Viikonloppu hurahtaa aina niin nopeasti, että en ehdi edes muistella nimeäni enkä mitään muutakaan oleellista. Olen huolissani ystävästä, joka on niin masentunut, että puhuu humalassa itsemurhasta, itseinhostaan ja muista minunkin aivan liian hyvin tuntemistani tunteista. Olen huolissani toisesta, joka menetti äitinsä pari kuukautta sitten. Olen huolissani itsestäni ja fyysisestä pahoinvoinnistani. Olen myös väsynyt, alati ja ikuisesti väsynyt.
Onneksi olen aamuvuorossa tämän viikon, pääsen sentään jo viideksi kotiin ja ehdin näin ollen ehkä jopa tehdä jotain kotona ennen väistämätöntä tipahtamistani. Miten onkin niin vaikeaa saada sitä kämppää johonkin kuosiin. Neliöitä ei ole yhtään ylimääräistä, mutta siivoaminen on ehkä juuri siksi hankalaa. Kun on niin pieni kämppä, että kamat eivät mahdu minnekään, on imurin heiluttelu tosi vaikeaa.
Duunimiehitys on pitkästä aikaa täysi, viimeisetkin lomailijat ovat palanneet. Se helpottaa kiirettä. Muutenkin on ihan kiva saada porukka kasaan taas.
Oh, nämä maanantait, kun ajatus ei kulje eikä mulla ole mitään annettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti