Vietin eilisen illan hupaisassa väsymyskoomassa, hihittelin itsekseni kahvikuppi kädessä ja juoksin pyykkitupaan ja takaisin. Olin saanut postissa upean hääkutsun, rakkaat virallistavat viimein suhteensa. Kutsu oli rakennettu vinyylisinkusta, jonka sankarit olivat itse levyttäneet, viisi rakkauslaulua ja hulppeat kannet. Kesähäitä minä olinkin toivonut tälle vuodelle, saa nyt silti nähdä pääsenkö edes paikalle, minun tuurillani olen töissä hääpäivänä.
Aamulla herätyksen soidessa olin pihalla. Niin uskomattoman pihalla. Jouduin miettimään moneen kertaan, että kuka olen ja miksi kello soi ja minne olen menossa. Ilahduin tajutessani, että tiistai on tällä viikolla kuin keskiviikko, koska perjantai on vapaapäivä. Ilahduin myös siitä, että nukuin neljä ja puoli tuntia, joka minun tapauksessani on suorastaan järisyttävä määrä unta.
Työpäivä alkoi naurulla, kun yksi pienistä kollegoista on väsymyksen takia hysteerisen hihittävä. Pikkunatsi oli myös hyvällä tuulella ja kaikki meni taas ihan putkeen siihen saakka, että Ylipäällikkö hiihteli paikalle yhdeksän jälkeen. Hän on kireä ja vittuilee, vaikka kaikki tekevät parhaansa. Oi, enää kaksi aamua niin jään viikoksi lomalle! Reilu viikko ilman tätä usvapöndelle ja takas matkustelua, voi elämä, reilu viikko ilman Ylipäällikön kuittailuja ja nyrpeää namaa.
Jollain lailla tennarien alla polttelee. Tärkeintä on lähteminen, se on ollut mun mottona koko elämän ajan, ja juuri nyt lähteminen olisi ihan parasta. Moottoritie on kuuma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti