Mun omat sisäiset demonini ovat heränneet riehumaan isän yhteydenoton takia. Ehkä siks just se kirjoittikin sen lapun. Herättääkseen minussa ne kaipuun ja syyllisyyden tunteet. Mä olen ikäni janonnut sen hyväksyntää, ei, en edes hyväksyntää vaan kiintymystä ja kiinnostusta. Koskaan se ei ole ollut kiinnostunut minusta, minun tunteistani tai ajatuksistani, ei koskaan. Se on joskus hauska ihminen, joskus paha, mut useimmiten sitä ei kiinnosta. Sitä ei kiinnosta mikään mitä mä teen tai sanon tai ajattelen tai tunnen. Se on mun faija, mut mitä ihminen tekee faijalla, jota ei kiinnosta? Joka sano mulle lähtiessäni kotoa kunnioitettavassa 14:n vuoden iässä, että jos mä nyt lähden, niin mulla ei ole mitään asiaa takas, mä olen omillani? Joka todennäköisesti on pitänyt koko mun eliniän ajan kirjaa joka kolikosta, jonka se on mun elättämiseen joutunut laittamaan likoon?
Mä en tiedä. Mun pää on täynnä sumua, mä olen väsynyt. Tapasin eilen (yli)töitten jälkeen Siskopienen, jonka kanssa nauraminen oli ihanaa, mutta joka kostautuu tänään päänsärkynä ja väsymyksenä. Tänään mä lähden töistä neljältä, matkustan postin kautta kotiin, syön nuudeleita ja menen aikaisin nukkumaan.
Uusi ruuhkatyöpäivä alkaa just nyt ja ennustan, että tää päivä tulee tuntumaan ikuisuuden pituiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti