Illalla kotona sen tajusin ja muistin: sydänoperaatiosta tuli tänään kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Tavallaan se on "vain" ja samaan aikaan se on "jo".
Muistan niin helvetin hyvin sen tilanteen, leikkausaika oli sovittu aamukahdeksaksi (tai siis silloin piti ilmoittautua sairaalaan) ja jouduin menemään sinne yksin, avopuolisoni, sen hurmaavan helvetin liimanaaman päätettyä pettää mua just silloin. Se oli kolme päivää poissa kotoa eikä vastannut puhelimeensa, mä olin sielu ruvella kotona odottamassa. Se tiesi tasan ja täsmälleen, kuinka mua pelotti ja hirvitti se leikkaus, se tiesi, kuinka paljon mä sitä ihmistä sillä hetkellä tarvitsin. Ja silti se meni ja teki mitä teki.
Muistan, kuinka mut kärrättiin leikkauksesta huoneeseen ja hoitaja tuli paikalle heilutellen suloista postikorttia, kuinka mä toivoin ja uskoin, että se olisi avopuolisoltani, että hän olisi käynyt paikalla. Vaan ei ollut, rakas Naapuri oli yrittänyt päästä mua tapaamaan, ainoa, joka oli minulle soittanut ja ilmoittanut Erään olevan vieraan naisen seurassa.
Ja mä muistan, kun palasin sairaalasta kotiin. Voi kuinka tarkkaan mä muistan sen. Mä makasin selälläni, en saanut liikkua, Eräs tulee paikalle, heilauttaa tukkaansa ja sanoo moi. Kuinka mä olisin voinut kuristaa sen silloin, kuinka mä olisin halunnut sen kuolevan siihen paikkaan. Ja kuinka se ei ollut mielestään minkäänlaista selitystä minulle velkaa, kuinka se vain kellahti sängylle viereeni.
Onneksi mä olen päässyt siitä eroon, onneksi se ei ole mun elämässäni. Elämälle kiitos me erottiin. Mä kiitän siitä tänään, mä kiitän siitä huomenna, mä kiitän siitä lopun ikääni.
Sydämen rytmihäiriöt jatkuvat kuten ennenkin, mutta toista kertaa mä en siihen operaatioon mene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti