Harmaa perjantai kolisee päässä kuin tuhat kiloa ruostunutta metallia. Olen ollut taas kipeä ja poissa kuvioista, nukkunut aivan liikaa ja toisaalta samaan aikaan aivan liian vähän. Viime yön levoton sängyssä pyöriminen tuntuu nyt jo vanhalta muistolta, kuin kellastuneelta valokuvalta. Tulen huomennakin töihin, ettei totuus unohtuisi.
Olen haikea, sillä joulukuu lähestyy ja alkaa minun mustin kauteni. En tahtoisi menettää sitä toivoa, jonka kesä ja vielä syksykin minulle antoi, mutta tiedän niin käyvän. Aina käy niin. Ikävöin aurinkoa niin, että sattuu.
Päässäni on valtava paine.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti