MILES AWAY GIRL

Perjantaiaamun viimeisetkin muumit häipy laaksosta, kun törmäsin aamutuimaan spårapysäkillä Atlanttiin. Jeesus, mä luulin kaikkien niiden tunteiden painuneen unholaan jo kuukausia sitten. Vaan minkäs teet, kun heppu tuijottaa silmiin ja sanoo, etten saa leikata hiuksiani viikonloppuna, kertoilee ja kyselee kuulumisia, on lämmin ja tuoksuva ja ihan siinä lähellä.

Eilisen viikonpäivähämmennyksen jälkeen on todellakin koittanut perjantai, tulin toimistolle puolisen tuntia etuajassa, päivä tulee todennäköisesti olemaan täynnä naurua ja solmuun meneviä sanoja. Kuun vaihteen inventaario on fakta, joten lähes mitään hommia ei pysty tekemään, kun niitä ei voi laskuttaa eikä voi tehdä tilauksia.

Rahatilanne kusee taas nilkoille, olen kotti- eli palkkaennakkokierteessä, jota en pysty katkaisemaan. Muutama toimintatonni olis kiva yllätys, helvetti, aina kyse on jostain muutamasta hiton tonnista, kun moni haaveilee miljoonista.

Vaan mä elän tätä arkea, silmät auki ja hengittäen syvään. Mä olen keksimässä jotain, mä olen löytämässä jotain. Mä en vielä tiedä mitä se on, mutta mä tiedän, että olen kulkemassa valoa kohti. Onko se sitten tunnelin päässä näkyvän junan valo vai aurinko, mä en tiedä sitäkään, mutta mä teen tätä matkaa uudella innolla ja uudella asenteella. Mä olen niin paljon onnellisempi nyt, kun vaihdoin osastoa duunissa. Päivätyö ja kivat kollegat, miten mä en jaksa lakata toistamasta tätä? Anteeksi.

Mä toivon, et perjantai on teille kaikille hyvä. Mä keitän kahvit ja odotan innolla, että pääsen viikonloppuun.