Olen miettinyt miehiä. Ihmissuhteita, miessuhteita, parisuhteita. Minua ei ollenkaan häiritse se, ettei minulla ole miestä elämässäni, mutta joskus tuntuu, että ympärilläni olevia ihmisiä se häiritsee kovasti. En tiedä miksi monella on niin suuri tarve tuomita yksin elävä sinkkunainen. Parhaat ystäväni, ne kaikkein rakkaimmat ihmiset, sattuvat olemaan pariskuntia, eikä heitä haittaa yhtään se, että olen yksin. Enemmän se tuntuu haittaavan niitä pikkuisen etäisempiä kavereita, joiden kanssa joskus hengataan samoissa porukoissa. Ystävien ystäviä, näin kai voisi sanoa.
Onhan mulla toki pikkutyttömäisiä ihastuksia. Otetaan nyt vaikka Prätkähiiri, Nyinen tai Atlantti. Heihin kaikkiin vuorotellen ja ehkä samaan aikaankin olen ollut tämän kuluvan vuoden aikana pienesti ihastunut. Se on mukavaa, rakastan niitä kipinöitä ja perhosia vatsanpohjassa, mutta en tahdo missään nimessä mitään parisuhdetta elämääni. Kun Nyinen alkoi vaikuttaa liian kiinnostuneelta, pakenin takavasemmalle tarkoituksella, en kykenisi nyt mihinkään, en kenenkään kanssa. Hän ymmärtää sen, fiksu mies, tietää, että olisi ensimmäisenä kuulemassa, jos tilanne jotenkin muuttuisi. Olemme puhuneet aiheesta, eikä hän koe siinä olevan mitään outoa, että haluan olla yksin.
Mutta miksi tämä on ongelma joillekin ihmisille? Miksen saisi olla ja elää yksin, ystävieni kanssa? Mikä siinä on väärin?
Duunissa ahdistuskiire, vain kolme ihmistä töissä, taju lähtee. Vaan pusken taas uhallakin eteenpäin, hymyilen, korjailen muiden ihmisten virheitä enkä anna minkään koskettaa liian syvältä.
Päässäni laulan Summertimea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti