Voi näitä väsyneitä aamuja, jolloin aivo ei käynnisty ja vatsaan koskee. Aamuja, jolloin päänsisäinen kalenteri ei todellakaan ole ajan tasalla, kun myöhästyy spårasta ja sen takia dösästä ja sen takia töistä. Päänsisäiset stereot soittavat repeatilla yhtä lausetta ja hartiat ovat tulessa, kivikovat ja painavat.
Vaan jos minä tämän päivän vielä selätän. Jos minä tämän jaksan. (Palkintona huominen lähes samanlainen.)
Mua vähän ahdistaa juhannus. Mun pitäisi viettää se Kissan ja Kirjan kanssa, mennä piknikille sään salliessa, grillata ja fiilistellä. Jostain syystä mun pään sisällä on kuitenkin nyt joku blokki, musta tuntuu, että mä haluaisin pitää taukoa Kissan seurasta. Mä olen väsynyt siihen, että se tietyn promillerajan ylitettyään alkaa kiukutella. Mä tahtoisin vain olla leppeästi liikenteessä, jutella ja nauraa, mut se on mahdotonta Kissan kanssa näinä päivinä. Mä kaipaan muuta seuraa, mä sain maistaa sitä viime lauantaina niillä synttäreillä ja voi pojat, miten mä nautinkaan. Mut mä en voi enää perua tota juhannusta, kun Kissalla on jo selvät sävelet mitä grillataan ja kuka ostaa mitäkin. Tai no, kai mä voin perua, miksen muka, mut siitä seurais niin isot kiukuttelut ja haloot, että en mä sitäkään jaksa. Toisaalta, melkein aina on tosi kivaa, jos odotukset on hiukan negatiiviset, että siinä mielessä tää on ihan paradoksi koko juttu.
Mä menen invaparkkiruutuun tupakalle ja laskemaan minuutteja työpäivän loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti