Tänä aamuna heräsin hirveän huonolla tuulella ja liian vähän nukkuneena. Pudottelin käsistäni kaiken; hammasharjan, kahvikupin (onneksi tyhjän vielä siinä vaiheessa), kosteusvoiteet räiskähtivät kylppärin seinälle ja astmalääke loppui. Nämä ovat näitä aamuja, jolloin kaikille parasta olisi, että jäisin peiton alle. Mulla on kuumetta jotain tuhat ja elimistö huutaa lääkitystä ja unta. Vaan täällä olen taas, usvapönden maisemissa duuniangsti harteilla ja stressiapina selässä.
Mä en tunne oloani kovin sosiaaliseksi, en jaksais edes pientä small talkia kollegoiden kanssa. Vartin päästä on oltava zen, kun asiakkaat alkavat kirkua korvaan. Ja se duunizen löytyy, se on ihmeellistä, mutta totta, se löytyy joka ikinen päivä nykyään. Helpottaa huomattavasti elämää semmoinen.
Huomenna tämäkin työviikko onneksi loppuu ja saan olla hetken kotona, omassa rauhassa. Mutta miten huomiseen iltaan voi olla ainakin seitsemän vuotta?!
2 kommenttia:
Hei murunen! Siis tää on niin tätä ja nuo päivät jolloin haluat kömpiä peiton alle kasvavat vaan.
Lostis; enää huominen ja sitten pari päivää vapaata.
Haliruttaus ja voimia! Muista, että sinä oot just hyvä tuollaisena!
Minun on ollut sinua ikävä.
Ihanaa, että löysimme toisemme taas! <3
Lähetä kommentti