Vatsaan koskee niin, että meinaa itku päästä. Vaan töissä on hymyiltävä ja oltava tehokas, kuten aina. Sain eilen pestyä pyykkiä ja vietin iltaa rikosdokumenttien ja kirjan parissa. Nukkumaan aloin taas aivan liian myöhään, en kai mä ikinä opi. Aamulla kellon soidessa iskee se epätoivo; joko taas on mentävä sinne, eikö tämä koskaan lopu.
Toivoisin voivani olla positiivisemmalla tuulella. Rahattomuus painaa, pitäisi muutamassa päivässä saada jostain pari sataa euroa. Edelleen pieni pääni pyörittää sitä samaa ajatusta: jos saisin kaksi tuhatta euroa lainaksi, voisin maksaa kaikki velkani kerralla pois ja alkaa lyhentää sitä kahta tonnia 250 eurolla, jopa 300 eurolla kuussa. Tällä hetkellä ulosotto vie palkastani yli 480 euroa kuussa ja se on liikaa, kun pitää maksaa työssäkäymisestä seutulippu + tietty vuokra ja muut kustannukset. Olen niin kyllästynyt toteamaan, etten voi ostaa uusia kenkiä, en astmalääkkeitä, en kipeästi tarvitsemiani uusia vaatteita, en mitään, koska olen aina ja ikuisesti rahaton.
Tänään minun pitää kuitenkin yrittää jaksaa, yrittää selvitä. Uin sameissa vesissä ja odotan jotain, jotain piristävää, helpottavaa, hymyilyttävää, hykerryttävääkin kenties. Sameat synkät vedet saisivat vaihtua Atlantin kirkkaisiin silmiin.
Keskiviikko. Näillä mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti