elise, hän oli niin eloisa ja onnellinen, osa ratkaisua. Joskus minä menen sinne unessa, Hampuriin, istun Blaussa odottamassa koko jengiä. Joku tulee ja ja sujauttaa minulle lautasliinan, johon on raapustettu "tänään ei uskalla tulla, tule Kellariin." Ja minä tyynesti, sivuilleni vilkuilematta, astun ulos ja lähden kiertoteitä kävelemään, tarkistaen huolellisesti, että aseeni on ladattu ja minulla on aseelle esteetön pääsy. Junat, bussit, sade ja sumu, ja minä olen taas siellä, missä minun pitääkin. Muistatko sinä, Elise? Ne autiot huoneistot, joita vuokrasimme, ehkä patja lattialla ja Che seinällä. Kuppi kitkerää kahvia ja kolme savuketta, varsinainen aamiainen sekin.
Että minä uskaltaisin kaikesta huolimatta vielä hypätä. Etten jänistäisi pelon vuoksi, tuskan vuoksi. Sillä nyt minulla on se tilaisuus, tilaisuus, jota ei vuosiin ole eteeni tullut. Ensimmäinen, Elise, minä uskallan sanoa, että ensimmäinen. Liekki on korkea ja se palaa puhtaasti. Hiipumista minä pelkään, enemmän kuin mitään. En hiillosta, se olisi hyvä, vaan liekin sammumista yks kaks yllättäen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty ja ennen kaikkea tunnettu. Että jäljelle ei jäisi mitään, toveruuskin olisi parempi. "Ei meistä ystäviä voi tulla ikinä, me katsottiin samaan liekkiin liian läheltä." Sitä kammoksun, kaunaa, katkeruutta ja kostoa. Että toinen menisi ja lakkaisi olemasta, lakkaisi tuntumasta miltään. Että katoaisi se tuli, liekki, sammuisi sihahtaen eikä jättäisi edes muistoa lämmöstä ja valosta, että kuolisi kuin seinään sekunnissa. Tai vielä, enemmän, tietenkin, että jäisi kytemään minuun, kuin viimeksi, enkä voisi antaa anteeksi enkä unohtaa. Että jäisin siihen pirulliseen oravanpyörään, mitä teit ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja miksen se ole enää minä, en koskaan enää minä. Ja taas päädytään parvekkeen jäiselle kaiteelle kyynelsilmin, eläimen ulinaa muistuttava ääni kurkusta kohoten, iso lihaveitsi kädessä kimmeltäen, pimeän syliin, tiukasti sulkeutuen.
Että minä osaisin. Tuntea ja ajatella, molempia, suunnitella ja silti uskaltaa. Mustavalkoisuutta on sen verran jäljellä, etten tiedä miten tunnetaan ja ajatellaan yhtä aikaa. Menen joko tai ja se sattuu, se pelottaa ja pakottaa painamaan jarruja, eksymään, harhailemaan itsensä sisällä, ympyrää ja ympyrää ja taas. Asumista olen miettinyt, senhän arvaa, että osaanko minä ja jos, niin miten? Tilaa ja rauhaa, aikaa ja tilaa. Ei näin, Elise, tiedäthän sinä sen? Ei näin, että minua vihloo, ja tarvitsen ilmaa ja haukon henkeäni aivan turhaan. Joku vie ilmani. Tilani. Aikani. Rauhani. Ja samaan aikaan, niin, niin minä haluankin sen olevan. Että olemme kuin liimatut, että minusta pidetään kiinni ja minä saan pitää kiinni takaisin. Eikä ainoastaan toisen nukkuessa, kuten ennen, vaan tämän minä haluan kohdata päivänvalossa, selvänä, kirkkaana, tuoreena ja lämpimänä.
Että minä selviäisin tämän syksyn ja talven. Keväällä kaikki on toisin. Saan valoa ja lämpöä ulkoilmastakin, muistatko sinä Elise? Kun maan alla vietetyt viikot tuntuivat kelmeytenä ihossa ja tunkkaisuutena pään sisällä, puuroutuvina ajatuksina, heikentyneinä aisteina?
Että minä uskaltaisin pakata tavarani ja hoitaa asian. Naps, poikki vanha napanuora ja uuteen elämään. Elämään, jossa on aikuinen ja lapsi ja ystäväpariskuntia ja häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ja syntymäpäiviä, vuosipäiviä ja kesälomia. Joulu --- Elise, minä ajattelen jo joulua! Että jos tämä olisi se, ensimmäinen. Ja että niitä voisi tulla lisää, enemmän, monta. Että kasvaisin viimein ehjemmäksi, enemmän omaksi itsekseni. Että osaisin sanoa kyllä, vaikka tarkoitan ehkä. Että uskaltaisin sanoa tahdon, vaikka todellisuudessa minä en tiedä. Kuinka voisinkaan, kun en vielä edes tunne itseäni uudestaan, viimeinen kuiluni oli niin syvä, melkein pohjaton. Voiko sirpaleista saada kasaan mitään ehjää enää? Kuinka paljon olen muuttunut, mihin suuntaan ja miten? Tiedän isojen asioiden olevan käsillä, melkein jo tässä, melkein jo kohdalla. Kuin olisin nähnyt ja kuullut ja tuntenut sen jo, muutoksen.
Että minä uskaltaisin kadota hiukan. Avautua uudelle, olla enemmän itseni, mutta toisen kanssa. Ruokkia häntä olemaan itsensä ja odottaa samaa takaisin. Auttaa, niin kuin nyt minä pystyisin ketään kantamaan. Mutta pystynhän minä, jos tarvitsee, onhan se nähty jo moneen kertaan. En minä muiden kanssa luovuta, itseni vain. Miten sekin on mahdollista, en tajua, mutta niin on aina ollut. Kuin siirtäisin itseni sivuun, en minä ole tärkeä, muut ovat. Mitä siitä, että vietän yöni siinä helvetin parvekkeen kaiteella? Päivisin minä olen muille läsnä, öisin vain itselleni.
Että minä osaisin antaa vähän vähemmän. Ottamista olisi opeteltava. Pyytämistä, jopa vaatimista. Kun on niin monta kertaa tyrmätty, tuleeko jo aivovaurio, jos yrittää vielä? En tahtoisi hänen tekevän niin, Elise. En hänen, enkä kenenkään muunkaan. Niin monta ihmistä minua repimässä, kun en itsekään pysy keskenäni kasassa. Yksi heistä ei kuuntele minua, ei kuuntele minua koskaan. Puhuu itsestään ja tunteistaan ja toistaa samat saatanan lauseet neljä tuhatta kertaa. Kun minä yritän puhua, ja luoja paratkoon minä olen yrittänyt, hän sulkee suuni puhumalla päälle. Ja suuttuu, kun itse tekee oharit minulle. Ruinaa tapaamista ja unohtaa sen saman tien, kun päivä on saatu sovittua. Valittaa narsistimiehestään, vaikka itse taitaa olla. Marttyyrikompleksinen nyt ainakin. Bipoläärinenkin. En jaksa antaa hänelle enää yhtään, en murustakaan, hän on imenyt minut jo kuiviin. Että minä sen uskaltaisin sanoa, hillitysti ilmoittaa, niin selvin sanoin, ettei väärinkäsitysten vaaraa olisi.
Että olisin enemmän minä, Elise. Sellainen kuin olin Hampurissa ennen, mutta vielä enemmän. Että minä riisuisin metaforat ja puhuisin sen, mitä pitää, niin, että kaikki ymmärtäisivät ja viesti kiirisi eteenpäin. Viesti vallankumouksen ja rakkauden, pyyteettömän ihmisten auttamisen. Tieto on valtaa, mutta valta tekee sokeaksi. Minä tiedän aika vähän, mutta jos sinä olisit täällä, Elise, sinä kertoisit minulle tarvitsemani. Minä luotan sinuun vieläkin, en niihin, jotka popularisoivat puheesi, typistivät manifestisi kolmen markan iskulauseiksi ja yhdeksi logoksi. Anna minulle sinun ajatuksesi, sinun kielesi, sinun matala, rauhallinen äänesi. Että minä tulisin enemmän minuksi, en sinuksi Elise, en minä koskaan voisi.
Tämä kaupunki on ollut minulle puolen vuoden ajan hyvin pieni ja hyvin kaunis. Olen nauranut paljon ja itkenyt myös. Kohdannut uusia, kokonaan uusia, jättänyt taakseni monta, jotka eivät minkään arvoisia olleet, vaikka luulin niin. Silmäni ovat auenneet ja yritän olla puhdas. Puhdas, ilman suojamuuria, minä, enemmän itseni. Ilman muovia. Maskitta, ilman valepukua. Yritän uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka tiedän toisin. Tiedän, että ihminen on ihmiselle ja susi, ja että olen otollinen maalitaulu ja kohde, koska pimeys vielä roikkuu minussa, se ei ole päästänyt minusta irti vielä kokonaan. En tiedä päästääkö se koskaan, kokonaan. Sen näkee minusta, jos osaa katsoa, enkä minä tiedä kuka osaa ja kuka ei. Sitä en pysty lukemaan, en kuulemaan enkä kirjoittamaan. En säveltämään, en maalaamaan enkä savesta muovaamaan. Ei ole yleispäteviä tuntomerkkejä eikä mitään, mistä voisin varmuudella sanoa, että tuo se on, tuohon laitan näppini ja tunnen sen, sinun pahuutesi ja tarpeesi satuttaa minua. Mitä sinä sillä voitat? Mikä tekee siitä niin nautinnollista? Mikä on paras hetki, se, kun näet loukkaavasi vai se, kun murrun? Vai kenties se, kun pääset kertomaan asiasta eteenpäin? Minä yritän pysyä puhtaana Elise, mutta se on vaikeaa. Vaikeampaa kuin uskoisit.
Että tulisi enemmän itsekseen. Koko elämän mittainen tehtävä. Uskaltaisi ja osaisi, ei pelkäisi mitään pahaa. Ei antaisi pimeyden viedä enää kokonaan, ei antaisi syliinsä hukuttaa. Pysyisi pinnalla, omana itsenään, nousisi rantaan ja sytyttäisi nuotion. Lämmittelisi hetken ja jatkaisi matkaa.
(Minä kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin alunperin marraskuussa 2007, mutta edelleen löydän tästä niin paljon, että halusin julkaista tämän uudelleen.)
2 kommenttia:
Kauniisti kirjoitettu. Minäkin löysin paljon itseäni, joskin hyvin vähän.
Paljon ajattelemisen aihetta, paljon ajateltu. Paljon opittavaa.
Kiitos, Penni.
Lähetä kommentti