Iltavuoro 8/10 alkaa selkäsäryn juiliessa päähän ja lonkkiin asti. Nukuin hyvin, mutta väsyttää. Mä toistan itseäni, kun arki junnaa tätä samaa levyä. Mä en koskaan enää tahdo tehdä kahta viikkoa putkeen iltavuoroa, ainakaan tässä mestassa, jonne matkustaminen vie multa kolme tuntia päivässä.
Mä näen unia, joissa on ihmisiä, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Mun unet on taas kumman todellisia ja mä joudun aamuisin miettimään, että mikä oli unta ja oliko joku osuus kenties totta, muisto. Mä tahtoisin nukkua viikon, vähintään, jotta mun päästä lähtis pois toi väsymyksen surina, kuin kanavaton televisio.
Mä aistin tän syksyn tulon ja mä olen siitä haikea ja hiukan pettynyt. Mulla oli hyvä kesä, todella hyvä, mut mä oisin vielä tahtonut jatkaa sitä. Syksy muuttaa mun mielessä kaiken, vaikkei todellisuudessa välttämättä yhtään mitään. Syksy paleltaa ja ahdistaa, kun olis vielä tahtonut viettää päiviä puistoissa ja terasseilla. Kesästä luopuminen on jotenkin nyt mun päässä synonyymi Atlantista luopumiselle enkä mä tiedä mistä se johtuu. Mulla on suunnaton tarve nähdä se, edes vilaukselta, jotta mä tietäisin, mitä mä tunnen. Onks se jotenkin outoa? Mä en tiedä.
Mä hajoan tähän duuniini, mä kulun puhki sisältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti