Luoja, miten jotkut päivät vain kerta kaikkiaan menevät päin helvettiä heti aamusta. Nukuin pommiin (en ollut muistanut laittaa herätystä ollenkaan) ja sitten kiireellä huitaisin liian kuumat kahvit ja pukeuduin ja lähdin sateessa ja tuulessa ratikalla metroon päästäkseni bussiin. Bussia odotellessani joku nainen tunki märän sateenvarjonsa minun hiuksiini ja töni varjollaan minua kuuppaan, kunnes ärähdin, että "ajattelit sitten minun päähäni tunkea tuon sateenvarjon". Nainen säikähti ja pyyteli vuolaasti anteeksi, mutta minä olin jo liki raivoissani kaikesta elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Mun päässäni on tulipunainen usva, mä tahtoisin huutaa ja raivota ja mätkiä nyrkkejä seinään tai säkkiin. Mut koska mä olen ammattitaitoinen työntekijä, mä peitän sen ja hymyilen ja olen zen.
Duunissa Ylipäällikkö ei taas puhu minulle, on mykkäkoulussa ja tuhahtelee. En jaksa sen ämmän mielenmuutoksia, se käyttäytyy kuin pikkulapsi tarhassa. Mulla ei eläissäni ole ollut yhtä epäammattitaitoista esimiestä. (Senkin pitäis opetella tää zen.)
Illalla pyykkitupaan, huomenna illalla kävelylenkki, perjantaina illalla jotain hyvää ruokaa ja lauantaina töitä ja ylitöitä. Sunnuntaina huonekalujen purkamista ikkunaremontin alta, herranen aika, hirveä homma. Pitäisi saada ikkunan eteen kaksi metriä tyhjää tilaa, mutta eihän minun asunnossani sellainen ole mahdollista. Teen mitä voin, puran kirjoituspöydän ja heitän osat roskalavalle, koska puuseppäystävänikin oli sitä mieltä, ettei siitä enää kalua saa. Huokaus, se on minulle rakas pöytä, mutta hävitettävä se nyt on.
Kerään itseäni, etten antaisi tämän ärtymyksen pilata omani lisäksi kenekään muun päivää. Joskus vaan on niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti