Ulkona sataa rännänsekaista lunta metrin verran sekunnissa, enkä mä oikein tänään tunnu toimivan. Mun selkää ja kallonpohjaa särkee, kirpparilöytönä (4€) ostetut täysin uudet maiharit puristavat, lapamatokollegan pärstän näkeminen vituttaa suunnattomasti. Eletään kuitenkin tiistaita, sekunti kerrallaan, kun muuta ei voida.
Mä en tajua mitä mä taas odotan. Koko ajan sellainen olo, että jotain on tulossa, ihan nurkan takana. Päivästä riippuen tunnen odottavani jotain, hyvää taikka pahaa, tänään pelkään jotain kammottavaa olevan tulossa, ihan näillä hetkillä. Eilen odotin hyvää, eilinen oli niin paljon parempi päivä kuin tämä.
Kaksi kollegaa on sairiksella, molemmat iltavuorolaiset. Siksi tein eilen ja teen tänäänkin hieman ylitöitä, meillä on kiirekiire ja hoppuhoppu, melkein jopa maailmaloppu. Asiakkaita tunkee ovista ja ikkunoista, jonotusaika on pitkä, asiakkaiden huuto sen mukaista. Yritän joka puhelun jälkeen hengittää syvään ja löytää sisäisen zenini, jotta pysyn jollain lailla edes kasassa.
Miks arki painaa niin paljon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti